Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär.

”Niin yksin!
     Hän ei voinut itkeä, itkeminen oli turhaa. Kun kukaan ei nähnyt, se oli kyynelten tuhlausta.
     Niin makaa kuin petaa.
     Itse petasit itsellesi. Siinä saat nyt maata!
     Hänen lapsuutensa karkeat, julmat äänet. Vanhat viisauden äänet.
     Kuin haavoitettu eläin hän piiloutui talon kolmannen kerroksen niukasti kalustettuun ullakkohuoneeseen, josta oli tullut hänen yksityinen tilansa. Näin kaukaa hän ei kuullut, jatkoivatko nuoret soittoharjoituksiaan. Hän ei kuullut, milloin tyttö lähti. Hän ei kuullut, lähtikö Zack tytön mukaan. Jos Zack huikkasi mennessään jotakin, hän ei sitä kuullut. Jos tyttö huusi hänelle lämpimällä, läpitunkevalla äänellään Näkemiin, rouva Gallagher! hän ei kuullut.”

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär (The gravedigger’s daughter, 2007. suom. Kaijamari Sivill)
Otava, 678 sivua.


Rebecca Schwart syntyy New Yorkin satamassa marraskuussa 1936, raskaan laivamatkan jälkeen juuri kun natsi-Saksasta paennut juutalaisperhe on saapunut uuteen maailmaan. Miten helppoa tuo pieni vastasyntynyt olisi vain tukehduttaa, ajattelee Jacob Schwart katsellessaan nuorimmaistaan saastaisessa hytissä. New Yorkissa perhe nousee bussiin ja ilmestyy vähän myöhemmin kapsäkkeineen ja matkalaukkuineen Milburnin pikkukaupunkiin kuin tyhjästä. Rebeccan isä Jacob, vanhassa maassa poikakoulun matematiikan opettaja ja pidetty jalkapallovalmentaja, ottaa vastaan työn kylän haudankaivajana, ja viisihenkinen perhe muuttaa kivestä rakennettuun ränsistyneeseen mökkiin hautausmaan portin viereen. Unelma uudesta, paremmasta elämästä  vaihtuu nopeasti kaupunkilaisten ivahuutoihin ja koulupoikien Jacobia kohti heittämiin kiviin. Niele ylpeytesi, ajattelee Jacob hinkatessaan pois mökin etuoveen piirrettyä hakaristiä ja nostaessaan perheelle vettä kaivosta, johon hautausmaan saastuneet, imeläntuoksuiset valumavedet päätyvät. Lopulta viha ja katkeruus purkautuvat ulos vieden mukanaan niin Jacobin kuin Rebeccan äidin Annankin. Kuoleman jälkeen muodottomat työkengät pitää leikata irti Jacobin jaloista, sillä ne olivat kasvaneet kavioiden lailla lihaan kiinni.

”Häntä haavoitettiin syvästi. Monta kertaa. Kunnes hän lopulta väitti itselleen vihaavansa isää. Hän alkoi vihata jo kauan ennen isän kuolemaa ja kuoleman hirvittävää päivää. Hän oli jo kauan sitten unohtanut, miten joskus oli ihaillut isää, silloin kun oli vielä pieni tyttö ja isä näytti rakastavan häntä, joskus.
     Ei-näe-leikissä.”

Entisestä elämästään Rebeccan pelastaa panimobisneksillä rikastunut Niles Tignor, jota kaikki Milburnin tytöt ihailevat mutta joka silti valitsee Rebeccan. Arki Niles Tignorin vaimona osoittautuu kuitenkin erilaiseksi kuin mitä Rebecca on haaveissaan nähnyt, ja yksinäiset päivät täyttyvät pelosta, sairaalloisesta mustasukkaisuudesta ja väkivallasta. Paidankin Rebecca silittää huonosti, jättää kaulukseen rumia ryppyjä - sokea rampakin pystyisi parempaan. Ja sitten tulee yö, jona Tignor menee liian pitkälle, ja Rebecca pakenee jälleen sekä sydän että vartalo mustelmilla.

Oikeastaan siitä yöstä alkaa Rebeccan ja tämän pienen pojan toinen elämä ja samalla matka halki Amerikan ja uusien vuosikymmenten. Pysyäkseen turvassa on pysyttävä liikkeellä, tietää Rebecca, ja uuteen kaupunkiin voi tulla aina uutena ihmisenä. Lopulta ei enää ole Rebecca vaan Hazel Jones, nimi jota hän on tietämättään kantanut mukanaan vuosia ehkä juuri tätä tarkoitusta varten. Mutta siinä tiukassa sykerössä hänen kylkiluidensa alla, jossa ennen oli ollut hänen sydämensä, on nykyään niin paljon salaisuuksia, että hengittäminen on välillä vaikeaa.

”Tyrmistyneenä. Sydänjuuriaan myöten. Jotenkin poika oli tiennyt, että isällä oli ollut ase.
     Jotenkin poika oli muistanut isänsä ilmeen. Sen inhottavan katseen. Sen kasvoista paistavan oikeutetun raivon, jota ei uskaltanut lähestyä edes koskettaakseen avuttoman rakastavana.”

Erityisesti kirjan alkuosa kietoo pikkusormensa ympärilleen ja hurmaa synkkyydellään, jota ei turhia tarvitse alleviivata tai korostaa: tätä arki hautausmaalla, suurten unelmien Amerikassa nyt vain on. Kuinka sopeutua yhteiskuntaan, jonka jäseniä on oppinut pitämään niinä toisina? Kuinka löytää itsensä, kun on kasvanut peittämään sen? Kuinka uskaltaa taas luottaa, kun on tullut petetyksi yhden kerran liikaa? Lähestyvän murhenäytelmän voi aistia jopa tuulessa huolettomasti liehuvista pyykeistä ja radiosta, josta voi sotauutisten välissä kuulla myös sen jo unohdetun sonaatin vanhasta maailmasta.

Kirjan keskivaiheilla alkuosan lumous jotenkin hetkellisesti särkyy - vain noustakseen pintaan taas kirjan lopussa. Haudankaivajan tytär on neljän tähden lukuromaani, joka on luettava loppuun hotkien mutta joka olisi kuitenkin kaivannut keskivaiheilta jonkinlaista tiivistämistä ollakseen se kirja, jonka muistaisin vielä pitkään.

Vaikka onnistuukin syntymään kerta toisena jälkeen uudelleen, kantaa Rebecca edelleen mukanaan lapsuutensa yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta.  Läpi vuosien ja kaupunkien Rebeccaa seuraavat Jacobin sanat: Eläinmaailmassa heikoista hankkiudutaan nopeasti eroon. Siksi heikkoutensa on pakko kätkeä.

Ja suurinta heikkoutta on rakkaus.

”Kykeni taas lähestymään kivitaloa sorakäytävää pitkin. Siinä oli tökerösti maalattu etuovi. Ja siinä, talon takapihalla, pyykkinaru, ja narulla pyykki lepatti tuulessa, sillä oli tuulinen toukokuun iltapäivä, taivasta täplittävät turpeat sadepilvet. Pyyhkeitä, lakana, isän paitoja. Isän alusvaatteita. Niin kauan kuin pyykki lepatti narulla, oli tavallinen pyykkipäivä, pyykissä on aina jotain koomista ja rauhoittavaa, sisällä talossa ei voinut odottaa vaara. Vielä silloinkaan, kun vieras ääni huusi hätäisenä ja sähähtäen: Älä mene sinne! - pysäyttäkää tyttö! Naisen ääni, huolestuttava. Ja silti oli jo liian myöhäistä. Sillä historiassa on tapahtumia joita mikään historian teko ei tee tekemättömäksi.”