Paola Pigani: Älä astu sieluuni kengät jalassa.

”Älä astu sieluuni kengät jalassa, kuuluu romanien sananlasku. Romanien luokse ei voi tupsahtaa noin vain, ei heidän nykyisyyteensä eikä heidän muistiinsa. Se selviää minulle ajan myötä. Meissä kaikissa on oma salainen sopukkamme. Heidän sopukkansa tuntuu tuhoutuneen pysyvästi.”

Paola Pigani: Älä astu sieluuni kengät jalassa (N’entre pas dans mon ame avec tes chaussures, 2013. suom. Einari Aaltonen.)

Aviador, 231 sivua.

Neljätoistavuotiaan Alban perheellä on lahja: he pystyvät nostamaan kiertävän teatterinsa nuorallakävelynumerollaan unelmat siivilleen. Vankkureineen he kiertävät Lounais-Ranskassa viihdyttämässä asukkaita, kierrättävät hattua yleisön joukossa ja pakkaavat näytöksen jälkeen asut ja soittimet vankkurien perään kiinnitettävään laatikkoon. Heidän kotinsa on kaikkialla ja ei missään, osoitteensa eri joka kuukausi. Siksi huhtikuun kuudennelle vuoteen 1940 päivätty tiedonanto koskee kaikkein eniten juuri heitä: siitä päivästä eteenpäin heidät on irtolaisina luokiteltu uhkaksi kansalliselle puolustukselle ja turvallisuudelle.

Ensin lopetetaan kiertävät elokuvat ja temppunäytökset, sen jälkeen hiljenee musiikki. Pala palalta Alban perheineen on luovuttava entisestä elämästään. On luovuttava hevosista, hylättävä vankkurit, jätettävä työ ja tutut metsät, soitettava viululla, jossa ei enää ole kaikkia kieliä. Lopulta Alban perheen matka kulkee ranskalaiselle Alliersin keskitysleirille, jossa vapauteen tottuneet romani voivat kurkistaa entistä elämäänsä enää piikkilanka-aidan raoista.

”Kaikki tapahtui nopeasti. Sota käväisi ryöpsähtämässä rajalla, jota kukaan ei halua nähdä. Ruumiit lojuvat monta tuntia rankkasateessa. Kolme naisvainajaa vatsallaan. Yksi heistä puristaa yhä kädessään sotilaspaidan hihaa kuin yrittäisi anoa armoa haamulta. Kolme vapaan ihmisen ruumista lepää sateen käärinliinoissa.”

Niin kuin joskus olen kirjoittanutkin, minun heikkouteni ovat erityisen kauniisti nimetyt kirjat - en yksinkertaisesti voi olla nappaamalla mukaani kirjaa, jonka nimessä on jotain erikoista. Useamman kerran olen löytänyt samalla myös erityisen kauniin tarinan kuten Anna Gavaldan novellikokoelman Kunpa joku odottaisi minua jossain tai Romain Puertolaisin Tytön joka nielaisi Eiffel-tornin muotoisen pilven.

Kuinka ollakaan, sama heikkous tuntuu olevan myös äidilläni: kun hän ennen joulua kirjapinoja selatessaan törmäsi Paola Piganin Älä astu sieluuni kengät jalassa -kirjaan, oli hänen - kuulemma - pakko ostaa se minulle joululahjaksi ihan vain siksi, että sen nimi oli niin kaunis. Siksi, juuri siksi, olisin halunnut pitää kirjasta vielä enemmän.

”Lumesta jää jäljelle enää harmaata loskaa. Uteliaiden päälle roiskuu rapaa. He eivät piittaa, koska ovat niin haltioissaan loputtomiin jatkuvasta moottorien ja sotilaiden kulkueesta. Pitkästä ja pöristen etenevästä saattueesta heidän liikkumattomien hahmojensa edessä. Mikä on tämä sota aidan toisella puolella? Mikä on tämä sota, joka ei vie heidän miehiään, joka ei vaadi heitä rintamalle, vaan tuomitsee heidät vielä ankarampaan kamppailuun mieletöntä vankeutta vastaan? Tämä metelin säestämä virta saa heidät valtoihinsa eivätkä he huomaa päälleen ropisevaa sadetta.”

Älä astu sieluuni kengät jalassa oli ilmestyessään vuonna 2013 kirjallinen sensaatio kotimaassaan Ranskassa erityisesti siksi, että se nosti kirjallisuudessa ensimmäistä kertaa esiin romanien kohtalon toisen maailmansodan aikaan. Vaikka aihe on rankka, on lukukokemus kuitenkin yllättävän kevyt: aina on toivoa, edes pieni säde piikkilanka-aidan raosta. Toisaalta Schindlerin lista ja Pianisti-tyyliseen maailmansota- ja keskitysleirikuvaukseen tottuneena olin Piganin eleettömyyteen ehkä hieman pettynyt. Älä astu sieluuni kengät jalassa ei tuo sodan kauhuja suoran silmille - vaikka ehkä pitäisi.

Kun sota lopulta on ohi, on Alba kasvanut tytöstä naiseksi. Elämä jatkuu, vaikka se pitäisikin kursia kokoon pienistä palasista.

”Kestää pitkään ennen kuin he oppivat astumaan ulos varjoista, löytävät syyn ponnistella ja pitää yllä toivoa tässä ankeassa elämässä. Pitää tarpoa, kulkea eteenpäin, päästä vaeltamisen makuun, pyrkiä valittuun päämäärään. Paikoilleen ei saa jämähtää. Jotkut naisista ovat kaivaneet pitkien hameidensa kätköistä mitaleja ja mustan neitsyen kuvia. Heillä ei ole muuta alttaria kuin kohti taivasta kohottamansa kämmenet. Heidän silmissään on anova katse. Pikkulapset lanteillaan he toivovat, että elämä kantaa.”