Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe.

”Avatkaa silmänne, mies sanoo lopuksi, ja katsokaa, mitä niillä voi nähdä ennen kuin ne painuvat kiinni viimeisen kerran, ja sitten alkaa piano soittaa yksinäistä kappaletta, joka Wernerin korvissa kuulostaa tummaa virtaa matkaavalta kultaiselta veneeltä, sointujen kulkueelta, joka muuttaa Zollvereinin toiseksi: taloista tulee utuisia, kaivokset täyttyvät, savupiiput romahtavat, ammoinen meri loiskuu kaduille ja ilma kuhisee mahdollisuuksia.”

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (All the Light We Cannot See, 2014; suom. Hanna Tarkka)
WSOY, 543 sivua.


Kun pari viikkoa sitten sunnuntaina istuin auringonpaisteessa pihakeinussa lukemassa Anthony Doerrin viimeisiä sivuja, tajusin, että juuri tätä olen kaivannut: kirjaa, joka ei ole pelkästään kirja, vaan ennemminkin tarina, joka tunnetaan ihan jokaisella aistilla. Jos en olisi alkuvuonna jo lukenut Kate Atkinsonin Elämä elämältä -kirjaa, julistaisin oikopäätä, kuinka Kaikki se valo jota emme näe on ehdottomasti paras tänä vuonna lukemani kirja. Nyt voin sanoa vain, että apua mikä uskomattomien tarinoiden kirjavuosi - eikä se vielä ole edes puolivälissä.

"Näetkö tämän?" kysyy lääkäri, mutta Marie-Laure ei näe mitään enää koskaan: synnynnäinen, molemmminpuolinen harmaakaihi sokeuttaa tytön kuusivuotiaana. Siellä, missä pitäisi olla seinä, käsi haroo tyhjää, mutta isä ei anna Marie-Lauren luovuttaa - kerta toisensa jälkeen hän laittaa tytön laskemaan askeleita, kävelemään samoja kadunkulmia. Kotona Marie-Laure tunnustelee hapuillen isän tekemää kaupungin pienoismallia, joka tuoksuu kuivuneelta liimalta ja sahanpurulta. Kuusitoista askelta suihkulähteelle ja kuusitoista takaisin, ja vähitellen Marie-Laure oppii kävelemään kotoa luonnontieteelliselle museolle, tekee pienoiskaupungista todellisen.

"Vastaan tulevat lapset ovat pakahtua kysymyksiin: Sattuuko se? Pidätkö sinä silmiä kiinni, kun nukut? Mistä sinä tiedät, mitä kello on?
  Ei satu, hän selittää. Eikä mikään ole täysin pimeää, ei sillä tavoin kun he luulevat. Maailma koostuu verkoista ja ristikoista ja äänten ja pintojen sekoituksista. Hän kiertää museon pääsalin suunnistaen narisevien lattialankkujen mukaan, hän kuulee ylös alas portaita tömistävät askelet, pikkulapsen kiljahduksen ja uuvahtaneen isoäidin huokauksen tämän istuessa penkille."

Viidensadan kilometrin päässä Pariisista, kaupungissa nimeltä Zollverein, kahdeksanvuotias Werner asuu Lasten talo -nimisessä orpokodissa, jossa huoneet kaikuvat sairaiden lasten yskintää ja vastasyntyneiden itkua. "Voivatko kuurot kuulla oman sydämensykkeensä?" Werner kysyy - ja tuhat ja yksi kysymystä sen jälkeen.

Eräänä päivänä Werner löytää varastorakennuksen takana jätteitä tonkiessaan rikkinäisen radion. Wernerin näppärissä käsissä kohinan takaa löytyy ensin musiikkia, sitten ääniä niin Berliinistä kuin meren takaa Britanniastakin ja lopulta ranskankielinen radiolähetys, joka naulitsee Wernerin ja tämän pikkusiskon Jutan vastaanottimen ääreen ilta toisensa jälkeen. Ullakko ympäriltä katoaa ja elämä, joka on jossain porttien toisella puolen, tulee ohjelma ohjelmalta vähän lähemmäksi.

"Miksi lippu lepattaa tuulessa eikä pysy suorana?
Kahden viimeisen sivun väliin on työnnetty sinetöity kirjekuori. Päälle Werner on kirjoittanut Frederickille. Frederick: se yläpetin poika, josta Werner kirjoitti, se poika joka rakasti lintuja.
   Hän näkee mitä muut ihmiset eivät näe.
   Mitä sota tekikään uneksijoille.
   Kun Albert tulee viimein ylös, Jutta pitää päänsä kumarassa ja on korjaavinaan kokeita. Mies riisuutuu, voihkaisee hiljaa käydessään pitkälleen, sammuttaa valon lampustaan ja sanoo hyvää yötä, ja yhä Jutta istuu paikallaan."

Ja sitten syttyy sota, joka vie Wernerin SS-yksikköön ja Marie-Lauren pieneen bretagnelaiseen Saint-Malon kaupunkiin. Mukanaan Marie-Laurella on mittaamattoman arvokas jalokivi, Liekkien meri, johon sanotaan kätkeytyvän kirous.

Anthony Doerrin bestseller on kirja radioaalloista ja rakkaudesta, sodasta, kaipuusta ja uskollisuudesta, nimilistoista,  ihmisten julmuudesta ja asioista, joita ei nähdä silmillä. Se voitti Pulitzerin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015.

Kaikki se valo jota emme näe kulkee kahdessa eri aikatasossa, joista toisessa seurataan Marie-Lauren ja Wernerin varttumista vuodesta 1934 alkaen, toisessa kurkistetaan kirjan nykyhetkeen, pommitusten keskelle joutuneeseen Sain-Maloon vuonna 1944. Joka toinen luku on kerrottu Marie-Lauren, joka toinen Wernerin näkökulmasta ja lasten polut tuntuvat lähenevän toisiaan luku luvulta samalla, kun tarina lumoaa mukaansa entistä tiiviimmin. Tämä jos mikä, on tarina, jota lukiessaan toivoisi, että polkujen risteyksessä odottaisin jotain kaunista, että kaikki kääntyisi lopulta parhain päin. Että olisi tyttö joka tapaa pojan ja sen pituinen se.

Ja sitten taas toisaalta siinä pihakeinussa istuessani olin erityisen onnellinen siitä, ettei Anthony Doerr ollut valinnut kirjaansa sitä helpointa, tavallisinta ja turvallisinta juonikuviota: juuri siksi tämä on kirja, jota en ihan heti unohda.