Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää.

"Jopa kasvojeni se puoli, joka olisi tehnyt minusta friikkisirkuksen vetonaulan - niiden arpeutunut puoli - on parempi kuin se vaihtoehto, että olisin menehtynyt tulipalossa. En palanut tuhkaksi. Nousin liekeistä kuin pieni feeniks-lintu. Tunnustelin arpiani, silitin niiden muhkuroita. En palanut, äiti, sanoin mielessäni. Kävelin tulen läpi ja selvisin hengissä.

   Sydämessäni on aivan yhtä paksuja ja rumia arpia kuin kasvoissani. Tiedän sen. Toivon että jäljellä on myös vahingoittumatonta kudosta, kohta jonka läpi rakkaus pääsee sisään ja ulos. Toivon niin."

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää (Eleanor Oliphant is Completely Fine, 2017. suom. Sari Karhulahti)

WSOY, 431 sivua.

Kolmekymppisen Eleanorin elämä kulkee samaa tuttua ja säntillistä kaavaa, päivästä toiseen. Kohta vuosikymmenen ajan Eleanor on joka arkiaamu kulkenut saman työmatkan samalle työpaikalle ja istunut saman työpisteen ääreen. Työhaastatteluun saapuessaan Eleanorilla oli musta silmä, pari aukkoa hammasrivissä ja murtunut käsivarsi, joten ehkä pomo vaistosi näkevänsä edessään työntekijän, joka ei ikinä jäisi äitiyslomalle, tarvitsisi vapaata häämatkaa varten tai pyrkisi pois alipalkatusta rutiininomaisesta työstään. Tai ehkä pomon vain kävi Eleanoria sääliksi.

Töihin puoli yhdeksäksi, tunnin lounastauolla päivän sanomalehti sekä sanaristikon täyttäminen toimiston taukohuoneessa, kotiin puoli kuudelta. Illalla ruuaksi pastaa ja pestoa - yksi kattila ja yksi lautanen. Keskiviikkoisin soittaa äiti, aina samaan aikaan, ja sosiaalityöntekijä käy puolen vuoden välein. Perjantaisin kotiin Tescon kautta, josta mukaan valikoituu valmispizza, pullo viiniä ja kaksi isoa pulloa votkaa. Kun votkan jakaa tarkasti, riittää se koko viikonlopuksi niin, ettei koskaan ole kunnolla humalassa muttei ihan selväkään. Maanantaiaamuun on aina pitkä aika.

Oikeastaan Eleanorille ei kuulu ollenkaan hyvää.

"Päänahan hieronta kampaamossa, viime talvena ottamani influenssarokote: minuun koskevat ainoastaan ne, joille maksan siitä, ja heillä on melkein aina suojahansikkaat kädessä. Kerron vain faktoja. Nämä tosiasiat eivät ole muille mieluisaa kuultavaa, enkä mahda sille mitään. Jos joku kysyy kuulumisia, täytyy vastata: 'Kaikki on hyvin.' Ei saa kertoa, että itki itsensä uneen edellisenä iltana, koska ei ollut puhunut kenellekään kahteen päivään. Täytyy sanoa: ' Kaikki on hyvin.'"

Sitten eräänä tavallisena päivänä Eleanor sattuu työkaverinsa Raymondin kanssa paikalle, kun heille tuntematon eläkeläismies saa sairaskohtauksen keskellä katua. Siitä saa alkunsa tapahtumasarja, joka rikkoo, vihdoinkin, myös Eleanorin huolella rakennetun rutiininomaisen maailman.

"Minulle valkeni, että elämäni oli epäonnistunut. Katastrofi. Sen ei pitäisi olla tällaista. Kenenkään elämän ei pitäisi. Ongelmallista oli se, etten yksinkertaisesti keksinyt, miten voisin korjata tilanteen. Äidin tapa elää oli väärä, sen tiesin. Kukaan ei kuitenkaan ollut opettanut minulle oikeaa tapaa, ja vaikka olin yrittänyt vuosien varrella kaikkeni, minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, miten saisin parannuksen aikaan. En osannut koota minuuteni palapeliä."

Kirjan minäkertoja Eleanor on, kaikessa traagisuudessaan, virkistävän erilainen, täydellisen rakastettava, aito ja kaikkine outoine piirteineenkin ihan uskomattoman samaistuttava päähenkilö. Hän ei tunnu mitenkään ymmärtävän ihmisten tarvetta turhaan sosiaaliseen kanssakäymiseen, ei oikein osaa olla seurassa, sanoo asiat liian usein liian suoraan, tarkoittamatta kuitenkaan mitään pahaa, jumiutuu - ja on monessa mielessä kovin tyypillinen asperger-tapaus, vaikkei sitä kirjassa suoraan sanotakaan. Samalla Eleanor tuntuu olevan sekä menneisyytensä että dominoivan äitinsä riivaama, jotenkin vielä rikkinäisempi kuin mitä ensisilmäykseltä olisi voinut kuvitella. Oikeastaan heti kirjan alussa Eleanorista tulee mieleen toinen rakastamani fiktiivinen hahmo, Sillan Saga Norén nimittäin.

Reilun neljänsadan sivun aikana ehdimme tehdä Eleanorin kanssa ensin sinunkaupat ja sitten ystävystyä ihan kunnolla, niin että kirjan lopussa on jopa vähän hakea fiilis.

Eleanorille kuuluu ihan hyvää on samalla sekä surullinen että hauska, koskettava ja koominen, ja ilmestyessään vuonna 2017 se oli Britanniassa vuoden menestynein esikoisromaani. Takakannen perusteella kirja saattaa vaikuttaa chic litiltä, mutta tekstin näennäisen kevyt tyyli kätkee allensa monta tummempaa sävyä. Silti lopussa on aina toivoa: koskaan, vaikka mitä tapahtuisi, ei ole liian myöhäistä.

"Olimme olleet poissa tunnin, kun pääsimme takaisin, joten hyvästelimme toisemme lyhyesti ja palasimme sitten työn ääreen. Olin ollut By Designissa yhdeksän vuotta, ja olin ollut ensimmäistä kertaa lounaalla seuralaisen kanssa ja jättänyt päivän sanaristikon täyttämättä. Merkillistä kyllä ristikko ei vaivannut minua lainkaan. Ehkä täyttäisin sen illalla. Ehkä vain panisin sanomalehden keräyslaatikkoon ja sillä hyvä. Kuten Raymond oli osoittanut, maailmassa oli loputtomasti mahdollisuuksia."