Ann-Marie MacDonald: Armon yö.

”Olin aave ennen kuin kosketin sinua. En ollut maistanut kuolevaisten ruokaa ennen kuin maistoin sinut, en ollut ymmärtänyt ihmispuhetta ennen kuin löysin sinun kielesi. Olen ollut surullinen unissakävelijä, kuljin horteessa, kädet ojossa, odottaen että luja törmäys herättäisi minut viimein eloon. En ole muuta koskaan tehnytkään kuin seissyt tämän lampun alla sinun vartaloasi varten, sinua olen kaivannut koko ikäni.”

Ann-Marie MacDonald: Armon yö (Fall on your knees, 1996. suom. Kaijamari Sivill)
Tammi, 608 sivua.

New Waterford, pikkukaupunki itäisimmässä Kanadassa Kate Bretonin saarella, jossa kaikkea reunustaa hiilikaivoksen siluetti ja hiilikasojen ympärille levittäytyvät kaivosyhtiön harjakattoiset talot. Viisitoistavuotiaana James Piper käyttää puoli vuotta kootakseen jälleen äitinsä pianon, jonka hänen isänsä oli rikkonut palasiksi. Niin Jamesista tulee pianonvirittäjä.

Uudenvuodenaattona vuonna 1898 James Piper kutsutaan virittämään rikkaan libanonilaislähtöisen Mahmoudin perheen flyygeliä. Pianon takaa hän näkee ensimmäisen kerran Materian, perheen esikoistyttären, jonka kesäiho on väriltään kuin vuoroveden huuhtoma hiekka ja silmät tummimmat, jotka James on ikinä nähnyt. Materia on pian kolmetoista, James kahdeksantoista, ja vaikka Materia on kihlattu libanonilaiselle hammaslääkärille jo nelivuotiaana, päättää Materia karata naimisiin rutiköyhän pianonvirittäjän kanssa.

Vuosien saatossa unelmat muuttavat muotoaa, haalenevat, lopulta katoavat kokonaan. Perhettään Materia ei häpeän takia näe enää koskaan, mutta jos työntää päänsä ullakolle piilottamaansa tyhjään kapiokirstuun, voi edelleen tuntea auringon polttaman maan, kastellut oliivilehdot ja äidin kanelilla tuoksuvat kädet.

”Sota muuttaa ihmisiä monella tavalla. Sievoisen pelkistää ihmisen omimmaksi itsekseen tai laukaista muutoksen, jota ennen ihminen olisi yhtä hyvin voinut olla pimeään, kosteaan loukkoon ja tiukkoihin jalkarätteihin koteloitunut toukka. Ja jos khakikotelo ei satu räjähtämään kranaattitulessa taivaan tuuliin, siitä sodan jälkeen kuoriutuva olento on kokenut niin täydellisen muodonmuutoksen, että hän kotiin palattuaan pelkää tulleensa hulluksi, sillä häntä kohdellaan kuin väärää ihmistä. Kuin sellaista, jolla sattumoisin on sama nimi, osoite ja verisiteet, mutta joka on varmasti kaatunut sodassa. Sitten ei auta muu kuin elää huijarina, kun ei kuitenkaan muista kuka oli ennen sotaa. Siihen on yksinkertainen mutta kammottava selitys: on syntynyt sodassa. Luiskahtanut märkänä, verisenä ja täysin muodostuneena juoksuhaudasta.
     Suuri sota muutti enemmän kuin mikään muu.”

Piperin perheeseen syntyy kolme tytärtä. Esikoinen Kathleen, joka laulaa niin kauniisti, että itse Jumala haluaa hänet takaisin taivaaseen laulamaan omaan enkelikuoroonsa. Keskimmäinen Mercedes, vakava ja tunnollinen pikkuäiti, joka pitää huolta kaikista muista paitsi itsestään. Kuopus Francis, luonnonvoima, jonka tielle mikään tai kukaan ei voi tulla ja jota mitkään säännöt eivät pidättele. Viidenkymmenen vuoden aikana heidän sukupuuhunsa piirretään uusia oksia, kirjoitetaan unelmia, soitetaan musiikkia ja piilotetaan perhesalaisuuksia kaikkien silmien alle. Etkö ymmärrä, etkö näe, sokeako olet?

Armon yö on Ann-Marie MacDonaldin esikoisromaani, todellinen tiiliskivi, josta löytyy kaikki sukusaagasta ampumatragediaan sekä melodramaattisista käänteistä mielenvikaisuuteen, pedofiliaan, perheväkivaltaan sekä puolen vuosisadan maailmanhistoriaan. Ei liene vaikeaa päätellä, että MacDonald on haukannut esikoisellaan jättimäisen palan ja vähän liikaakin, ja kuuteensataan sivuun kaikkea on ihan liikaa. Tarina poukkoilee sinne tänne ikään kuin ei itsekään tietäisi, ollako lintu vai kala, ja juoni, joka tempaisi mukaansa kirjan alussa, ei onnistu pitämään mielenkiintoa yllä loppuun asti. Armon yössä on paljon hyvää mutta toisaalta myös liikaa jotain, mikä ei jollain tavalla toimi, ja vaikka juonenkäänteitä ja teemoja on valtavasti, tuntuu kirja välillä myös sisältönsä nähden ylipitkältä.

Olisinko sitten pitänyt kirjasta enemmän, jos en olisi odottanut niin paljon luettuani henkeäsalpaavan Linnuntietä? Ehkä - tosin ilman Linnuntietä en olisi luultavasti ikinä edes napannut Armon yötä kirjaston hyllystä ja tuonut sitä mukanani kotiin. Takakannen ylistävien arvioiden jälkeen olen kuitenkin vähän pettynyt - luulin todella, että tämä olisi ollut minun kirjani.

”Miten onnettomia ovatkaan ne joiden lahja jätetään itämään pimeään. Kalvakka kasvi kasvattaa näkymättömät juuret ja elää kituuttaa niiden mehulla.”