”Anneliese hymyili ja meni Jordanin ohi kohti autoa. Jordan katsoi hänen peräänsä, eikä hänellä ollut enää epäilystäkään. Hän ei tiennyt, mitä se kaikki tarkoitti - kamppailu alppijärvellä, viulut ja veden henget ja rautaristit. Jordan tunsi kuitenkin yhtäkkistä halua työntää isänsä autoon ja ajaa vimmatusti, eikä päästää Annelieseä kyytiin.
Kuka sinä olet? hän ajatteli tuhannetta kertaa. Sielunsa silmin hän näki Ruthin kavahtavan äitinsä veren tahrimaa kättä, ja vastaus tuli kuiskauksena, täysin vakuuttuneena.
Joku vaarallinen.”
Kate Quinn: Metsästäjätär (The Huntress, 2019. suom. Päivi Paju)
HarperCollins, 668 sivua.
Arvostelukappale.
Sodan synkimpinä vuosina Puolassa Rusalkajärven rannalla suuressa okrankeltaisesaa talossa asui tummatukkainen nainen, jonka silmät olivat jäänsiniset ja jota kutsuttiin Metsästäjättäreksi. Hän oli erään SS-upseerin nuori rakastajatar ja taitava ampuja, ja hänen järjestämistään juhlista puhuivat kaikki. Muutama vuosi sodan päättymisen jälkeen uutiset Nürnbergistä kertovat kuitenkin, että köysi hänen kaulansa ympärillä käy päivä päivältä kireämmäksi - miehet, joiden kanssa hän muutama vuosi sitten kilisteli samppanjalaseja ystävyyden merkiksi,ovat yksi toisensa perään saaneet tuomionsa. Pakene, piiloudu tai kuole, kuiskii ääni hänen olkansa takana, taas kerran. Jossain meren toisella puolella siintää Amerikka, jossa hänen on helppo sulautua joukkoon, olla taas joku muu, jonka käsissä ei ole kuuden juutalaislapsen verta.
Kuka jahtaisi pienempiä rikollisia, kun koko vanha manner on sodan jäljiltä sekaisin ja kateissa on myös niitä, joiden omallatunnolla on miljoonien ihmisten henki, kysyy Ian Graham, englantilainen sotakirjeenvaihtaja. Ian, joka on juossut kirjoituskoneen ja muistilehtiönsä kanssa kahden sodan perässä puolen maapallon halki, on kuitenkin päättänyt saada oikeuden eteen nimenomaan Metsästäjättären eikä ketään muuta. Mukaansa jahtiin Ian saa nuoren tulkin Tonyn sekä Ninan, neuvostoliittolaisen yöpommittajan, ainoan joka on kohdannut Metsästäjättären silmästä silmään ja selvinnyt hengissä.
”Rauhaa ja teetä ja auringonpaistetta. Nina yritti kuvitella ne mielessään, asunnon leveän, harmaan joen rannalla, nauravat lapset ja kirsikkahillolla makeutetun teen, mutta hän näki mielessään vain, kuinka lentokoneet putosivat yössä kuin palavat kukkaset. Minä haluan tappaa natseja, Nina ajatteli. Loppuupa tämä sota huomenna tai sadan vuoden päästä, en usko, että haluan koskaan lakata tappamista natseja.”
Bostonissa seitsemäntoistavuotias Jordan McBride haaveilee urasta valokuvaajana ja opinnoista yliopistossa eikä haluaisi tyytyä tulevaisuuteen, jonka hänen antiikkikauppiasisänsä ja lukioaikainen poikaystävänsä ovat tuntuneet jo kirjoittaneen hänelle valmiiksi. Jordan ja hänen mielikuvitukselliset tarinansa, tapaa isä sanoa, silloinkin, kun Jordan tietää vanginneensa kamerallaan jotain, häivähdyksen, jota ei silmillä ole ehtinyt nähdä. Nyt hän uskoo nähneensä jotain uudessa äitipuolessaan, herttaisessa ja hillityssä Anneliese Weberissä, nuoresta leskestä, joka on saapunut Yhdysvaltoihin sodan murjomasta Itävalasta pienen tyttärensä kanssa. Mutta kuinka paljon menneisyyttä voi kaivella altistamatta samalla itseään ja rakkailtaan hengenvaaraan?
Jahti tuo Ianin, Tonyn ja Ninan Bostoniin ja McBriden antiikkikauppaan, mutta ennen sitä jokaisen on katsottava menneeseen ja kohdattava arvet, jotka on tähän mennessä piilottanut.
”Kyse oli itävaltalaisnaisen ilmeestä. Jordan oli istunut katsellen niitä kasvoja koko illan, eikä hän ollut nähnyt kasvoilla muuta kuin miellyttävää kiinnostusta ja tyyntä arvokkuutta, mutta valokuvasta nousi esiin aivan eri nainen. Huulilla oli hymy, mutta se ei ollut miellyttävä. Silmät olivat kavenneet, ja hänen astiapyyhettä pitelevät kätensä olivat puristuneet yhtäkkiä hyvin tiukasti sen ympärille. Koko illan Anneliese oli näyttänyt lempeältä ja hauraalta ja naiselliselta, mutta kuvassa hän ei näyttänyt siltä.”
Metsästäjätär on toinen Kate Quinnin suomennetuista teoksista, ja toissavuonna lukemani Koodinimi Alicen jälkeen odotin sen ilmestymistä kieltämättä kuin kuuta nousevaa: olinhan rakastunut heti ensi sivuilta siihen edelliseen suomennettuun tarinaan toisesta maailmansodasta, rohkeista naisista ja hiuspinneihin piilotetuista koodatuista viesteistä. Tematiikaltaan Metsästäjätär jatkaa pitkälti samoilla linjoilla kuin edeltäjänsäkin, sillä jälleen kirjan keskiössä ovat sota ja sen arvet, vahvat, pelottomat naiset, totuuden etsiminen ja halu kostaa. Siinä missä Koodinimi Alice onnistui kuitenkin hiipimään jonnekin syvemmälle, iho alle, on Metsästäjätär kuitenkin enemmän perinteinen lukuromaani, toki taidokas sellainen, mutta ei sen enempää.
Jos lukee vuodessa vain yhden kirjan, voisi se hyvin olla Kate Quinnin Koodinimi Alice, kirjoitin toissavuonna. Metsästäjätär ei ehkä ihan yllä tuohon kuvaukseen, mutta enemmän lukevalle kirjaa voi silti ehdoitta suositella.
”Hänen hengityksensä rohisi hänen kurkustaan. Taksikuski vilkaisi olkansa yli, mutta Jordan käänsi kasvonsa ikkunaan päin. Ulkona oli kaunis kesäaamu, paljon ihmisiä oli kävelyllä - pariskuntia käsi kädessä, kikattavia tyttöporukoita, ruutupaitaisia miehiä kinastelemassa Red Soxista; kukaan heistä ei osannut aavistaakaan, että tässä amerikkalaisessa paratiisissa, josta he olivat kovin ylpeitä, piileskeli hirviöitä.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti