Éduard Louis: Ei enää Eddy.

”Minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa. En tarkoita, etten olisi niinä vuosina koskaan kokenut onnea ja riemua. Kärsimys nyt vain on totalitaarista: se tuhoaa kaiken mikä ei sovi sen järjestelmään.”

Éduard Louis: Ei enää Eddy (En finir avec Eddy Belleguelle, 2014. suom. Lotta Toivanen)
Tammi, 184 sivua.

Minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa, aloittaa vuonna 1992 syntynyt Éduard Louis omaelämäkerrallisen esikoisteoksensa Ei enää Eddy.

Kaikki Eddy Bellegueulessa kimeästä äänestä lanteita keinuttelevaan kävelytyyliin sotii pienen Hallencourtin teollisuuskaupungin ajatusmaailmaa vastaan, tuntuu pitävän pilkkanaan niitä miehisiä arvoja, joita on totuttu pitämään kaikkein korkeimpina ja jotka ovat muovanneet kaupungin muut pojat. Isän silmissä Eddy on hirviö, joka osoittaa poikkeavuutensa päivä päivältä selvemmin, äiti luovuttaa jo hyvin varhain, koulun käytävillä hänen iholtaan loistavat polttomerkkien tavoin ne sanat, joilla häntä on totuttu kutsumaan. Edes jalkapallotreeneihin painostaminen, matalammalla äänellä puhuminen, alistaminen ja nöyryyttäminen eivät tee Eddystä sitä, mitä kaikki muut hänestä ovat odottaneet.

Kotikaupungissa kaikki ovat oppineet, kuinka olla ja miten sulautua joukkoon. Väkivalta on niin arkista, ettei se edes kuulu kaupungin miesten sanavarastoon: jollekin niin itsestään selvälle ei tarvitse nimeä. Kun pää osuu tiiliseinään, korvissa vinkuu. Juuri siksi kasvoille syljettyä paksua, keltaista räkää ei saa pyyhkiä pois. Kirjastoon johtavalta autiolta käytävältä Eddy on helppo löytää eikä kukaan saa tietää.

Jotta voi edes haaveilla muusta, pitää olla joku muu, ei enää Eddy.

”He näyttivät poikkeuksellisen hermostuneilta. Olin oppinut lukemaan heidän ilmeitään. Tunsin heidät paremmin kuin kukaan muu, koska olin tavannut heidät käytävässä päivittäin kahden vuoden ajan. Tunnistin päivät jolloin he olivat väsyneitä ja päivät jolloin he olivat vähemmän väsyneitä. Kun toinen heistä joskus näytti surulliselta, tunsin ihan aidosti myötätuntoa häntä kohtaan, olin huolissani. Mietin asiaa koko päivän ja arvailin surun syitä. Kun he sylkivät kasvoilleni, olisin kyennyt sanomaan, mitä he olivat syöneet. Tässä vaiheessa tunsin heidät hyvin.”

Ei enää Eddy on toisaalta kasvutarina sekä kertomus erilaisuudesta, toisaalta kuvaus alemman yhteiskuntaluokan äärimmäisestä köyhyydestä, joka ei ole sadassa vuodessa muuttunut miksikään. Louisin kirjan köyhyys on ruokajonosta haettuja ruokapaketteja ja rikkoutuneen ikkunan peitteenä vettyneitä pahvinpaloja; jos myöhästyy, saa peseytyä sisaruksilta jääneellä, jo ruskealla kylpyvedellä ja jossain pauhaa joku perheen neljästä televisiosta. Ensimmäinen kustantaja hylkäsi Louisin kirjan pitäen nimenomaan sen köyhyyskuvausta liioiteltuna, mikä sekin jo kertoo siitä, kuinka vahvasti yhteiskuntaluokat ovat käpertyneet omiin kupliinsa. Tämä on jonkun todellisuutta myös täällä, ihan varmasti, en voi olla ajattelematta.

Ei enää Eddy on Ranskan viime vuosien kohutuin ja puhutuin romaani, myyntimenestys, jota on Suomessakin saanut jonottaa kuukausitolkulla: alkusyksystä kirjastosta varaamani kirja kotiutui lopulta helmikuun lopussa. Kerronnaltaan teos tuo mieleen Knausgårdin ja Elizabeth Stroutin: pitkien kuvailujen sijaan se pyrkii kertomaan asiat mitään kaunistelematta, ilman yhtään korulausetta. Alle kaksisataasivuisen kirjan lukee muutamassa illassa.

Silti, jostain syystä, kirja jättää minut jollain tavalla kylmäksi. Mutta enhän ikinä ymmärtänyt Knausgårdiakaan.

Louisin romaani ottaa ryöpyteltäväkseen ahtaat sukupuoliroolit, suvaitsemattomuuden, erilaisuuden, homofobian ja maskuliinisuuden, eriarvoisuuden sekä yhteiskunnan jakautumisen kahteen eri ryhmään, joille maailma on täysin eri. Näistä asioista kirja tarjoaa sivumääräänsä enemmän ajattelemisen aihetta.

”Mutta ihmiselle ei tule luonnostaan ensimmäiseksi mieleen pakeneminen, koska hän ei tiedä, että on olemassa toisenlainen maailma. Hän ei tiedä, että pakeneminen on mahdollista. Ensin hän yrittää olla niin kuin muut, ja minä yritin olla niin kuin kaikki muut.”