”Samaa tahtia kuin hänen kokoelmansa karttui, kasvoi kuitenkin myös hänen yksinäisyytensä. Hänen rinnassaan asusti sydämen kokoinen tuska. Eikä sitä helpottanut mikään. Eivät lokit, ei komea auringonlasku, eivät harvinaisimmat simpukatkaan.
Kuukausista kertyi vuosia.
Yksinäisyys paisui ja lipesi hänen otteestaan. Hän kaipasi toisen ihmisen ääntä, läsnäoloa, kosketusta, mutta halu suojella omaa sydäntä oli vielä väkevämpi.
Kuukausista kertyi toinenkin vuosi. Ja taas toinen.”
WSOY, 416 sivua.
Sinä aamuna äiti oli ollut tavallista hiljaisempi ja sitonut otsalleen huivin kellertävien mustelmien peitoksi. Heti aamiaisen jälkeen, jo ennen kuin tiskit oli pesty, äiti oli pakannut jotain tavaroita siniseen kapsäkkiinsä ja läimäyttänyt sitten verkko-oven kiinni ensimmäistä kertaa niin, että se paukahti karmeja vasten eikä vain vaimeasti asettunut paikoilleen. Kuistilta viisilapsisen perheen iltatähti Kya ehtii nähdä enää äidin selän sekä äidin jaloissa olevat alligaattorikuvioiset kengät, joita tämä ei koskaan muulloin käyttänyt. Toisin kuin aina yleensä, äiti ei tällä kertaa käänny vilkuttamalla polun ja tien risteyksessä, vaan jatkaa matkaansa horjuvin askelin. On vuosi 1952 ja Kya on kuusivuotias.
Vaikka Kya odottaa äitiä kärsivällisesti kuistilla, ei äiti enää palaa - eikä elämä Pohjois-Carolinan marskimaalla palaa ikinä ennalleen. Vähitellen myös sisarukset jättävät Kyan yksin kuin äidin esimerkkiä noudattaen, pakenevat suon ympäröimää ränsistynyttä kotitaloa ja isää, joka on tottunut hukuttamaan pulloon niin sotatraumansa kuin omat epäonnistumisensa. Yhtäkkiä jäljellä on enää Kya, jonka pitää selvitä kaikesta yksin: kävellä paljon jaloin hiekkatietä kaupunkiin ostamaan jauhoja, kyhätä kokoon päivällinen kerta toisensa jälkeen, selvitä silloinkin, kun myös isä yhtenä päivänä jättää saapumatta kotiin. Yöt Kya nukkuu kuistivuoteellaan tähtien alla kuunnellen luonnon ja kaskaiden ääniä, suon villiä laulua, jonka vain harvat kuulevat.
”Seuraavana päivänä hän palasi rannalle - sama vuorovesi, eri kellonaika, mutta siellä ei ollut ketään, vain äänekkäitä vikloja ja aalloilla kelluvia nilviäisiä.
Hän yritti kaikin keinoin vältellä tuota rantaa ja pysytellä suovesillä, etsiä linnunpesiä ja sukkia. Pysytellä turvassa, ruokkia lokkeja ryyneillä. Elämä oli koulinut hänestä mestarin sullotaan tunteet sisälleen.
Mutta yksinäisyydellä on oma kompassinsa. Ja niin hän palasi rannalle etsimään poikaa taas seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana.”
Vuosien saatossa Kya käpertyy yhä enemmän itseensä ja häntä ympäröivään luontoon, pois kaupungin ja sen yhteisön piiristä. Kaupunkilaisten puheissa hän on Rämelikka, susien sukua, puuttuva rengas apinan ja ihmisen välillä, jotain jonka silmätkin hehkuvat pimeässä. Ja kun suolta sitten löytyy kylän oman suosikkipojan ruumis, kääntyvät epäilykset heti Kyaan. Kuka muu voisi olla syyllinen murhaan kaupungissa, jossa kaikki tuntevat toisensa, kuin tyttö, joka on käynyt koulua elämässään vain yhden päivän ja joka viihtyy paremmin lokkien ja simpukoiden kuin ihmisten seurassa?
Suon villi laulu on Delia Owensin esikoisromaani ja huikea myyntimenestys; tähän mennessä teosta on myyty jo yli kahdeksan miljoonaa kappaletta ja se on kerännyt suitsutusta ympäri maailmaa. Kun loppukesästä kyselin kirjaa kustantajalta, olivat kaikki arvostelukappaleet jo menneet, ja kirjastossa pääsin odottelemaan omaa kopiotani varausjonoon sijalle 117. Meni neljä kuukautta ennen kuin sain kirjan käteeni.
Ja ehkä juuri siksi Suon villi laulu oli jonkinasteinen pettymys: neljän kuukauden odottamisen ja useamman saamani suosituksen perusteella odotin uutta Linnuntietä, Totuutta Harry Quebertin tapauksesta tai vähintään Elämää elämältä, johon olisin uponnut suinpäin ja jäänyt kellumaan vielä lukemisen jälkeenkin. Suon villi laulu on eräänlainen aikuisten satu, jossa kauniin kuvainnolliset, välillä jopa runolliset, luontokuvaukset yhdistyvät murhamysteeriin ja traagiseen kasvutarinaan, mutta se viimeinen silaus jää jollain tavalla puuttumaan - tai lipuu kuitenkin asteen liiaksi siirappisuuden puolelle. Owensin kirjaan tarttuessani oletin saavani luettavakseni vuoden parhaan kirjan. Siksi perushyvästä bestselleristä jäi lopulta vähän valju olo.
Vaikka Suon villi laulu ajautuu ajoittain epäuskottavuuden puolelle, on kirjan loppu silti nerokas. Sen enempää siitä ei tosin voi paljastaa, mutta onneksi kirjan voi aina lukea itse.
”Miljoonien yksinäisten minuuttien koulimana Kya luuli tietävänsä, mitä yksinäisyys on. Sitä, että tuijottaa kaiket päivät vanhaa keittiönpöytää, tyhjiä makuukammareita, silmänkantamattomiin jatkuvaa merta ja heinikkoa. Ettei ole ketään, jonka kanssa iloita sulkalöydöstä tai valmiiksi saadusta vesivärityöstä. Sitä, että lausuu runoja lokeille.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti