”Ehnien kotona tuoksui puhdistusaine, kevyt kukkaistuoksu, joka tervehti heitä heti eteisessä.
Magdalena riisui kenkänsä, laittoi ne Ann-Karinin lenkkareiden viereen kenkähyllylle ja ripusti takkinsa vaaleanruskean päällystakin viereen. Takissa oli kukkarintanappi.
Ihminen voi vain kadota.”
Tammi, 391 sivua.
Kun hagforsilainen sosiaalityöntekijä Anna-Karin Ehn jättää palaamatta kotiin työpäivän jälkeen, aletaan nopeasti epäillä rikosta. Anna-Karin, kokenut sosiaalityöntekijä, ei lähtisi vieraan matkaan, unohtaisi varmistaa pakoreittiä tai antaisi yllättää itseään - tai edes ikinä tulisi kotiin myöhemmin, kuin on ilmoittanut. Siksi jotain pahaa on täytynyt sattua. Aviomies tekee katoamisilmoituksen, ja kun Anna-Karinin auto myöhemmin löytyy hylättynä ja verisenä, käynnistyy todellinen kilpajuoksu aikaa vastaan.
Pikkukaupungin poliisien Petra Wilanderin ja Christer Berglundin ohella Anna-Karinia etsii myös toimittaja Magdalena Hansson. Etusivun jutun lisäksi Magdalenaa ajaa myös syyllisyys: juuri hän teki Anna-Karinille lastensuojeluilmoituksen epäilemästään perheväkivaltatapauksesta, jota Anna-Karin lähti selvittämään ennen katoamistaan. Onko hänen halunsa pelastaa poikansa ystävä ja tämän oudon vetäytyvä äiti sinetöinyt Anna-Karinin kohtalon?
Ja sitten Anna-Karinin repeytynyt ja verestä laikukas kaulahuivi löytyy paikallisen voimalaitokselta, kosken alajuoksulta, ja on aika ruveta naaraamaan, mitä vedestä löytyy.
”Ensin hän ei ymmärtänyt, mitä näki.
Punaisia roiskeita seinällä ja jotain tahmeaa, jota oli valunut lattialistalle.
Ruumis roikkui kierossa toimistotuolin käsinojan yli, pää kummallisessa kulmassa. Pistooli.
Verta pöydällä, tietokoneella, lätäkkö lattialla.
Sitten hän kuuli oman huutonsa.”
Älä kerro kenellekään on toisaalta melko perinteinen dekkari, toisaalta kirja perheistä, joita yhdistää oma, pieni salaisuus. Kirja vie lukijan suljettujen kylpyhuoneen ovien taakse, olohuoneisiin, joiden kirjahyllyjä perhevalokuvat koristavat ja keittiöihin, joiden kaapiston hajonnut vedin muistuttaa illasta, jona paisti ei sitten kuitenkaan ollut oikealla tavalla kypsennettyä. Se peittää meikkivoiteella mustelmat ja ontuu korkeintaan huomaamattomasti, mutta osaa edelleen hymyillä silloin, kun pitää, ja valehdella sujuvasti. Schulmanin kirjassa pahuus ei löydy hylätystä kartanosta tai vankilan suljetulta osastolta, vaan se asuu lähempänä, kuin osaa arvatakaan: sillä samalla pikkukadulla kuin sinäkin, ihan naapurissa. Joskus matka silityksestä lyöntiin on vain muutamia sekunteja.
Oikeastaan Ninni Sculmanin dekkarissa ei ole mitään kovin uutta. Silti se on yksi parhaista tänä vuonna lukemistani jännäreistä, ja sen luettuani varasin välittömästi kirjastosta myös sarjan kolme aiempaa osaa. Schulmanilta löytyvät niin poliisit, jotka painivat työnsä lisäksi myös omien henkilökohtaisten ongelmiensa kanssa, klassinen juonikaavio ja tarpeeksi epäiltyjä, jottei mitään voi pitää itsestään selvänä. Paketti kuitenkin toimii ja imaisee mukaansa saman tien. Kirjan henkilöt ovat sopivan tavallisia ollakseen samaistuttavia ja rikos rakennettu niin taidokkaasti, ettei loppuratkaisua voi arvata ennen, kuin on itsekin kääntänyt pahalle selkänsä.
Koska kukapa tosiaan olisi uskonut.
”Hänellä oli yhä tapana ryömiä Magdalenan peiton alle neljältä aamulla lähes joka yö, mutta nyt hän ei ollutkaan löytänyt Magdalenaa sängystä.
’Mitä sinä teet?’ Nils sanoi ja katsoi Magdalenaa.
’Istun täällä ja ajattelen. Olen hieman surullinen.’
’Miksi olet surullinen?’
Magdalena toivoi, että tietäisi miten toimia. Että hän voisi suojella Nilsiä kaikelta pahalta.
’On tapahtunut jotain kamalan, kamalan surullista’, Magdalena sanoi. ’Tule syliin, niin kerron.’”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti