Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa.

”Olisin mielelläni jatkanut elämääni, juossut aamuisin töihin takki juoponnappeihin napitettuna, pahimmassa kiireessä hypännyt ratikkaan, silitellyt tuulen nutturastani irrottamia suortuvia paikoilleen kellon jo soidessa, ihmetellyt kollegoitani, jotka ehtivät juoda toiset aamukahvit opettajainhuoneessa, ilahtunut nuorten raikkaista ajatuksista, uskosta maailmaan ja elämään, syönyt kouluruokaa seuraavan oppitunnin kulkua mielessä tapaillen, herännyt aamuyöllä pissahätään ja intoutunut lisääntyneestä valonmäärästä niin, että olisin herättänyt Turkan rakastelemaan. Olisin odottanut Lauria taidekerhosta iltapalalle, pyytänyt Annaa makutuomariksi takkiostoksille, kävellyt sateisena iltana Marjan luo, soittanut vasta rapun ovelta, pyytänyt äitiä oopperaan ja kysynyt isän mielipidettä kiikarin löytämiseksi, suunnitellut Turkan viisikymmenvuotisjuhlia.”

Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa (2019)

Atena, 237 sivua.

Ilona, 46 vuotta, on perheenäiti, vaimo ja äidinkielen opettaja, joka yhtenä päivänä on vain sattunut pääsemään vähän aiemmin töistä. Kotona on vielä hiljaista hänen istuessaan lueskelemassa kirjaa, kiireisen aamun jäljet vielä levällään pitkin keittiötä, olohuoneen pöydällä vähän kuivahtanut kukkakimppu. Elämänsä viimeisen puolituntisen aikana Ilona kerää kokoon tyhjät pullot ja pahviroskat ja päättää lähteä piipahtamaan kaupassa. Läheisen koulun välituntikello ehtii soida juuri ennen kuin auto osuu suojatietä ylittävään Ilonaan, joka lyö päänsä katukivetykseen ja kuolee. 

Ilona ei kuitenkaan katoa vaan havahtuu jälleen häntä ympäröivään maailmaan ruumishuoneella, nimilappu kumilenksulla varpaassaan. Seuraavien päivien ja kuukausien aikana Ilona seuraa jäljelle jääneiden rakkaidensa elämiä näkymättömissä, istuu tutulle sohvalle selailemaan valokuva-albumia, sujauttaa kätensä tutun neuletakkiin taskuihin. Mitä tekee yllättäen leskeksi jäänyt juristiaviomies, juuri itsenäistynyt tytär Anna ja muutamaa vuotta nuorempi Lauri? Entä vanhemmat sekä aina erityisen läheinen ollut täti Marja? Huoneesta ja asunnosta toiseen vaeltaessaan Ilona ei voi olla miettimättä, onko hän jäänyt jonkinlaiseen välitilaan syystä. Jäikö jotain kesken? Entä kumpi on parempi, nähdä rakkaidensa yhä suojelevan ja kaipaavan häntä vai menevän eteenpäin?

”Äitini seisoo lasteni vieressä suu kapeana viivana. Hän on käynyt kampaajalla ja ostanut mustan pitkän villakangastakin. Tiedän hänen ajatuksensa, voisin melkein lukea ne. Hän on huolissaan isän jaksamisesta: isä on vaatinut saada kantaa arkkua. Sitä en olisi halunnut nähdä. Se liikuttaa minua enemmän kuin Anna, Lauri ja Turkka. Isän ei kuuluisi kantaa minun arkkuani. Hän on saattanut minut kouluun, opetellut letittämään hiukseni ja taluttanut minut alttarille. Hänen ei kuulu nostaa arkkuni kantoliinaa olalleen.”

Kun olen poissa ehti olla lukulistallani jo kuukausia ennen, kuin lopulta tartuin kirjaan: Oli pakko odottaa oikeaa hetkeä kirjalle, joka saattaisi mennä aiheensa kanssa liian ihon alle, tulla liian lähelle. Silti kirjan loputtua yllättäen jopa toivoin, että teksti olisi mennyt syvemmälle. Ylitunteellisuuden ja surussa vellomisen sijaan Eilittä on valinnut teokseensa kevyen ja herkän mutta paikoin myös jopa humoristisen sävyn. Vaikka aihe on rankka, on Kun olen poissa jopa yllättävänkin kevyt kirja ja lukukokemus, jonka luen viltin alla parissa illassa. Miten hyvin lopulta tunnemme läheisemme ja miten pitkälle toista kannattaa omalta totuudeltaan suojella?

Epätoivon ja lopullisuuden sijaan Kun olen poissa -kirjan yleistunnelma on merkillisen tyyni ja seesteinen, jopa lohdullinen. Jos tässä oli kaikki niin olkoon.

”Tässä hetkessä minussa on kaikki. Tyttö, joka joskus olin, nainen, vaimo, äiti, ystävä ja tytär. Minussa on myös vanheneva nainen, joka vain hetkisen ehti sovitella itseään lomaani. Hän vaikuttaa henkilöltä, johon olisin halunnut tutustua paremmin - konstailemattomalta ja huumorintajuiselta, ihmiseltä joka sanoisi: ’Istahdetaan tähän ja jutellaan. Kuuletko tuon laivan sumutorven?’ 

     Aina jokin on kesken ja on yhä.”