Sarah Winman: Kani nimeltä jumala.

”On taas joulukuu. Syntymäpäiväni. Se on myös päivä, jolloin John Lennon ammuttiin. Hänen luokseen käveli mies, joka ampui hänet vaimonsa viereen kotinsa edustalla New Yorkissa. Ampui noin vain. En ymmärrä sitä; en ymmärrä moneen päivään.
     ’Hyvät kuolevat nuorina’, Jenny Penny sanoo puhuessamme puhelimessa.
     ’Miksi?’ kysyn.
     Hän ei muka kuule minua, väittää että linja rahisee. Hän tekee niin aina kun ei osaa vastata.
     Menen sinä iltana varhain nukkumaan, lohduttomana. En edes puhalla kynttilöitä kakustani.”

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala (When God was a rabbit, 2011. suom. Aleksi Milonoff)
Tammi, 324 sivua.


Oikeastaan on aika kummallista, etten ollut tarttunut Sarah Winmaniin tätä ennen - minä, joka rakastan kirjoja, joilla on jollain tavalla erikoinen, erityisen kaunis tai muuten vain massasta poikkeava nimi. Kun siis vanhempieni kirjahyllyä selaillessani törmäsin Kaniin nimeltä jumala, tiesin heti, että sen lukisin seuraavaksi. Sitä ennen se sama kirja oli kuiskinut minulle kirjakaupassa: juuri minä olin ostanut sen äidille joululahjaksi muutama vuosi sitten, mutta unohtanut kokonaan myöhemmin lainata.

Ja olisihan se jo pitänyt tietää - ja oikeastaan kai tiesinkin: käsissäni oli varmasti kesän paras kirja.

Eleanor Maud päätti tulla maailmaan juuri kun hänen äitinsä jäi bussista ostosreissun jälkeen. Maahan valuva lapsivesi sekoittui joulukuisen sateiseen ja valui katuojaan, ja vapaalla oleva sairaanhoitaja auttoi Eleanorin maailmaan tästä kahdenkymmenenkahden minuutin kuluttua. Oli vuosi 1968, se sama, jona Pariisin kadut vallattiin, Vietnamista tehtiin Tet-hyökkäys ja Martin Luther King ammuttiin menphisiläisen motellin parvekkeelle. Viisi vuotta aiemmin oli syntynyt isoveli Joe, joka pani öisin äidin huulipunaa ja suukotteli Eleanorin kasvot täyteen laikkuja ihan vain vastustaakseen konservatiivista maailmaa.

Eletään seitsemänkymmentälukua Lontoossa ja arkea sävyttää hiljainen harmonia rivitaloineen, niiden suorakulmaisine puutarhoineen ja turvallisine rutiineineen. Naapurissa asuu herra Golan, jonka katse on kostea ja käsivarren ohuella, läpikuultavaa iholla on kuusi numeroa, hänen sodanaikainen henkilöllisyytensä, kuin vasta eilen kirjoitettu. Vanhempiensa kummastukseksi Eleanor eristäytyy ja hautautuu kirjoihin, liukenee esiripun taakse. Hankin sinulle oikean ystävän, veli lupaa ja jouluaattona hän kantaa Eleanorille jättimäisen lahjapaketin, josta paljastuu belgianjänis. Eleanor antaa sille nimeksi jumala.

Sitten yhtenä ankeana, lumettomana tammikuun aamuna luokkaan astuu Jenny Penny, jolla on villi, tummankihara tukka ja joka on erilainen ihan oikeasti, ei salaa niin kuin Eleanor. Kesken oppitunnin Jenny kääntyy pulpetissaan ja vetää käsivarrestaan viidenkymmenen pennyn kolikon, niin että käteen jää sen jäljiltä haava. Kaikista kummallisinta on kuitenkin kolikon vuosiluku, 1995, yhdeksäntoista vuoden päässä tulevaisuudessa. Jennyn ympärillä leijuu lupaus jostain paremmasta, jonka vain Eleanor näkee ja joka omalla tavallaan vaatii: muista kaikki tämä, mitä ei voi selittää, ja usko minua sitten, kun sen aika on.

”Jos vanhempani olisivat hellittäneet edes hetkeksi ja pysähtyneet kuuntelemaan hiljaisuutta , he olisivat saattaneet kuulla veljen sydämen halkeavan. Mutta he kuulivat vain Cornwallin aallot ja linnunlaulun, jotka täyttäisivät elämämme myöhemmin. Minun ja Nancyn tehtäväksi jäi kerätä veljen palaset kokoon: herättää henkiin hänen näivettynyt sielunsa, vetää hänen kalpeat ja kyynelten tahrimat kasvonsa tyynyn alta ja tuoda mielekkyyttä maailmaan, joka näyttäytyi hänelle täysin mielettömänä - hän rakasti, mutta ei saanut vastarakkautta. Edes Nancy ei keksinyt hänelle lohdutuksen ja selityksen sanoja. Sellainen kuului elämään, mutta Nancya suretti, että veli oli joutunut tajuamaan sen niin nuorena.”

Mistä se kirja oikein kertoo, kysyy mies, kun lehteilen Sarah Winhamia eteenpäin iltapalapöydässä, enkä osaa vastata muuta kuin että elämästä. Kirjan juonen kuvailu tuntuu ihan mahdottomalta tehtävältä - eikä tunnu kertovan itse tarinasta mitään - vaikka tiedänkin rakastavani kirjaa. Miksi hyville ihmisille tapahtuu pahoja asioita, kysyy Sarah Winham, mutta syyttämättä yhtään ketään. Eleanorin äiti on masentunut, veli homo, isä uskoo kohtalon rankaisevan häntä ja ystävän Jenny Pennyn myöhästelyiden todellinen syy ei aina olekaan villissä tukassa, jota on vaikea saada harjattua ojennukseen. Silti elämässä, etenkin lapsen silmien läpi katsottuna, on paljon kauneutta - ja komiikkaa- ja aina on mahdollista aloittaa alusta.

Kerronta kielikuvineen ja sanaleikkeineen hurmaa jo heti alkumetreillä. Paikoin tapahtumia seurataan lapsikertojan silmien läpi, paikoin Winham jättää osan tarinasta rivien väliin löydettäväksi. Jos Kani nimeltä jumala -kirjaa pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, olisi se ehdottomasti ihana. Sen lisäksi kirja on kuitenkin myös hauska, hellyyttävä, haikea, koominen, koukuttava ja liikuttava.

Kani nimeltä jumala on kirja erilaisuudesta, ystävyydestä, uusista aluista, lapsuudesta ja vanhemmuudesta, rakkaudesta ja tragedioista -  elämästä siis. Silti tässäkin kirjassa, niin kuin elämässä ylipäätään, on joku se jokin, joka vasta tekee kirjasta sen, mikä se on ja jota sellaisenaan on ihan mahdotonta kuvailla. Onneksi Sarah Winhamin tapauksessa sen voi kuitenkin lukea.

”Polaroid-kuva näyttää hätkähdyttävän kirkkaalta varhaisaamun valossa. Tyttö josta tuli poika. Hymyilen kuvassa (piiloudun hymyn taakse). Joulu jolloin sain kanin. Jätä jotain jälkeesi, se sanoi.”