”Mutta muutaman päivän kuluttua, kun minä en suostu sanomaan mitään, tiedotusvälineet lähettävät isokenkäisiä. Isoja kaljamahaisia miehiä, ja naisia joilla on terävät kasvot ja tyylikäs takki. He ajavat tänne kalliilla, kiiltävillä autoillaan ja astuvat ulos kuin kuninkaalliset. Muutamien tullessa jopa valokuvaajat lakkaavat hölmöilemästä. Yksi mies, sen näköinen kuin tulisi suoraan näyteikkunasta, tunkeutuu väkijoukon läpi ja kävelee pihatietä ovelle. Hän jyskyttää ovea ja huutaa: ’Rouva Taylor, miltä tuntuu olla lapsenmurhaajan vaimo?’ Minä istun sängyllä häpeästä punaisena. Tuntuu kuin kaikki näkisivät minut, vaikka eivät näekään. Minut on paljastettu.”
Fiona Barton: Leski (The Widow, 2016. suom. Pirkko Biström)
Bazar, 367 sivua.
Kuluneen neljän vuoden aikana Jean Taylor on jo ehtinyt tottua siihen: hänen elämästä on julkista omaisuutta. Toimittajat päivystävät etuoven takana kuin hyeenalauma, kamerat jo valmiiksi tähdättyinä ikkunoita kohden, tiputtavat kirjeitä postiluukusta. Ihmiset, täysin tuntemattomat, repäisevät lehdestä hänen miehestään Glenistä kertovan artikkelin, kirjoittavat hirviö valtavin kirjaimin sen päälle, lähettävät vihapostia, huutelevat kaupassa perään. Missä hän on, he tivaavat häneltä kerta toisensa jälkeen, sekä poliisi että ohikulkijat. Missä Bella on?
Soitto hätänumeroon oli tullut maanantaina lokakuun toisena päivänä kello 15.38 neljä vuotta sitten: nainen, jonka ääni oli ahdistuksesta hengästynyt, kertoi pienen tyttärensä kadonneen. Kuva kaksivuotiaasta Bella Elliottista koristaa pian niin sanomalehtiä kuin TV-uutislähetyksiäkin, mutta tyttö tuntuu kadonneen lähes jälkiä jättämättä, kunnes poliisi löytää epäillyn. Mitä te teitte hänelle, herra Taylor? komisario Bob Sparkes kysyy kerta toisensa jälkeen. Tutkittuaan Glenin tietokoneen ja löydettyään sieltä rankkaa lapsipornoa poliisi on asiastaan entistä varmempi. Mutta kuinka saada syyllinen satimeen, kun viimeinen ratkaiseva todiste - ja pieni Bella - ovat edelleen löytämättä?
Nyt Glen on kuitenkin kuollut, jäänyt bussin alle aivan Sainsburyn edessä, ja Bellan kohtalo uhkaa jäädä lopullisesti mysteeriksi - kunnes sekä poliisi että lehdistö kohdistavat katseensa Jeaniin, nuoreen leskeen. Mihin totuuteen kaikkein lähimpää Gleniä seurannut ihminen itse uskoo?
”Hän on ventovieras, mutta me olemme tiukemmin yhteen sidotut kuin ikinä ennen. Hän tuntee minut. Hän tietää heikkouteni.
Hän tietää, että olisin halunnut hänen sieppaavan pikkutytön ja tuovan hänet kotiin.
Minä tiedän, että olen aiheuttanut kaikki nämä vaikeudet pakkomielteelläni.”
Vuoden lööppiä metsästävä Daily Postin Kate Waters kävelee muitta mutkitta sisään Jeanin taloon portailta nappaamassa maitopullo kädessään, laittaa teeveden kiehumaan ja kaivaa kaapeista esille kupit ja sokerin. Tuntuu kuin juttelisi vanhan tutun kanssa, Jean ajattelee, hieman hämmentyneenä, ja huomaa kertovansa vähitellen enemmän kuin kenellekään muulle, enemmän kuin koskaan aiemmin.
Leski on Fiona Bartonin esikoisromaani, joka noudattaa pitkälti samaa rakennetta ja kaavaa kuin alkukesästä lukemani Lapsikin. Jännäri ei mässäile väkivallalla tai raakuuksilla, vaikka aihe lapsen katoamisineen ja hyväksikäyttöineen rankka onkin, ja juoni punoutuu ja lopulta selviää lukijalle vähitellen. Ihan se kaikkein tavanomaisin psykologinen trilleri Leski ei ole, muttei se ehkä juuri hidastempoisuutensa takia toisaalta yllä myöskään Bartonin uusimman tasolle. Perinteisen jännärin ohella Leski rakentaa vanhoja henkilökuvia erityisesti miehensä varjossa hiipineestä, vuosien saatossa värittömäksi muuttuneesta vaimosta ja miehestä, joka ei lopulta ollutkaan sitä, miltä alun perin näytti. Mutta kuka lopulta onkaan syyllinen ja kuka syytön?
”Kaksi vuotta siitä kun hänet siepattiin. Ei häntä enää löydetä - ne ihmiset, jotka veivät hänet, ovat varmasti jo saaneet uskotelluksi kaikille, että hän on heidän, ja hän varmasti uskoo, että he ovat hänen äitinsä ja isänsä. Hän on pieni eikä luultavasti muista oikeasta äidistään mitään. Toivottavasti hän on onnellinen ja he rakastavat häntä yhtä paljon kuin minä rakastaisin, jos hän olisi täällä minun luonani.
Hetken näen hänet mielessäni meidän kotimme portaikossa, hän pomppii istuallaan alemmaksi ja nauraa. Huutaa minua katsomaan.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti