Joël Dicker: Stephanie Mailerin katoaminen.

”Katselin pysäköintialuetta ja näin Stephanien nousevan autoonsa. Hän heilautti minulle kättään ja huusi: ’Nähdään pian, ylikomisario Rosenberg!’
     Niin ei kuitenkaan käynyt.
     Sillä tuona päivänä Stephanie Mailer katosi.”

Joël Dicker: Stephanie Mailerin katoaminen (La Disparition de Stephanie Mailer, 2018. suom. Kira Poutanen)
Tammi, 716 sivua.

New Yorkiin Hamptonsissa sijaitsevasta Orphean rantakaupungista tuli kuuluisa yhtenä heinäkuisena yönä vuonna 1994. Jo alkuillasta kaupungin pääkatu täyttyi asukkaista ja innokkaista turisteista, jotka olivat tulleet viettämään Orphean ensimmäisen teatterifestivaalin avajaisia, katsomaan avajaisnäytelmää ja osallistumaan venesataman kansanjuhlaan. Ilmassa väreili odotus.

Kaikkien juhliessa keskustassa koko muu Orphea hiljeni: katukäytävillä ei ollut jalankulkijoita, puutarhoissa ei näkynyt liikettä, yksikään lapsi ei juossut tien yli jalkapallon perässä. Mutta kun esirippu teatterifestivaaleilla ensimmäisen kerran nousi, esitettiin todellinen murhenäytelmä Penfieldin asuinalueella, vain muutaman kadun päässä teatterista. Väliajalla teatterin katsomo alkoi täyttyä järkyttyneestä supinasta ja esityksen loputtua kaikki jo tiesivät: heidän nauttiessaan näytelmästä vain muutaman kadun päässä oli tapahtunut joukkomurha, jossa olivat saaneet surmansa iltalenkillä ollut kolmekymppinen Meghan Paladin sekä koko kaupunginjohtaja Joseph Gordonin kolmihenkinen perhe. Kaikki on tapahtunut lähes päivänvalossa, melkein keskellä kaupunkia - mutta juuri silloin, kun kaikki ovat katsoneet muualle.

Aloittelevat poliisit Jesse Rosenberg ja Derek Scott ratkaisevat joukkomurhan, jonka seuraukset repivät heidän molempien elämänsä riekaleiksi. Jokin ei kuitenkaan täsmää. Kun kaksikymmentä vuotta myöhemmin tapauksesta kiinnostunut toimittaja Stephanie Mailer sitten yllättäen katoaa, on Jessen ja Derekin palattava takaisin menneisyyteen ja selvitettävä, mitä Orpheassa todella tapahtui.

Kun on tappanut kerran, voi tappaa toistekin. Ja kun on tappanut kahdesti, voi tappaa vaikka koko ihmiskunnan. Silloin ei enää ole rajoja.

”Olimme nuoria ja kunnianhimoisia. Tämä oli ensimmäinen mahdollisuutemme saada merkittävä tapaus hoidettavakseen. Minä olin kokeneempi kuin Jesse, minulla oli jo ylikonstaapelin arvo. Esimieheni kunnioittivat minua. Kaikki sanoivat, että poliisin urastani tulisi loistava.
     Juoksimme kadulle ja astuimme autoon, minä kuskin ja Jesse pelkääjän paikalle. Lähdin vauhdilla liikkeelle, ja Jesse tarttui lattialla olevaan hälytysvaloon. Hän laittoi sen päälle ja asetti sen ikkunan kautta siviiliautomme katolle. Valo värjäsi yön punaiseksi.
     Siitä kaikki alkoi.”

Oikeastaan tartuin Stephanie Mailerin katoamiseen vähän epäluuloisena, sillä olin ehtinyt lukea kirjasta useammasta blogista ja lehdestä vähän pettyneitä arvioita eikä viimeksi lukemani Dicker Baltimoren sukuhaaran tragedia lopulta yltänyt yhtään sille tasolle, mitä Harry Quebertin luettuani odotin. Siihen peilattuina Stephanie Mailerin katoaminen onnistuu kumoamaan kaikki ennakkoluulot heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Juoni kulkee sujuvasti kahdessa eri aikatasossa ja useammalla eri kertojaäänellä, ja uusia epäiltyjä astuu mukaan estradille sitä mukaan, mitä syvemmälle tapaukseen mennään. Vaikka kirja on paksu, on ihan jokaisella sivulla juonen kannalta merkitystä. Jännitys säilyy ihan viimeisille sivuille asti.

Stephanie Mailerin katoaminen oli yksi niistä kirjoista, joita varten olisi tehnyt mieli ottaa töistä sairauslomaa ihan vain, jotta olisi voinut viettää koko päivän yksin tekstiä hotkien. Lopulta ahmaisin seitsemänsataasivuisen tiiliskiven seitsemässä päivässä - siitäkin huolimatta, että niihin päiviin sisältyi viisi täyttä työpäivää, poikien harrastuskuskaukset, korjattavat kokeet ja miehen neljän päivän työmatka. Vielä yksi luku, päätin, vaikka olisi pitänyt jo mennä nukkumaan. Useampana iltana valvoin murhatutkimusten parissa ihan liian myöhään.

”Useat silminnäkijät todistivat Seanin olleen baarissa Stephanien katoamisiltana seitsemästä kello yhteen yöllä. Kirjoitin Annan työhuoneen magneettitauluun Stephanien lauseen: Mikä oli aivan silmiemme edessä, mutta mitä emme vuonna 1994 nähneet.
     Arvelimme, että Stephanie halusi Orphean poliisin arkistoihin päästäkseen lukemaan vuoden 1994 joukkomurhan asiakirjoja. Menimme siis poliisin arkistohuoneeseen ja löysimme heti suuren pahvilaatikon, jossa tapauksen asiakirjojen piti olla. Mutta suureksi yllätykseksemme laatikko olikin tyhjä. Kaikki oli kadonnut. Sisällä lojui vain kellastunut paperinpala, johon oli kirjoitettu kirjoituskoneella:
                  TÄSTÄ ALKAA PIMEÄ YÖ.
Kuin aarteenetsintään ensimmäinen vihje.”

Stephanie Mailerin katoaminen on juuri sellaista sopivan helppolukuista mutta samalla myös tarpeeksi haastavaa jännityskirjallisuutta, johon olen erityisen heikkona. Harry Quebertin tapaan myös Stephanie Mailerin katoaminen onnistuu kutomaan sellaisen verkon, että kirjan loppuratkaisua on mahdoton edes dekkarien suurkuluttajan aavistaa ennalta. Lopulta on pakko selailla tekstiä taaksepäin löytääkseen kohdan, jossa on tullut johdetuksi harhaan. Sillä siellä se oli, ihan niin kuin vuoden 1994 tapahtumat: mikä oli aivan silmieni edessä, mutta mitä en vain nähnyt.

”Pääkadulla kaikuivat sireenien äänet. Hälytysajoneuvoja oli joka puolella.

     Täysi kaaos.

     Pimeä yö.”