FOBO esti minua juhlimasta syntymäpäivääni.

Täytin kesällä kolmekymmentäviisi. Siis kolmekymmentäviisi. Kun viisi vuotta aiemmin ystäväni järjestivät mökkijuhlia tai kotibileitä omien pyöreidensä kunniaksi, päädyin minä pakenemaan koko syntymäpäivää neljän päivän lomalle Roomaan. Oli kolmenkympin kriisi, jälleen yksi kiireinen arviointiruuhka sekä se aina niin erityisen hankala aika saada ketään paikalle, kun kaikki juhlivat omillaan kesäloman alkua, ovat matkanneet Pohjanmaalle serkun ylioppilasjuhliin tai toinen jalka jo puoliksi lentokoneessa tulevan kesän takia. Tuntui helpoimmalta skipata koko juhlat klassisella ”matkoilla”-selityksellä.

Myöhemmin - ja toki ennakkoonkin - tietenkin vähän harmitti. Siksi päätin, että seuraavaa merkkipaaluani juhlitaan ihan oikeasti. Näin mielessäni salaattipöydän, sushilajitelman ja sipsikulhot, punaviinin ja yhdessä poksautetut kuoharipullot, kahdeksankymmentäluvun henkeen olkatoppauksiin, neonväreihin ja korkeavyötäröisiin farkkuihin pukeutuneet ystäväni sekä taustalla soivan Duran Duranin. Suunnilleen niihin samoihin vaatteisiin pukeuduttiinkin silloin, kun viimeksi järjestin itselleni kunnolliset syntymäpäiväjuhlat ollessani kuudennella luokalla.

Mutta sitten en lopulta järjestänyt yhtään mitään enkä edes puhunut koko syntymäpäivästäni tai juhlahaaveistani kenellekään, joka ei niistä jo ennakkoon tiennyt. Syntymäpäivän aamuna mies lähti normaalisti töihin ja me aloitimme poikien kanssa esikoisen huoneen remontin ja illalla pyöritin puistossa yhdistyksen pitämää futiskoulua, johon siihenkään en ollut kehdannut pyytää ketään tuuraajaksi. Koko kolmekymmemtäviisivuotispäivä olisi jäänyt kokonaan huomaamatta, elleivät äiti ja isä olisi ilmestyneet iltapäivällä oven taakse mukanaan käpykakku. Keitin kahvit, leikkasimme kakkua ja viikkoa aiemmin omia syntymäpäiväjuhliaan viettänyt esikoinen päivitteli, eikö näihin juhliin tosiaan ollut tulossa enempää vieraita. Kahdeksanvuotiaan syntymäpäiväkakkuun oli tarvittu jäätelöä yhteensä kahdeksan litraa, ja  juhlissa olivat loppuneet kesken niin istumapaikat kuin puhtaat mukitkin, kuinkas muutenkaan. Ystävien tuomat lahjat kannettiin juhlien jälkeen kotiin Ikea-kassissa, siinä isossa sinisessä.

Vasta viime viikkoina syntymäpäiväfiaskoni on saanut oikean nimen: FOBO. FOBO tulee sanoista fear of better options, parempien vaihtoehtojen pelko. Ehkä, vastaa FOBO Facebookissa saamaansa tapahtumakutsuun silloinkin, kun kalenteri vielä näyttää tyhjää, sillä koskaan ei tiedä, onko jotain muuta vielä tulossa. Katsellaan, huikkaa FOBO ilman, että se tarkoittaisi mitään tai että se välttämättä sitouttaisi yhtään mihinkään. Mitä jos kukaan ei tulekaan, kuiskii se jossain minun olkapääni takana joka kerta, kun järjestän lastenjuhlat, vappupäivän naamiaiset tai naapuruston halloweenit tai luon minkään Facebook-tapahtuman. Samalla se muistuttaa niistä kaikista kerroista, kun jo sovittu kahvittelu on jouduttu viime hetkillä perumaan, illanistujaisista joita ei ikinä saatu järjestettyä, kokouksista joita taas kerran siirrettiin kun niin monelle tuli jotain muuta menoa ja tyttöjen viikonlopusta, joka aina jäi sille palaillaan-asteelle. Ennen kaikkea se palauttaa mieleen ne juhlat, joiden vieraslistalla moni roikkui saattaa osallistua -statuksessa vielä siinä vaiheessa, kun ruokatilaukset ja -ostokset pitäisi jo tehdä ja piti päättää, miten toimia, sillä nykyaikana ehkästä on tullut uusi kyllä.

Siksi sen sijaan, että olisin ladannut soittolistalleni Duran Durania ja suunnitellut tarjottavat, päätin, etten tänäkään vuonna uskalla järjestää syntymäpäiväjuhlia: vielä surullisempaa kuin jättää juhlat pitämättä olisi ollut suunnitella kaikki valmiiksi ja saada pelkkiä ehkä-vastauksia.

Miksi ystävien kanssa ei pysty enää sopimaan kahvitreffejä etukäteen? kysyi Anna Wilkman kolumnissaan lokakuussa, ja teksti olisi voinut olla minun kirjoittamani. Vaikken itsekään joka kerta jaksa organisoida tapaamista, matkustaa ystävän luokse toiseen kaupunkiin tai istahtaa kahvikupin ääreen hetkisen työpäivän jälkeen, olen nykyään, niin monen ehkä-vastauksen saamisen jälkeen, pyrkinyt vastaamaan ystävilleni aina kyllä, jos elämä ei ole murjonut ihan täysin sängyn pohjalle. Sen päätöksen ansiosta olen päätynyt kahvilaan vaihtamaan kuulumisia entisen opiskelukaverin kanssa siitäkin huolimatta, että oli takana pitkä työviikko ja kotona odotti pehmyt sohva, ja teatteriin keskellä viikkoa, jonka väsymykset karisivat kummasti uudessa ympäristössä.

Jälleen kerran olen myös päättänyt, että seuraavaa merkkipaaluani juhlitaan ihan oikeasti. Ehkä se on nimenomaan tämä kolmikymppisyys, joka sekä uuvuttaa että täyttää kalenterin töillä, harrastuksilla ja lasten vienneillä ja hauilla niin, että kyllän vastaamisesta tulee välillä niin vaikeaa, niin ystävilleni kuin minullekin. Ehkä viiden vuoden päästä juhlien järjestäminen onkin jo helpompaa,