Anna-Kaisa Linna-Aho: Paperijoutsen.

 "Anna naurahti vähän surullisesti.

   'Jotkut syntyvät niihin kultavaunuihin', hän sanoi. 'Jotkut aloittavat tyhjästä. Minä jouduin aloittamaan vähän niin kuin miinuspuolelta.'

   Hän oli saanut letin valmiiksi, mutta avasi sen heti ja alkoi letittää uudestaan, hiljaisuudessa.

    Sillä tavalla oli hyvä olla vielä hetken. Lähellä, mutta toisen kasvoja ei tarvinnut nähdä."

Anna-Kaisa Linna-Aho: Paperijoutsen (2019)

Otava, 315 sivua.

Sinä keväänä helsinkiläisillä oli nälkä. Talvella oli syöty ensin perunaa ja sen loputtua lanttua, sitten kerätty koivunlehtiä ja keitetty nokkosista keittoa, joka ei koskaan pitänyt nälkää poissa kovin kauaa. Kauppalaivat jäivät satamiin meren toiselle puolelle ja niiden mukana appelsiinit, kahvipavut ja kaakao. Jos ei ollut vainua kaupanteon suhteen tai sukua maalla, sai keittää nälkäänsä vesivellin ruisjauhoista ja suolasta tai kuoria pataan edelliskesän itäneitä nauriita. Oikean kahvin tuoksua ei tunnu kukaan enää muistavan.

Helsinkiläistyttö Lydia pakenee nälkää maaseudulle kesällä 1943 ja asettuu asumaan vanhaan kotitaloonsa eläväisen Annan kanssa. Siinä missä Lydia on vakava, ujo ja kokematon, on Anna luonnonlapsi, joka keikauttaa päätään takakenoon nauraessaan ja joka sinisine silmineen ja ohuella kynällä piirrettyine kulmakarvoineen on kuin Greta Garbo. Vaikka sota painaa jälkensä jokaiseen, tulee Lydian talosta turvapaikka, jossa on aina aikaa vielä yhdelle tarinalle tai pimeässä kuiskatulle salaisuudelle.

Samaan aikaan eräässä hämäläiskylässä Kyösti on valmis kuolemaansa. Tärkein on kirje perheelle sekä kengät, jotka hän jättäisi laiturille löydettäväksi, niiden jälkeen ei enää haittaisi, vaikkei ruumista koskaan löydettäisi. Kuolemansa jälkeen hän voi olla uusi ihminen, ensimmäistä kertaa juuri se, mikä haluaa.

Muita voi satuttaa lähtemällä tai päättämällä toisin, mutta jos muiden takia valitsee kädenlämpöisen, turvallisen elämän, satuttaa itseään kaikista eniten.

"Yläkerrassa, huoneessaan, Ellen kuuli äänet. Hän ei tiennyt, kenelle mikäkin ääni kuului. Lankkulattia vaimensi puheen ja pyöristi sen kuminaksi. Joku nauroi äänekästä, haastavaa naurua ja Anna kuului vastaavan siihen omallaan. Ellenin kämmenet hikosivat. Hän hengitti, hengitti, mutta silti tuntui, että hän ei saanut tarpeeksi ilmaa. Hän käveli sängyn laidalta ovelle, sitten ikkunaan - miten tyynesti suhisi koivu, vaikka maailma oli mennyt sekaisin - sitten takaisin sängyn laidalle.

     Jos olisi vielä se ase. 

     Mutta Ellen ei ollut sellainen.

   Hän oli nähnyt miehet huoneensa ikkunasta, kun he kääntyivät tieltä Lydian talon portille.

     Olisi pitänyt ymmärtää paeta kauemmaksi. Mutta ruoka loppui, ja jaksaminen.

     Hänen suussaan maistui metalli ja viha."

Kotirintamalla sotaa käydään ilman aseita eikä koskaan tiedä, kenen sulhanen palaa kotiin arkussa ja kenen sielu säpäleinä. Moneen muuhun sotakuvaukseen verrattuna Paperijoutsenen naishahmot tekevät kuitenkin muutakin kuin odottavat - he ottavat itse vastuun omasta onnestaan ihan niin kuin miesten ollessa rintamalla myös kaikista kylän töistä.

Paperijoutsen on Anna-Kaisa Linna-Ahon esikoisteos. Alkuasetelmaltaan kirja on melko perinteinen sotakuvaus, se sellainen, johon on saanut sukeltaa jo esimerkiksi Tommi Kinnusen teoksissa. Tarinan edetessä Paperijoutsen nostaa esille muitakin teemoja ja syvempiä merkityksiä. Vaikka tapahtumapaikkana on varsin tavanomainen sodanaikainen kylä, tuo Linna-Aho esiin raikkaita, nykyaikaisia näkökulmia käsitellessään identiteettiä, sukupuolivähemmistöjä sekä rohkeutta olla erilainen. Mutta kuinka monta kertaa itsensä voi lopulta koota palasista?

"Joskus talvisin, kun Kaarlo heräsi vällyjensä alta säkkipimeään huoneeseen, hän mietti, että mitä jos jättäisi nousematta. Ei rupeaisi enää häätämään mustuutta ja pakkasta seinien ulkopuolelle, vaan antaisi niiden tulla hirsien raoista ja ikkunanpielistä ja vallata talon. Antaisi veden jäätyä kaivoon. Jäisi makaamaan ja antaisi olla."