Elizabeth Strout: Olive Kitteridge.

”Hän oli nykyään täällä yhtä vieras kuin turistit, mutta hänen katsellessaan auringossa välkehtivää merenlahtea se tuntui tutulta; hän ei ollut odottanut sitä. Suolainen ilma tunki hänen nenäänsä, valkoisina kukkivien villiruusupensaiden tuoksu tuntui heikosti huumaavalta, hyväntahtoisen valkoisiin terälehtiin tuntui piiloutuneen murheellinen tietämättömyys.”

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge (Olive Kitteridge, 2008. suom. Kristiina Rikman)

Tammi, 380 sivua.

Arvostelukappale.

Jos jossain kirjassa on tavallisuudesta poikkeava päähenkilö, niin tässä: Elizabeth Stroutin uusimman suomennoksen keskiössä on iso ja romuluinen eläkkeelle jäänyt matematiikan opettaja Olive Kitteridge. Koko Crosbyn pikkukaupunki  Mainessa tuntee Oliven, onhan hän opettanut ensin heitä ja sitten heidän lapsiaan, jäänyt mieleen vähän pelottavana hahmona opettajanpöydän takana tai juuri oikeaan aikaan sanottuina sanoina tunnin jälkeen. Monella on mielipide Olivesta niin kuin Olivella myös heistä. Ja monesti juuri siinä, miten toisen näkee, paljastaa samalla jotain itsestään - juuri toisten kauttahan mekin tulemme näkyviksi.

Elizabeth Stroutin Olive Kitteridge on tavallaan novellikokoelma ja toisaalta sitten ei - ennen kaikkea se on tarina Olivesta ja sitä kautta koko pikkukaupungista sen iloineen ja suruineen.

Rakenteeltaan Olive Kitteridge seuraa pitkälti samaa kaavaa kuin Elizabeth Stroutilta aiemmin ilmestynyt ja suomennettu Kaikki on mahdollista: molemmat kirjat koostuvat erillisistä tarinoista, jotka liittyvät toisiinsa osa tiiviimmin, osa lähinnä rivien välistä, ja lukijan tehtäväksi jää rakentaa kirjan varsinainen juoni. Stroutin uusimmassa yhdistävä tekijä tarinoiden ja ihmisten välillä on matematiikanopettaja Olive Kitteridge, joka ei ehkä aina ole löytänyt niitä oikeita sanoja ja osannut nostaa syliin silloin, kun on ollut tarve, mutta joka omalta osaltaan on vaikuttanut monen kaupunkilaisen elämään. Välillä Olive kertoo tarinaa itse, välillä pyörähtää jonkun toisen tarinassa pelkkänä sivustakatsojana. Mutta joskus ne pienet hetket ja näennäisen merkityksettömät kohtaamiset ovat juuri niitä, jotka muuttavat elämän suunnan.

”Typerä pieni muovivyö oli tehty langanlaihoille, se hädin tuskin ylsi hänen ympärilleen. Hän onnistui kuitenkin vyöttämään itsensä - ja teki pikkuruisen valkean rusetin. Hän risti kätensä odotellessaan ja tajusi, että aina kun hän ajoi tämän sairaalan ohi, samat kaksi ajatusta tulivat hänen mieleensä: että hän oli syntynyt siellä ja että hänen isänsä ruumis oli tuotu sinne itsemurhan jälkeen. Hän oli kokenut kaikenlaista, mutta mitäpä tuosta. Hän oikaisi selkänsä, niin olivat kokeneet muutkin.”

Olive Kitteridgessä on jotain hyvin samaistuttavaa. Ehkä se on jokin suomalainen melankolia, joka tekee Olivesta niin tutun hahmon - Olive on se mummo, joka ei koskaan silittänyt hiuksia vaikka varmasti välittikin, sukulaistäti, joka töksäytti sanansa vähän väärin mutta jonka pöytään kattama ruskeakastike ja perunat jatkoivat siitä, mihin sanat loppuivat. Oliven arvet kuten isän itsemurha tulevat esiin vähän puolihuolimattomasti mitenkään niitä korostamatta - mitäpä tuosta, hän sanoisi. Samalla tavalla Olivesta tunnistaa itsensä, ne hetket, joiden jälkeen on ajatellut: olisinpa puhunut silloin, huutanut perään, osannut olla jotenkin enemmän.

”Olive nyökkäsi. Hän muisti miten Henry oli tuonut hänelle kukkia. Ja miten hän oli vain seisonut. Mutta hän oli säästänyt kukkaset, kuivattanut ne, kaikki siniset päivänkakkarat olivat nyt ruskeita ja taipuneita.”

Jo ennen kuin tartuin Olive Kitteridgeen, olin katsonut HBO:lta samannimisen minisarjan ja tykästynyt. Ehkä juuri siksi oli helppo tarttua myös kirjaversioon. Mikään helppo, nopeasti hotkaistava kirja Olive Kitteridge ei nimittäin missään nimessä ole - ainakaan, jos haluaa saada siitä kaiken irti. Useamman kerran lehteilen sivuja taaksepäin löytääkseni jo unohtuneen kohtaamisen ja ihmisen, jonka merkitys selvisi vasta jälkeenpäin.

Onneksi lehteilen: Olive Kitteridge on yksi kevään isoimmista lukukokemuksista.

Ihmiset pärjäävät. Nousevat ylös kaaduttuaan, keräävät sydämensä sirpaleet ja pyyhkivät veriroiskeet keittiön kaapistosta kun kaikki on jo ohi, istuvat hoitokodin sängyn vieressä päivästä toiseen, vaikka tietävät, ettei toinen enää koskaan tule sanomaan yhtään ymmärrettävää sanaa, aloittavat alusta. Ja kun aurinko laskee, on aika mennä nukkumaan.

”Ja silti, seistessään poikansa takana odottamassa liikennevalojen vaihtumista, hän muisti miten kaiken keskellä oli ollut hetkiä, jolloin hän oli ollut niin hellyydenkipeä, että kerran, eikä edes kovin kauan sitten, hän oli ollut paikkauttamassa hammastaan ja hammaslääkäri oli tarttunut lempeästi pehmeillä sormillaan hänen leukaansa, kyyneleet olivat kihonneet hänen silmiinsä ja hänen oli täytynyt korahtaa ja nielaista kaipauksensa. (’Onko kaikki hyvin, rouva Kitteridge?’ hammaslääkäri oli kysynyt.)”