”Siitä on kamalan kauan kun minä olin yhdeksän. Ja minut lähetettiin pois kun Bliss löydettiin enkä nähnyt siskoani enää koskaan ja minulta irtosi kourakaupalla tukkaa ja kun se kasvoi takaisin, se kasvoi ihan väärin. Ja jokin minun aivoissani on väärin.”
Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani (My sister, my love, 2008. suom. Kaijamari Sivill)Otava, 727 sivua.
Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan, aloitti Leo Tolstoi oman teoksensa. Vähän samoin aloittaa myös Joyce Carol Oates: Kaikki häiriintyneet perheet ovat samanlaisia. Niin myös eloonjääneet.
Tästä alkaa Skylerin, Rampiken perheen eloonjääneen, tarina.
On aika ennen Blissiä, Blissin kanssa ja Blissin jälkeen. Siinä ensimmäisessä oli isä, joka oli aina poissa, ehkä Sydneyssä, Singaporessa tai Shanghaissa, ja mami, joita oli oikeastaan kaksi; yksi, joka pukee ylleen sifonkisilkkimekon ja järjestää cocktail-kutsut, ja toinen, joka makaa pimeässä makuuhuoneessa peittokasan alla, jonne vauvan itku ei kuulu, tai kyyhöttää ratin takana autotallissa, jonka hyytävissä ilmassa yhä tuntuu pakokaasun haju. Tässä ajassa ei vielä ollut Blissiä vaan Edna Louise, ja Skylerista, perheen esikoisesta piti tulla taitoluistelun ihmelapsi, joka pelastaisi koko perheen.
Mutta sitten New Jerseyn Naperot jäällä -tapahtumassa ystävänpäivänä 1994 Edna Louisesta tulee Bliss, kaikkien rakastama jääprinsessa ja tylsän tavallisesta Skylerista tulee pelkkä alaviite. Yhdessä yössä myös Rampiken perheestä tulee kuuluisa, sillä kaikki haluavat palansa pikkuruisesta luistelijatytöstä. Tulee lehtijuttuja, TV-esiintymisiä, tuntikausia jäähallilla ja tarkka harjoitusohjelma piikkeineen ja vitamiiniruiskeineen. Silti kaikkien tietoisuuteen ja jokaisen lehden sivuille Bliss - koboltinsiniset silmät, kauniit helmihampaat ja kämmenessä isoveljen piirtämä pieni punainen kuulakärkikynäsydän tuottamassa hyvää onnea, suojelemassa - nousisi tammikuussa 1997 kaksi päivää ennen seitsemänvuotispäiväänsä. Sinä sekasortoisena aamuna Skyler herää siihen, kuinka silkkiyöpaitaan pukeutunut mami kiskoo hänet hätääntyneenä ylös etsimään Blissiä, joka on kadonnut taas kerran ammoniakilta löyhkäävästä, kosteasta sängystään. Ensin löytyy lunnasvaatimus ja vasta myöhemmin Blissin ruumis kellarista, likaiselta lattialta öljykattilan takaa, suu teipattuna ja ranteet sidottuna tummanpunaisella silkkihuivilla pään yläpuolelle viettelevään asentoon.
Aikana Blissin jälkeen on vain Skyler, yhdeksäntoista vuotta, tuuliajolla ja joissain piireissä yhä epäilty sisarensa murhasta. Juuri siksi hän päättää kirjoittaa perheensä ja siskonsa tarinan, sillä ilman sitä on mahdotonta päästä eteenpäin. Mutta kuka lopulta murhasi kuusivuotiaan Bliss Rampiken, kaikkien rakastaman jääprinsessan ja miksi?
Sisareni, rakkaani on draamaa, dekkari ja toisaalta taas satiiri, siitä, kuinka tärkeintä on olla jotain, kuuluisa, vaikka se jokin tulisi vasta murhan kautta. Ennen kaikkea kirja on kuitenkin tarina perheestä ja siitä, miten joskus voi rakastaa toista kuin potkittu, pelokas koiranpentu, aina valmiina kiipeämään syliin.
On aika ennen Blissiä, Blissin kanssa ja Blissin jälkeen. Siinä ensimmäisessä oli isä, joka oli aina poissa, ehkä Sydneyssä, Singaporessa tai Shanghaissa, ja mami, joita oli oikeastaan kaksi; yksi, joka pukee ylleen sifonkisilkkimekon ja järjestää cocktail-kutsut, ja toinen, joka makaa pimeässä makuuhuoneessa peittokasan alla, jonne vauvan itku ei kuulu, tai kyyhöttää ratin takana autotallissa, jonka hyytävissä ilmassa yhä tuntuu pakokaasun haju. Tässä ajassa ei vielä ollut Blissiä vaan Edna Louise, ja Skylerista, perheen esikoisesta piti tulla taitoluistelun ihmelapsi, joka pelastaisi koko perheen.
Mutta sitten New Jerseyn Naperot jäällä -tapahtumassa ystävänpäivänä 1994 Edna Louisesta tulee Bliss, kaikkien rakastama jääprinsessa ja tylsän tavallisesta Skylerista tulee pelkkä alaviite. Yhdessä yössä myös Rampiken perheestä tulee kuuluisa, sillä kaikki haluavat palansa pikkuruisesta luistelijatytöstä. Tulee lehtijuttuja, TV-esiintymisiä, tuntikausia jäähallilla ja tarkka harjoitusohjelma piikkeineen ja vitamiiniruiskeineen. Silti kaikkien tietoisuuteen ja jokaisen lehden sivuille Bliss - koboltinsiniset silmät, kauniit helmihampaat ja kämmenessä isoveljen piirtämä pieni punainen kuulakärkikynäsydän tuottamassa hyvää onnea, suojelemassa - nousisi tammikuussa 1997 kaksi päivää ennen seitsemänvuotispäiväänsä. Sinä sekasortoisena aamuna Skyler herää siihen, kuinka silkkiyöpaitaan pukeutunut mami kiskoo hänet hätääntyneenä ylös etsimään Blissiä, joka on kadonnut taas kerran ammoniakilta löyhkäävästä, kosteasta sängystään. Ensin löytyy lunnasvaatimus ja vasta myöhemmin Blissin ruumis kellarista, likaiselta lattialta öljykattilan takaa, suu teipattuna ja ranteet sidottuna tummanpunaisella silkkihuivilla pään yläpuolelle viettelevään asentoon.
Aikana Blissin jälkeen on vain Skyler, yhdeksäntoista vuotta, tuuliajolla ja joissain piireissä yhä epäilty sisarensa murhasta. Juuri siksi hän päättää kirjoittaa perheensä ja siskonsa tarinan, sillä ilman sitä on mahdotonta päästä eteenpäin. Mutta kuka lopulta murhasi kuusivuotiaan Bliss Rampiken, kaikkien rakastaman jääprinsessan ja miksi?
Sisareni, rakkaani on draamaa, dekkari ja toisaalta taas satiiri, siitä, kuinka tärkeintä on olla jotain, kuuluisa, vaikka se jokin tulisi vasta murhan kautta. Ennen kaikkea kirja on kuitenkin tarina perheestä ja siitä, miten joskus voi rakastaa toista kuin potkittu, pelokas koiranpentu, aina valmiina kiipeämään syliin.
”Vei Skylerin kiireesti kylpyhuoneeseen. Riisui tokkuraisen lapsen kostean pyjaman ja oman silkkiyöpaitansa. Kiskoi hänet kanssaan suihkuun mumisten Skyler kaikki järjestyy mami rakastaa sinua ja Jeesus rakastaa ei saa menettää uskoa me suojelemme sinua. Pesi sampoolla Skylerin hiukset, sitten omansa. Saippuoi ja hinkkasi laihan pikku vartalon joka seisoo kirahvinvasan koivilla ja kaatumaisillaan. Saippuoi ja hinkkasi puhtaaksi oman lihaisan maminvartalonsa joka oli punehtunut ja lämmin höyryävän kuumassa suihkussa. Kun Skyler liukastui, tarttui laihoihin hartioihin pitääkseen hänet pystyssä. Ja jälkeenpäin hän tajusi että mami tarttui hänen käsiinsä, ensin vasempaan, sitten oikeaan, ja puhdisti kynnenaluset metalliviilalla sormista ja varpaista ja kuivasi hänet äitikarhun kärsimättömänä ja rajulla hellyydellä, puki puhtaisiin vaatteisiin ja pukeutui sitten itse ja silloin kello olikin jo 7.48 aamulla. Nyt mami soittaisi isälle.”
Jo heti ensimmäisiltä sivuilta rakastan Oatesin kirjaa, ihan kaikkea siitä: sen rajua, traagista tarinaa, kertojaa, jonka luotettavuudesta tai muistojen totuudenmukaisuudesta ei aina voi olla täysin varma, poukkoilevaa tekstiä, joka etenee kuin yhdeksäntoistavuotiaan diagnoosista ja hoitolaitoksesta toiseen kulkeneen entisen huumeidenkäyttäjän tajunnanvirran kuuluukin, sekä lukuisia alaviitteitä, jotka tuntuvat pitävän pilkkanaan kaikkea sitä, mihin klassisessa kaunokirjallisuudessa on totuttu. Sisareni, rakkaani on reilut seitsemänsataa sivua ja aivan liian lyhyt, sillä olisin halunnut upota sen (häiriintyneeseen) maailmaan vielä pidemmäksi aikaa. Oatesin kirja on sellainen, että siitä kertoessa tekisi mieli käyttää kaikki kliseepankin ilmaukset ihon alle menemisestä, koukuttamisesta heti ensisivuilta sekä siitä, miten kirjaa ei malttaisi laskea käsistään - ja toisaalta tiedän, että jollekin muulle tarina ei välttämättä ole mitään noista. Sillä tämä oli nimenomaan minun kirjani.
Vaikka Sisareni, rakkaani on puhtaasti fiktiivinen kirja, voi jokainen vähääkään true crimeä seurannut tunnistaa sanojen takaa sen yhdeksänkymmentäluvun loppupuolen kohutun rikostapauksen, johon kirja kuitenkin perustuu. Itse asiassa JonBenét Ramsayn tapaus tulee Oatesin kirjan sivuilla niin lähelle jo alkaen perheen sukunimestä ja ikonisesta perhekuvasta olohuoneeseen koristellun kolmimetrisen joulukuusen alla, että on pakko etsiä tapauksesta YouTubesta dokumentti ja katsoa myös se. Dokumentin kanssa kirjan tarinankin tuntuu entistä enemmän todelta.
Erityisen hyvän kirjan tunnistaa myös siitä, että sen jälkeen ei yksinkertaisesti pysty heti aloittamaan uutta. Juuri niin kävi Oatesin kirjan kanssa: kaikesta kauheudesta huolimatta haluan kellua Rampike-kuplassa vielä hetken ennen seuraamaan tarinaan uppoamista.
Erityisen hyvän kirjan tunnistaa myös siitä, että sen jälkeen ei yksinkertaisesti pysty heti aloittamaan uutta. Juuri niin kävi Oatesin kirjan kanssa: kaikesta kauheudesta huolimatta haluan kellua Rampike-kuplassa vielä hetken ennen seuraamaan tarinaan uppoamista.
”Ne vuodet! Pökerryttävän onnelliset vuodet! Ei niitä monta ollut, sillä se, mikä alkoi Naperot jäällä 1994 päättyi tammikuun lopussa 1997, ja on tuskin murto-osa elämästä, vaikkakin hyvin amerikkalainen elämänkaari: tuntemattomuus, maine, loppu.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti