Rachel Cusk: Ääriviivat.

"Haaksirikossa menetetään niin paljon, vierustoverini sanoi. Jäljelle jää pirstaleita ja ellei niistä pidä kiinni, meri nielaisee nekin. Ja kuitenkin, hän sanoi, minä uskon rakkauteen. Rakkaus korjaa melkein kaiken, ja jos ei korjaakaan, niin ainakin se karkottaa kivun."

Rachel Cusk: Ääriviivat (Outline, 2014. suom. Kaisa Kattelus)

S&S, 207 sivua.

Englantilainen kirjailija Faye, Ääriviivoja-kirjan minäkertoja, matkustaa Ateenaan pitämään luovan kirjoittamisen kurssia paikalliseen kesäkouluun. Lentokoneessa hänen toiselle puolelleen istahtaa pienikokoinen mies vaaleassa pellavapuvussa, ja lennon aikana Faye ajautuu puhumaan vieruskaverinsa kanssa perheestä, sisäoppilaitoksesta, päättyneistä avioliitoista ja appivanhemmista, jotka ovat ilmeettömiä kuin kaksi nojatuolia. Ateenan-päivien aikana Faye tapaa myös vanhoja ystäviään sekä oppilaitaan, jotka hekin jakavat hänelle paloja elämästään, sekä niitä pieniä vähäpätöisiä että niitä kaikista käänteentekevimpiä, ja saavat myös Fayen näkemään itsestään jotain uutta.

Tästä alkaa Rachel Cuskin Ääriviivat, Rachel Cuskin ensimmäinen suomennettu teos, joka aloittaa trilogian, jonka seuraavat osat ovat Siirtymä ja Kunnia. Cusk käsittelee sarjassaan omaelämäkerrallisesta materiaalia kuten avioeroaan olematta kuitenkaan varsinaisesti subjektiivinen, ja trilogialle tunnusomaista on Cuskin kehittelemä uusi kerronnan muoto, jossa juonen sijaan esille nousee kieli.

Vaikka kirjan päähenkilö onkin Faye, saa lukija tietää paljon enemmän hänen viereensä lentokoneessa sattumalta istahtaneesta miehestä kuin Fayesta itsestään. Fayesta Cusk piirtää vain ääriviivat, nekin muiden henkilöiden kertomusten perusteella.

"Oli mahdotonta luetella syitä avioliittoni päättymiseen, sanoin vastaukseksi hänen kysymykseensä, sillä avioliitto on muun muassa uskomusjärjestelmä, tarina, ja vaikka se ilmentää itseään tavoilla, jotka ovat todellisia, sitä ylläpitävät impulssit ovat mysteeri. Lopussa todellista oli talosta luopuminen, siitä oli tullut se maantieteellinen piste, jossa menetetty oli sijainnut ja joka kenties edusti toivoa, että menetetty vielä palaisi. Talosta muuttaminen julisti tavallaan, että olimme lakanneet odottamasta; meitä ei enää voisi löytää entisestä numerosta ja osoitteesta. Nuoremmalla pojallani, kerron, on ärsyttävä tapa lähteä aina saman tien sovitusta tapaamispaikasta, jos siellä ei ole ketään odottamassa. Hän lähtee välittömästi etsimään, turhautuu ja eksyy. En löytänyt sinua! hän parkuu myöhemmin, aina yhtä vihaisena. Mutta ainoa keino löytää toinen on jäädä seisomaan sovitulle paikalle. Kysymys on vain siitä, kuinka kauan jaksaa seistä."

Etukäteen en tiennyt Rachel Cuskin trilogiasta mitään muuta kuin sen, että kirjoja joko rakastaa tai vihaa - ja että jos todella ymmärtää oikean kirjallisuuden päälle, näitä kirjoja ehdottomasti rakastaa. Siksi Ääriviivoista onkin niin vaikea kirjoittaa: minulle kirja kun ei antanut oikeastaan yhtään mitään. Teksti oli toki täynnä kauniita kohtia ja sellaista kielellä leikittelyä, että useamman kerran jouduin palaamaan takaisinpäin ja lukemaan samat lauseet uudelleen, jotta niiden jälki olisi vielä vahvempi, mutta sisällöltään Ääriviivat tuntui kovin mitättömältä eikä kirjan tajunnanvirtamainen kerronta lopulta ollut ollenkaan minun juttuni. Viikko kirjan lukemisen jälkeen oli jo unohtanut koko teoksen ihan täysin.

Siksi kirjan jälkeen olo oli aika pettynyt. Kävi vähän niin kuin Ferranten kirjasarjan kanssa: kaiken lukemani hypen jälkeen tunsin itseni jotenkin vääräksi, kun itse en osannut upota kirjaan yhtään. Onneksi kaikesta ei tarvitsekaan pitää - sen sijaan, että jatkan Fayen kanssa trilogian toiseen osaan, voin hyvin matkata seuraavaksi Sandhamiin ratkaisemaan taas yhtä murhaa.

"'Näen meidät yhä sieluni silmin', hän sanoi, 'sillä nuo hetket olivat niin väkeviä, että tavallaan elämme niissä aina, kun taas jotkut toiset hetket unohtuvat täysin. Silti niihin ei sisälly sen kummempaa tarinaa', hän sanoi, 'paitsi sikäli kun ne liittyvät siihen tarinaan, jonka äsken kerroin. Se aika, jonka uimme lammikossa vesiputouksen alla ei kuulu mihinkään: se ei ole minkään tapahtumaketjun osa, se vain on, on itsessään aina ennenkokemattomalla tavalla, sillä meidän perheessämme hetket eivät olleet koskaan olleet olemassa vain itsessään vaan olivat aina johtaneet seuraavaan hetkeen ja sitä seuraavaan, aina muokanneet tarinaa meistä."