"Kaikki eivät saa mitä ansaitsevat. Monet hetket, jotka muuttavat elämän - vaikkapa laivalla vieraan ihmisen kanssa käyty keskustelu - ovat silkasta onnesta kiinni. Kukaan ei kuitenkaan kirjoita sinulle kirjettä tai valitse juuri sinua rippinsä kuulijaksi ilman hyvää syytä. Tämän hän minulle opetti: täytyy olla valmis, jotta onni osuu kohdalle. Panoksensa täytyy panna peliin."
Jessie Burton: Muusa (The Muse, 2016. suom. Natasha Vilokkinen)Otava, 447 sivua.
Jessie Burtonin Muusa ilmestyi lukupinooni vähän vahingossa. Olin varannut kirjan jo alkukeväästä, mutta kirjastojen ollessa kiinni unohtanut koko jutun. Kun saapumisilmoitus sitten kilahti puhelimeen, en edes muistanut koko kirjaa tai sitä, mistä olin kirjasta edes kuullut. Kirjan nimi vaikutti sekin sen verran tylsältä, etten aluksi edes aikonut hakea kirjaa luettavakseni.
Onneksi kuitenkin hain: Jessie Burtonin Muusa oli yksi vuoden parhaita kirjoja.
On kirjoja jotka luetaan ja kirjoja joista nautitaan. Ja sitten on kirjoja, jotka imaisevat sydämen ja sielun ja jättävät lähtemättömän jäljen, lukee Jessie Burtonin kirjan sisäsivulla, ja vaikka kyseessä onkin vain Seven-pokkarien mainoslause, niin tällä kertaa se pitää paikkansa - Muusa on juuri tuollainen kirja.
Lontoo, kesäkuu 1967. Trinidadilainen Odelle on asunut kaupungissa viisi vuotta, hakenut lukemattomia työpaikkoja kuulematta niistä enää sen koommin ja päätynyt lopulta töihin kenkäkauppaan huolimatta yliopistotutkinnosta englanninkielisestä kirjallisuudesta, omanarvontunnosta ja siitä, että oikeasti hän haluaisi vain kirjoittaa runoja. Sitten eräänä iltapäivänä ovimatolla odottaa kirje, joka tulee muuttamaan hänen elämänsä. Odelle pääsee konekirjoittajaksi taidegalleriaan, tutustuu Marjorie Quickiin ja päätyy lopulta vähän sattumalta auttamaan nuorta miestä, joka haluaa myydä äidiltään perimänsä salaperäisen taulun. Mutta kun Lawrie sitten saapuu Skeltonin taidegalleriaan mukanaan ruskeaan paperiin käärimänsä taulu, ei Odelle osaa arvata joutuvansa kohta kutomaan yhteen nykyhetken ja menneen.
Andalusia, tammikuu 1936. Schlossin perhe muuttaa Malagan liepeillä olevaan pikkukylään etsimään rauhaa, mutta elämä sisällissodan runtelemassa Espanjassa ei vastaakaan kuvitelmia. Perheen äiti Sarah makaa tunkkaisessa, hämärässä huoneessa raskaine ajatuksineen, isä Harold matkustaa Euroopassa taiteen perässä ja tytär Olive etsii omaa ääntään. Taidemaailma on miesten maailma eikä naisista koskaan ole kunnon taiteilijoiksi, tietää Olive, ja piilottaa sekä Sladen kuvataidekoulusta saamansa hyväksymiskirjeensä että taulunsa. Mutta sitten Schlossien elämään astuivat Teresa ja Isaac, hänkin taitelija, ja mikään ei enää voi jatkua niin kuin ennen.
Kaksi eri aikaa, kaksi eri maata ja kaksi eri naista, Odelle ja Olive, joita kuitenkin yhdistää yksi asia: halu rikkoa rajoja, ylittää ennakkoluuloja ja toteuttaa unelmansa.
"Olin liian onnellinen vastatakseni. Kaiva kyntesi seinään, Odelle Bastien; revi rikki se paperikukka. Mutta kun ajatellaan mitä sitten tapahtui, mihin hankaluuksiin se sinut johdatti, tekisitköhän sinä sen uudestaan? Ilmaantuisitko Skeltoniin maanantaiaamuna heinäkuun kolmas päivä 1967, kaksikymmentäviisi yli kahdeksan, uutta hattuasi korjaillen ja Dolcin kengät jalassa pyörien, työskentelemään kymmenen punnan viikkopalkalla naiselle nimeltä Marjorie Quick?
Ehdottomasti. Sillä minä olin Odelle ja Quick oli Quick. Ja oli typerää luulla, että ihmisellä oli useampi kuin yksi polku."
Jälkeenpäin ajateltuna Muusa on todella klassinen lukuromaani, joka seuraa genrensä tunnusmerkkejä jopa vähän liiankin tunnollisesti. On kaksi eri tarinaa, joiden tietää yhdistyvän jossain vaiheessa, kaksi eri aikaa, jotka silti liittyvät toisiinsa, sekä tarina, joka paljastuu vähitellen kokonaan niin, että jälkeenpäin on pakko huokaista: olisihan se pitänyt arvata. Silti Muusassa on jotain sitä jotain, mikä tekee kirjasta jollain tavalla erityisen. Tarina on sekoitus historiallista draamaa, jännäriä ja psykologista trilleriä, ja se pakottaa lukemaan vielä yhden sivun, vielä yhden luvun. Minun sydämeni se imaisee heti ensisivuilta esitellessään minulle Odelle Bastienin, joka haluaa toteuttaa haaveensa aikana, jona tuntematon lapsi saattaa bussissa osoittaa hänen mustaa ihoaan ja kysyä, lähteekö tuo väri pesemällä pois.
Ja itse asiassa kirjan nimikin on ihan loistava - ainakin minut se saa osasi johtaa harhaan ihan täydellisesti. Ennakkoluuloja jos mitä on hyvä ja tarpeen vähän ravistella, oli vuosi sitten 1967 tai 2020.
"Tässä oli kaikki mitä Quick oli halunnut minun tietävän mutta mille hän ei ollut löytänyt sanoja kasvotusten. Ihmiset, paikat, Andalusian avaran taivaan alla vietetyt illat. Hänen tarinsa oli hienompi ja suurempi kuin mikään minkä oma mielikuvitukseni olisi loihtinut. Ja kun lopetan lukemisen, silmät punaisina ja väsymyksestä sirrillä, pää jyskyttäen, tajusin jotain muutakin. Tässä oli myös kaikki se, mitä Olive Schloss ei ollut halunnut maailman tietävän."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti