Agustina Bazterrica: Rotukarja.

”Puolikas ruho. Tainnutus. Teurastuslinja. Loisten häätö. Nuo sanat nousevat hänen mieleensä ja sivaltavat. Mutta ne eivät ole pelkkiä sanoja. Ne ovat verta, väkevää lemua, automatisointia, turtumusta. Ne ilmestyvät yöllä, kun hän ei ole varuillaan. Hän säpsähtää hereille yhtä päältä hiessä, koska tietää, että sängystä noustuaan hänen täytyy taas teurastaa ihmisiä.”

Agustina Bazterrica: Rotukarja (Cadaver exquisito, 2017. suom. Einari Aaltonen)
Like, 247 sivua.

Äkillinen virus, GGB, on iskenyt koko eläinkuntaan ja muuttanut samalla maailman peruuttamattomasti: eläimistä, sekä tuotantoelämistä että lemmikeistä, on pitänyt hankkiutua eroon mahdollisimman nopeasti. Lihantuotanto jatkuu siitäkin huolimatta. Kun hyvämaineiset yliopistot samaan aikaan vakuuttivat eläinproteiinin olevan ihmisille välttämätöntä ravintoa ja kasvisten sisältävän monia pimeitä puola, joista ei aiemmin juuri edes ole puhuttu, päätyy hallitus jakamaan jäljellä olevat ihmiset kahteen ryhmään, niihin, jotka syövät ja niihin, joita syödään.

Ihmislihan syömiseen tottuu helpommin, kun siitä puhuttiin muilla nimillä. Oli päitä, erikoislihaa, tuotteita, tv:n mainospätkissä lapsilleen uutta lihaa ruskistavia hymyileviä perheenäitejä. Lihaksi päätyvät ihmiset eristetään syntymästä alkaen kasvatuskaappeihin ja häkkeihin ja niiltä poistetaan äänijänteet. Kukaan ei halua, että lautaselle päätyvä liha puhuisi kuten muutkin.

Virus, sanoo valtio. Tapa pitää maapallon väkiluku, köyhyys ja rikollisuus kurissa, täydellinen valhe,  tarkoituksella kehitetty virus, sanovat toiset. Ne toiset ovat oppineet puhumaan mielipiteistään vain neljän seinän sisällä, korkeintaan; arvostettu eläintieteilijä oli kuollut sopivasti onnettomuudessa väitettyään virusta tahalliseksi.

Marcos Tejo työskentelee isältään perimällään lihanpakkaamolla keskellä veren, ihokarvojen ja  rasvan hajua ja yrittää selvitä teurastajan työstä, joka tuntuu hänestä päivä päivältä kuvottavammalta ja kuvottavammalta. Rinnassaan hänellä on aukko, jonka hän itse on peittänyt kivellä.

”Hän ei kutsu sitä erikoislihaksi. Hän käyttää teknisiä termejä, tekee selväksi, että kyseessä on ihminen, tosin ihminen, josta ei koskaan tule henkilöä vaan pelkkä tuote. Hän puhuu käsiteltävistä päistä, kuorman purkamisalueella odotavasta lihaerästä, tasaiseen tahtiin, säntillisesti toimivasta teurastuslinjasta, lannoitteeksi myytävistä ulosteista ja sisälmyssalista. Kukaan ei saa kutsua teurastettavia ihmisiksi, koska silloin ne voisi nähdä yksilöinä, sen sijaan ne ovat tuote, lihaa ja ravintoa. Tosin hän toivoo, ettei hänen tarvitsisi kutsua niitä millään nimellä.”

Agustina Bazterrican Rotukarja on dystopia tulevaisuuden maailmasta, jossa ei liikuta lentävillä autoilla ja joka ei tunnu olevan kovinkaan kaukana tästä nykyisestä. Kirja on koruton kuvaus siitä, kuinka helppoa on pettää itseään ja muita. Nekin, joihin tarinan aikana oppii luottamaan, saattavat pettää milloin tahansa.

Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin minulla on samaan aikaan kaksi kirjaa kesken: Rotukarjaa voi lukea vain muutaman kymmenen sivua kerrallaan eikä se ole kirja, jonka ääreen haluan nukahtaa. Kirja on lyhyt ja nopealukuinen, mutta äärettömän raskas, tietenkin. Se on sekoitus Kärpästen herraa, Eläinten valtakuntaa ja Margaret Atwoodia, ja nykyisen lihatuotannon ohella se pakottaa lukijan katsomaan omaa itseään ja sitä, mihin me lopulta kykenemme.

Rotukarja on paikoin jopa inhorealistista luettavaa, niin tarkasti se esimerkiksi teurastusprosessia kuvaa. Ehkä juuri siitä herää ajatus: jos en pysty lukemaan tätä kuin osissa, miten silti pystyn syömään lihaa ilman sen suurempia tunnontuskia?

”Helpotuksesta huokaisten hän jättää parkitsimon taakseen. Hän aprikoi jälleen kerran, miksi on tällä alalla. Ja vastaus on aina sama. Hän tietää tarkkaan, miksi tekee tätä työtä. Koska hän on paras ja hänelle maksetaan kunnolla, koska hän ei osaa muuta ja koska hänen isänsä tila vaatii sitä.
     Joskus täytyy ottaa kantaakseen koko maailman paino.”