”Viimein kuoppa oli täynnä ja nousuvesi kohosi peittämään jälkemme, silotti mutaiset, hätäiset jalanjälkemme ja penkkaan puhkaistun arven. Kompuroimme takaisin repeytynyt pressu mukana, Kate tiukasti välissämme, edessämme loppuelämä sellaisena kuin se olisi siitä lähtien, nyt kun joutuisimme elämään sen kanssa mitä olimme tehneet.”
Ruth Ware: Valhepeli (The Lying Game, 2017; suom. Terhi Kuusisto)
Otava, 413 sivua.
Yksi, valehtele. Kaksi, kerro aina sama tarina. Kolme, älä jää kiinni. Neljä, älkää koskaan valehdelko toisillenne. Viisi, tiedä milloin on lakattava valehtelemasta.
Ensimmäisenä koulupäivänään Salten Housen sisäoppilaitoksessa Isa ja Fatima tutustuvat Kateen ja Theaan. Uudet tulokkaat pääsevät nopeasti Katen ja Thean avustuksella perille koulun ja kylän tavoista ja tutustuvat Valhepeliin. Katen seinälle sängyn yläpuolelle kiinnitettyyn pistelistaan kirjataan, kuka on onnistunut huijaamaan opettajia tai koulun suosituimpia tyttöjä, saanut jonkun, jolla on valtaa, uskomaan valheeseen. Puoliviattomasti lähtenyt leikki karkaa kuitenkin tyttöjen käsistä sitä mukaan, mitä monimutkaisempia valheiden verkkoja he onnistuvat punomaan aina siihen aamuun saakka, jona heidät kaikki lähetetään pois koulusta kesken lukuvuoden.
Sitten yhtenä yönä seitsemäntoista vuotta myöhemmin Isa herää teksiviestiin, jossa on kaksi sanaa: tarvitsen teitä. Isan ei tarvitse katsoa lähettäjää tai kysellä sen enempää. Olen tulossa, näpyttelee hän vastauksen, ja hyppää heti seuraavana aamuna Saltenin junaan. Olen tulossa, vastaavat myös Thea ja Fatima saamaansa samanlaiseen tekstiviestiin, ja jättävät omat elämästä matkustaakseen takaisin menneeseen, Katen edelleen asuttamaan Tide Millin vanhaan myllyyn, joka tuntuu hitaasti vajoavan Reachin kuohuihin.
Merestä on lyönyt ihmisen luita, ja nelikon on käynnistettävä jälleen seitsemäntoista vuotta sitten keskeyttämänsä peli ja toivottava, että he edelleen, kaikkien valheiden jälkeen, voivat luottaa toisiinsa ja kirjoittamiinsa sääntöihin. Mutta Saltenin kaltaisessa pikkukylässä valhe saattaa kestää kauemmin kuin totuus eivätkä kyläläiset koskaan unohda: jo muutaman päivän jälkeen on selvää, että tyttöjen kehittämään peliin on liittynyt joku muu, uusi pelaaja.
”Fatima on hiljaa, mutta katsoo minua tyynesti kirkkailla linnunsilmillään, ja minä annan hiuksiani hipelöineen käden vaipua. Kun katsoo jonkun valehtelemista niin usein kuin me, oppii jokaisen omat vilpin merkit. Thea puree kynsiään. Fatima ei katso silmiin. Kate jähmettyy ja muuttuu etäiseksi ja tavoittamattomaksi. Ja minä... Minä vanutan hiuksiani, kieputan niitä sormien ympäri, punon hiuksista yhtä takkuisen verkon kuin epätodet puheemme, huomaamatta lainkaan mitä teen.”
Valhepeli on Ruth Waren psykologisista trillereistä kolmas suomennettu ja minun toinen lukemani. Kirja koukuttaa mukaansa heti alkusivuilta ja tarjoaa täydellisen viihdyttävää, sopivan nopealukuista jännitystä laiskoihin lomapäiviin tai iltoihin, joina ei ehkä jaksaisikaan tarttua uusimpaan Nobel-voittajaan. Jännitys nousee samaan tahtiin Tide Millin seiniin iskeytyvän Reachin pinnan kanssa, ja synkkä merenrantakylä sisäänpäin kääntyneine asukkaineen tarjoaa tarinalle sopivat puitteet. Kirjan kannen lupaama vuoden paras yllätyskäänne se sijaan jää Warelta saavuttamatta, vaikkakaan Valhepeli ei myöskään sorru livahtamaan siitä aidan matalimmasta kohdastakaan. Hotkaisen reilut neljäsataa sivua muutamassa päivässä ilman, että edes juuri urakoin: tähän tarinaan tuntuu hyvältä upota.
Luuletko tuntevani ystäväsi, kysyy Ruth Ware. Entä kuinka oppia puhumaan totta, kun on ensin oppinut valehtelemaan?
”En tiedä, mitä odotin, mutta odotinpa mitä tahansa, en ainakaan tätä.
Möykky osoittautuu verestä kirkkaanpunaiseksi, reunoilta repeilleeksi paperiksi. Kuulakärkikynällä kirjoitetut kirjaimet ovat levinneet mutta yhä luettavissa.
Mikset heitä tätäkin Reachiin, lapussa lukee.
Ylitseni vyöryy täysin uusi tunne. Puhdas, kristallisoitunut paniikki.
Hetkeen en liikahdakaan, en sano mitään, en edes hengitä. Seison vain paikoillani verinen vesi sormien välistä valuen, sydän epätasaisesti hypellen, kuumottava posket tulipunaisina syyllisyydestä ja pelosta.
Joku tietää. Joku todella tietää.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti