torstai 30. tammikuuta 2020

Ruth Ware: Nainen hytissä 10.

”Napsautin valot pois ja vedin peiton päälleni, mutten nukkunut. Makasin kyljelleni ja katselin merta, jonka pinta kohoili oudon, hypnoottisen hiljaisuuden vallitessa paksujen, myrskynkestävien ikkunoiden takana. Ja ajattelin, että laivassa oli murhaaja, eikä kukaan muu kuin minä tiennyt sitä.”


Ruth Ware: Nainen hytissä 10 (The Woman on Cabin 10, 2016. suom. Terhi Kuusisto)
Otava, 351 sivua.


Onnekkaan sattuman ansioista Lo Blacklock, matkailulehti Velocityn kolmikymppinen toimittaja, on saanut unelmapestin: hänellä on yksi harvoista kadehdituista lehdistöpasseista luksusristeilijä Aurora Borealiksen neitsytmatkalle Norjan vuonoille. Aluksella Lota odottaa ylellinen hytti, täydellisesti varusteltu kylpylä hoitoineen, tarkasti valittu joukko silmäätekeviä matkaseuralaisia ja maailman huippuravintoloista värvätty henkilökunta, mutta ennen kaikkea matka on hänelle huikea tilaisuus vihdoinkin osoittaa, mihin hän journalistina pystyy.

Unelmaristeily saa kuitenkin dramaattisen käänteen, kun Lo herää aamuyöllä hytissään ääneen, seinän takaa on kaikuvaan hätähuutoon, ja näkee sen jälkeen hyttinsä parvekkeelta kuinka viereisen hytin parvekkeelta heitetään mereen ruumis. Lo etsii apua aluksen henkilökunnalta ja omistajalta, upporikkaalta Lordi Bullmerilta, mutta kukaan ei tunnu ottavan häntä todesta ja viereinen hytti vaikuttaa olleen tyhjä koko risteilyn ajan, vaikka Lo kuinka vakuuttaa nähneensä hytissä nuoren naisen. Mitä enemmän Lo pitää ääntä asiasta, sitä enemmän alkaa näyttää siltä, että hän, jonka historiasta löytyy niin unettomuutta, ahdistusta kuin ryöstön uhriksi joutuminen, on vain kuvitellut kaiken. Miten kukaan olisi edes voinut joutua murhan uhriksi, kun laivan harvasta matkustajajoukosta tai miehistöstä ei puutu ketään?

Matkan jatkuessa Lo’sta alkaa tuntua entistä vahvemmin, että häntä ympäröivästä ylellisyydestä on tullut hänen vankilansa ja joku laivalla ei halua hänen pääsevän sieltä elävänä.

”Käänsin sivua, kun kuulin taas jotain, moottorin jyrinän ja aaltojen lainehdinnan yli tuskin kuuluvan äänen, niin hiljaisen, että se melkein hukkui sivun kahahdukseen.
     Viereisen hytin parvekkeen ovi liukui hiljaa auki.
     Kuuntelin hengitystä pidättäen.
     Silloin kuului loiskahdus.
     Ei mikään pikku loiskahdus.
     Vaan iso loiskahdus.
     Sellainen joka kuuluu ruumiin pudotessa veteen.”

Ruth Waren dekkarissa on oikeastaan kaikki kunnossa: suljettu tila, sopivankokoinen joukko mahdollisia syyllisiä, joista jokaisen ylle heitetään epäilyksen varjoja vuorotellen, hyppysellinen luksusta sekä mahdollinen murha, johon kukaan ei tunnu uskovan. Paperilla kirja vaikuttaa juuri siltä, mistä minä pidän, kaksituhattaluvun Agatha Christieltä. Käytännössä Nainen hytissä 10 ei kuitenkaan onnistu täyttämään odotuksia alkuunkaan. Juoni on yllättävän heppoinen ja chicklitmäinen, eikä kirja pääse yllättämään edes loppuratkaisullaan, joka on yhtään enemmän dekkareita lukeneelle ennalta arvattava jo heti alkusivuilta. Lisäksi luksusristeilijän matkustajat ovat hahmoina toinen toistaan karikatyyrisempiä ja toisaalta niin samantyylisiä, että nimiä ei tahdo muistaa vielä kirjan lopussakaan. Lopulta toki luen tarinan loppuun, vaikka jo muutaman kymmenen sivun jälkeen tiedän: kädessäni on taas kerran ihan hyvä dekkari, jota en enää kahden viikon päästä muista.

Vajaa vuosi sitten luin ensimmäisen Ruth Wareni, Rouva Westaway on kuollut, ja tempauduin täysin kirjan luomaan maailmaan synkkine nummineen ja rapistuvine kartanoineen, jonka seinien sisälle perhesalaisuudet on helppo piilottaa. Sen sijaan, että olisin lukenut taas yhden tusinadekkarin, onnistui kirja olemaan yksi viihdyttävimmistä vähään aikaan lukemistani jännäreistä. Siksi onkin harmi, että seuraavat kaksi lukemaani Ruth Warea eivät ole alkuunkaan yltäneet sille tasolle kuin ensimmäinen lukemani - juuri kun jo melkein luulin löytäneeni uuden dekkarisuosikin.

”Oliko hän huutanut aaltojen hyrskyessä ylitseen? Oliko hän yrittänyt huutaa suolaveden tulviessa keuhkoihin, rintakehän kohoillessa vaivoin, kylmyyden käydessä luihin ja ytimiin, veren köyhtyessä hapesta ja hänen upotessaan yhä syvemmälle...
     Ja hänen ruumiinsa ajelehti valtameren syvyyksiin kylmässä, hiljaisessa mustuudessa luunvalkeana kalojen näykkiessä silmiä, hiusten kelluessa tummana pilveä merivirrassa... Ajattelin kaikkea tuota, mutten sanonut sitä ääneen.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti