Kirjavuosi 2019.

Ennen kuin rupesin selaamaan blogista tänä vuonna lukemiani kirjoja, olin varma, että tämän vuoden näitä rakastin -lista olisi todella pitkä. Lopulta kelpuutin sille kuitenkin vain viisi kirjaa - siitäkin huolimatta, että koko vuoden on tuntunut, että olen lukenut erityisen paljon erityisen hyviä kirjoja. Kun aikaa lukea on rajallisesti, nousee rimakin samalla vähän korkeammalle. Niitä ihan kivoja kirjoja en juurikaan - tuota Napoli-sarjaa lukuun ottamatta - ole tänä vuonna edes lukenut.

Paras tänä vuonna lukemani kirja oli ehdottomasti Hanya Yanagharan Pieni elämä. Samalla se oli toki myös kauhein tänä vuonna lukemani kirja. Mutta sellaisia kai ne eritityisen hyvät kirjat lopulta ovat: ne onnistuvat ravisuttamaan niin paljon, että paikoin voi jopa ihan fyysisesti pahoin.

TÄLTÄ NÄYTTI KIRJAVUOSI 2019

Näitä rakastin:

1. Sarah Winman: Kani nimeltä Jumala

2. Hanya Yanaghara: Pieni elämä

3. Kristin Hannah: Satakieli

4. Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

5. Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Näistä pidin:

1. Sarah Winman: Merenneidon vuosi

2. Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin

3. Fiona Barton: Lapsi

4. Kristina Ohlsson: Sairaat sielut

5. Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut

6. Pajtim Statovci: Bolla
7. J. K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi
8. Joël Dicker: Stephanie Mailerin katoaminen

Näihin olin pettynyt:

1. Donna Tartt: Tikli

2. Camilla Läckberg: Kultahäkki
3. Sofi Oksanen: Koirapuisto

4. Elena Ferrante: Napoli-sarjan kolme ensimmäistä osaa

Tarkemmat arviot kaikista listan kirjoista löydät blogista tagilla kirjallisuus.

Joël Dicker: Stephanie Mailerin katoaminen.

”Katselin pysäköintialuetta ja näin Stephanien nousevan autoonsa. Hän heilautti minulle kättään ja huusi: ’Nähdään pian, ylikomisario Rosenberg!’
     Niin ei kuitenkaan käynyt.
     Sillä tuona päivänä Stephanie Mailer katosi.”

Joël Dicker: Stephanie Mailerin katoaminen (La Disparition de Stephanie Mailer, 2018. suom. Kira Poutanen)
Tammi, 716 sivua.

New Yorkiin Hamptonsissa sijaitsevasta Orphean rantakaupungista tuli kuuluisa yhtenä heinäkuisena yönä vuonna 1994. Jo alkuillasta kaupungin pääkatu täyttyi asukkaista ja innokkaista turisteista, jotka olivat tulleet viettämään Orphean ensimmäisen teatterifestivaalin avajaisia, katsomaan avajaisnäytelmää ja osallistumaan venesataman kansanjuhlaan. Ilmassa väreili odotus.

Kaikkien juhliessa keskustassa koko muu Orphea hiljeni: katukäytävillä ei ollut jalankulkijoita, puutarhoissa ei näkynyt liikettä, yksikään lapsi ei juossut tien yli jalkapallon perässä. Mutta kun esirippu teatterifestivaaleilla ensimmäisen kerran nousi, esitettiin todellinen murhenäytelmä Penfieldin asuinalueella, vain muutaman kadun päässä teatterista. Väliajalla teatterin katsomo alkoi täyttyä järkyttyneestä supinasta ja esityksen loputtua kaikki jo tiesivät: heidän nauttiessaan näytelmästä vain muutaman kadun päässä oli tapahtunut joukkomurha, jossa olivat saaneet surmansa iltalenkillä ollut kolmekymppinen Meghan Paladin sekä koko kaupunginjohtaja Joseph Gordonin kolmihenkinen perhe. Kaikki on tapahtunut lähes päivänvalossa, melkein keskellä kaupunkia - mutta juuri silloin, kun kaikki ovat katsoneet muualle.

Aloittelevat poliisit Jesse Rosenberg ja Derek Scott ratkaisevat joukkomurhan, jonka seuraukset repivät heidän molempien elämänsä riekaleiksi. Jokin ei kuitenkaan täsmää. Kun kaksikymmentä vuotta myöhemmin tapauksesta kiinnostunut toimittaja Stephanie Mailer sitten yllättäen katoaa, on Jessen ja Derekin palattava takaisin menneisyyteen ja selvitettävä, mitä Orpheassa todella tapahtui.

Kun on tappanut kerran, voi tappaa toistekin. Ja kun on tappanut kahdesti, voi tappaa vaikka koko ihmiskunnan. Silloin ei enää ole rajoja.

”Olimme nuoria ja kunnianhimoisia. Tämä oli ensimmäinen mahdollisuutemme saada merkittävä tapaus hoidettavakseen. Minä olin kokeneempi kuin Jesse, minulla oli jo ylikonstaapelin arvo. Esimieheni kunnioittivat minua. Kaikki sanoivat, että poliisin urastani tulisi loistava.
     Juoksimme kadulle ja astuimme autoon, minä kuskin ja Jesse pelkääjän paikalle. Lähdin vauhdilla liikkeelle, ja Jesse tarttui lattialla olevaan hälytysvaloon. Hän laittoi sen päälle ja asetti sen ikkunan kautta siviiliautomme katolle. Valo värjäsi yön punaiseksi.
     Siitä kaikki alkoi.”

Oikeastaan tartuin Stephanie Mailerin katoamiseen vähän epäluuloisena, sillä olin ehtinyt lukea kirjasta useammasta blogista ja lehdestä vähän pettyneitä arvioita eikä viimeksi lukemani Dicker Baltimoren sukuhaaran tragedia lopulta yltänyt yhtään sille tasolle, mitä Harry Quebertin luettuani odotin. Siihen peilattuina Stephanie Mailerin katoaminen onnistuu kumoamaan kaikki ennakkoluulot heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Juoni kulkee sujuvasti kahdessa eri aikatasossa ja useammalla eri kertojaäänellä, ja uusia epäiltyjä astuu mukaan estradille sitä mukaan, mitä syvemmälle tapaukseen mennään. Vaikka kirja on paksu, on ihan jokaisella sivulla juonen kannalta merkitystä. Jännitys säilyy ihan viimeisille sivuille asti.

Stephanie Mailerin katoaminen oli yksi niistä kirjoista, joita varten olisi tehnyt mieli ottaa töistä sairauslomaa ihan vain, jotta olisi voinut viettää koko päivän yksin tekstiä hotkien. Lopulta ahmaisin seitsemänsataasivuisen tiiliskiven seitsemässä päivässä - siitäkin huolimatta, että niihin päiviin sisältyi viisi täyttä työpäivää, poikien harrastuskuskaukset, korjattavat kokeet ja miehen neljän päivän työmatka. Vielä yksi luku, päätin, vaikka olisi pitänyt jo mennä nukkumaan. Useampana iltana valvoin murhatutkimusten parissa ihan liian myöhään.

”Useat silminnäkijät todistivat Seanin olleen baarissa Stephanien katoamisiltana seitsemästä kello yhteen yöllä. Kirjoitin Annan työhuoneen magneettitauluun Stephanien lauseen: Mikä oli aivan silmiemme edessä, mutta mitä emme vuonna 1994 nähneet.
     Arvelimme, että Stephanie halusi Orphean poliisin arkistoihin päästäkseen lukemaan vuoden 1994 joukkomurhan asiakirjoja. Menimme siis poliisin arkistohuoneeseen ja löysimme heti suuren pahvilaatikon, jossa tapauksen asiakirjojen piti olla. Mutta suureksi yllätykseksemme laatikko olikin tyhjä. Kaikki oli kadonnut. Sisällä lojui vain kellastunut paperinpala, johon oli kirjoitettu kirjoituskoneella:
                  TÄSTÄ ALKAA PIMEÄ YÖ.
Kuin aarteenetsintään ensimmäinen vihje.”

Stephanie Mailerin katoaminen on juuri sellaista sopivan helppolukuista mutta samalla myös tarpeeksi haastavaa jännityskirjallisuutta, johon olen erityisen heikkona. Harry Quebertin tapaan myös Stephanie Mailerin katoaminen onnistuu kutomaan sellaisen verkon, että kirjan loppuratkaisua on mahdoton edes dekkarien suurkuluttajan aavistaa ennalta. Lopulta on pakko selailla tekstiä taaksepäin löytääkseen kohdan, jossa on tullut johdetuksi harhaan. Sillä siellä se oli, ihan niin kuin vuoden 1994 tapahtumat: mikä oli aivan silmieni edessä, mutta mitä en vain nähnyt.

”Pääkadulla kaikuivat sireenien äänet. Hälytysajoneuvoja oli joka puolella.

     Täysi kaaos.

     Pimeä yö.”

Kuukauden vege: paprika-avokadopasta.

Joulukuun vegenä kokataan kermaista pastaa, jonka ohjeen löysin Beach House Kitchen -blogista ja muokkaisin meidän jääkaapin sisältöön sopivammaksi.


PAPRIKA-AVOKADOPASTA

3 suippopaprikaa
1 avokado
2 valkosipulinkynttä
2 tl limenmehua
2 rkl oliiviöljyä
1/2 dl parmesaania
1 dl kaurakermaa
suolaa
mustapippuria


Pese ja halkaise paprikat, poista siemenet ja paahda paprikoita 220-asteisessa uunissa kuori ylöspäin noin vartin ajan, kunnes paprikat ovat alkaneet saada väriä. Irroita kuori.

Laita blenderiin avokadon hedelmäliha, kuoritut paprikat, limenmehu, parmesaani, valkosipulinkynnet, kaurakerma, oliiviöljy ja mausteet. Sekoita tasaiseksi.

Keitä pasta ohjeen mukaan al denteksi ja sekoita kastike pastan joukkoon. Lisää päälle yrttejä ja parmesaania ja tarjoa tofun tai härkäpapupullien kanssa.


Jotain muuta pastaa?
kokeile vaikka
tomaatti-cashewpastaa,
basilika-alfredopastaa
tai
 juustoista kasvispastaa

Sofi Oksanen: Koirapuisto.

”Toiset ehkä uskoivat, että elin paratiisisaarella siemaillen samppanjaa. Tuskin kukaan epäili minun olevan nyt joku, jonka palveluksiin jokaisella keskiluokkaisella helsinkiläisrouvalla on varaa. Eikö se ollut tarpeeksi painava rangaistus minulle? Se että elämäni oli tällaista, karkotuksen kaltaista, tuntemattomien ihmisten likapyykkien lajittelua ja vieraiden kakaroiden sotkuja. Antaisitko sinä minun pitää tämän mitättömän elämäni, jos selittäisin, miksi olin tehnyt niin kuin olin tehnyt?”

Sofi Oksanen: Koirapuisto (2019)

Like, 404 sivua.


Itä-Ukraina 2006. Sähkötolppaan kiinnitetyn sään syömän ilmoituksen alalaidassa on jäljellä enää yksi puhelinnumerolappu. Koska Olenkan on löydettävä töitä pystyäkseen elättämään perhettään, hän tarttuu puhelimeen ja soittaa. Olenka puhuu kuutta kieltä ja haaveilee työstä tulkkina, mutta päätyy osaksi maassa rehottavaa hedelmöitysbisnestä, jonka parissa vallitsevat viidakon lait. Oman asunnon, kylpyhuoneen, juoksevan veden ja kahviloissa nautittujen espressojen hinta ovat luovutetut munasolut, joista lapsettomuudesta kärsivät länsimaalaiset ovat valmiita maksamaan paljon. Vähitellen Olenka kiipeää firman hierarkiassa ylöspäin ja etenee luovuttajasta koordinaattoriksi: nyt hän on se, joka etsii epätoivoista tyttöjä, joita ei ikinä kehuttu ja joihin imelät adjektiivit toimivat, ja oppii pitämään hankalat tytöt ruodussa. Jotain oppii vasta, kun bisneksessä on jo mukana: munasolun mukana luovuttaa aina myös palan sieluaan.

Helsinki 2016. Perhe, äiti, isä ja kaksi lasta, on tullut snautserinsa kanssa koirapuiston, kuten niin monesti ennenkin. Penkillä puiston laidalla istuu Olenka, muka syventyneenä mukanaan tuomaansa kirjaan, kun viereen istahtaa nainen, jonka hänenkin liikkeissään on ihmisenkipeyttä ennakoivaa hitautta. He molemmat ovat tulleet puistoon, koska on pakko; pakko nähdä oma lapsi, jolla on isoisänsä silmät ja jonka nauru tuo mieleen lapsuuden onnelliset päivät ja sen elämän, mitä ei itse koskaan voinut saada.

”Darian ilmaannuttua toimistolle minusta tuntui kuin kohtalo olisi antanut minulle mahdollisuuden nostaa hänet ja hänen perheensä suosta, johon he olivat uponneet Maksim Sokolovin kuoleman jälkeen. Eikä siinä kaikki. Minä pystyisin vielä parempaan, luomaan Darian tulevaisuudesta loisteliaan. Meidän piti vain pyyhkiä Snizne pois puheistamme, mielestämme ja muististani, kokonaan pois kartaltamme, ja aikeeni siinä vaiheessa olivat vilpittömät.
     Darian ei pitänyt koskaan saada tietää, millaiselle ihmisille hän lapsia antoi.”

Köyhässä, vasta Neuvostoliiton alta irtautuneessa Ukrainassa pääsy mukaan vauvabisnekseen on samalla takuu paremmasta, vähintään keskiluokkaisesta elämästä. Olenkan kokoamissa kansioissa esitetään luovuttajan luusto, silmienväri sekä tarvittaessa vähän kaunisteltu tausta, jotta toiselta puolelta maailmaa ostoksille lentäneet asiakkaat voivat valita tulevalle lapselleen toivotunlaiset ominaisuudet. Yksi luovutus, ehkä kaksi, ja sen jälkeen ovet mallimaailmaan ovat avoinna, tytöille luvataan. Dollarien ja eurojen lisäksi bisneksessä liikkuvat kuitenkin myös rikollisuus, petos ja valheet. Lopulta ei voi luottaa kuin itseensä, eivätkä omatkaan valinnat ehkä enää vuosien päästä tunnu oikeilta.

”Olin päässyt pitkälle. Oli auto, oli asunto, oli työ, oli omia luottokortteja. Oli mies, oli sydänääniä. Oli kokonainen kattaus elämää ja paljon menetettävää.”

Koirapuisto on Sofi Oksasen kuudes romaani, jonka hehkutuksesta ei kukaan varmasti ole tänä syksynä voinut välttyä. Ehkä juuri siksi tunnen itseni jonkinlaiseksi kummajaiseksi sanoessani, että minut kirja jätti jotenkin kylmäksi. Koirapuisto tuntui nostavan jännitystä vähitellen, mutta se varsinainen huipentuma, jonkinlainen tunne, jota kirja tuntuu sivu sivun perään alustavan, jää lopulta kokonaan tulematta. Tarinan edetessä häiritsee myös tunne siitä, että olen lukenut tämän joskus ennenkin. Koirapuisto on ikään kuin sekoitus Oksasen aiempia romaaneja Normaa ja Puhdistusta, miesten hallitsemassa maailmassa elintilaansa puolustavia naisia, Neuvostoliiton varjoa, köyhyyttä, korruptiota, kostoa sekä isoja, repiviä ratkaisuja. Ehkä juuri siksi olisin itse mieluummin lukenut Sofi Oksaselta jotain ihan muuta, nähnyt jonkun kokonaan uuden puolen.

Vuoden kirjatapaus, Koirapuistoa kehutaan, mutta lukukokemuksena kirja oli minulle vain vähän keskinkertaista parempi.

”Kaikista ei tullut nuoria leskiä, ei ehkä leskiä ollenkaan. Ehkä se olisi mahdollista minullekin. En toivonut sen enempää, sillä sydämeeni oli pudonnut taivaan tähti silloin, kun sitä vähiten odotin.”

Camilla Grebe: Horros.

”Taittelen paperin varovasti auki. Levitän sen kojelaudalle ja kumarrun lähemmäs nähdäkseni sen paremmin iltahämärässä.

     Se vaikuttaa jonkinlaiselta runolta.

     Otsikkona on Horros.

     Sen alla on runo leijonasta ja kyyhkystä. Viimeinen säkeistö riipaisee sydäntä.

     Syntyi kyynelistäni meri,

     johon kävin kuolemaa odottamaan

     surun pehmeille laineille.

     Silloin tuli leijona takaisin,

     ja sen suuressa kidassa

     oli uusi kyyhky minulle.”

Camilla Grebe: Horros (Dvalan, 2018. suom. Sari Kumpulainen)
Gummerus, 589 sivua.

Arvostelukappale.

On kolme viikkoa siitä hetkestä, jona rikostutkijan Manfred Ohlssonin tavallisen tylsä elämä on hajonnut pieniksi palasiksi: saadakseen puhua rauhassa puhelunsa loppuun hän on kääntänyt selkänsä, vain hetkeksi, ja hänen pieni tyttärensä on pudonnut neljännen kerroksen ikkunasta alas asfalttiin. Nadjan elintoimintoja ylläpitävien laitteiden keskeltä Manfred vedetään kuitenkin takaisin töihin. Tukholman eteläsaaristossa on huuhtoutunut luodolle miehen ruumis ja vähän myöhemmin vielä toinen. Rannalta löydettyjä miehiä yhdistää kaksi asiaa: heidän molempien ruumiidensa lähes jokainen luu on kuoleman jälkeen murtunut ja heistä ensimmäisen kynsien alta löytyy toisen uhrin ihosoluja.

Toisella puolella Tukholmaa kahdeksantoistavuotias Samuel pakenee pilalle mennyttä huumekauppaa. Epätoivoisena hän päätyy stuvskäriläiseen merenrantahuvilaan henkilökohtaiseksi avustajaksi onnettomuudessa aivovamman saaneelle ikäiselleen pojalle. Idyllisen valkoisen omakotitalon sisäpuolella ei kaikki kuitenkaan ole ihan niin kuin pitää.

Samuelin yksinhuoltajaäiti Pernilla on tottunut pitämään huolen pojastaan, antamaan anteeksi virheen toisensa jälkeen, lupaamaan aina vielä yhden mahdollisuuden. Niin tälläkin kertaa: oli mitä tahansa, hän on päättänyt pelastaa poikansa, jonka uskoo olevan nyt suuremmassa vaarassa kuin koskaan aiemmin.

”Lennän ympäri pimeää luolaa.

     Ympäri, ympäri - kostean viileä ilma kannattelee minua. Siipeni ovat vahvat ja ruumiini voimakas, mutta välillä törmään seinään. Silloin jään makaamaan maahan ja annan nokan vaipua sivulle. Lepään siinä, kun pieni linnunsydämeni tykyttää rinnassa ihan helvetin nopeasti.

     Kallistan päätä. Tarkastelen harmaata höyhenpukuani. Pyrstössä ja siivissä on musta kärki, ja rinta on vaaleanpunainen. Jalkani ovat lyhyet, vankat ja punertavat.

     En pane päätäni pantiksi, mutta taidan olla sepelkyyhky.”

Jos kaipaa synkkiä ja myrskyisiä öitä, kartanoromantiikkaa ja salapoliisin, joka helisyttää jääpaloja kalliin viskilasinsa pohjalla, on niitä turha etsiä Camilla Greben kirjoista: niissä lukija saa eteensä sen ihan tavallisen, arkisen maailman nurjemman puolen, joissa rikos on metsään piilotettuja huumerahoja tai merestä rannalle huuhtoutuneita tunnistamattomia ruumiita. Horros kerrotaan kolmesta eri näkökulmasta ja kolmella eri äänellä: Samuelin, Manfredin ja Pernillan. Pelkän jännityskertomuksen ohella Grebe nostaa jälleen esille myös yhteiskuntakritiikkiään nettimaailman valheellisuuteen sekä ihmisten itsekeskeisyyteen. Millaisessa horroksessa me lopulta elämmekään, me jotka kuitenkin olemme vielä täysin hereillä?

Camilla Greben kolmas ja uusin dekkari jatkaa pitkälti samalla tiellä kuin kaksi edellistäkin - niin hyvässä kuin pahassakin. Myös Horroksen kanssa ajaudun nimittäin pohtimaan, mikä lopulta erottaa hyvän dekkarin ihan hyvästä, ja mikä on se jokin, joka ei ainakaan minun silmissäni nosta Grebeä ihan sinne Camillä Läckbergin, Kristina Ohlssonin tai Samuel Björkin tasolle. Ehkä se on tietty rosoisuus ja puhekielisyys, jotka eivät ikinä ole olleet kovin minua, tai jonkinlainen arkisuus, joka saa minut kuitenkin kaipaamaan enemmän niitä synkkiä sukukartanoita tai haudattuja sukusalaisuuksia. Kolmesta Grebestä Horros on kuitenkin selvästi paras, ja kirjan loppu onnistuu yllättämään olematta kuitenkaan liian epäuskottava.

”Tarina, jonka hän kertoi puhelimessa Rakelista ja poliisiasemalle unohtamastani runosta, oli omituisin ja karmivin, jonka olen koskaan kuullut. Se vaikutti niin uskomattomalta, että olen taipuvainen uskomaan siihen.

     Ei kukaan voi keksiä sellaista.

     Palautan mieleeni synkät säkeet, jotka luin niin monta kertaa, että osaan ne ulkoa. 

     Luhistuin, kuolin, herännyt en,

     mutta suuren suruni keskellä

     kuulin leijonan kuiskauksen.”

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia.

”’Marcus, kuuntele: sinun on tultava välittömästi Baltimoreen. Älä kysy mitään. Kysymys on vakavasta asiasta.
     Saul-setä sulkee puhelimen. Aluksi luulen, että puhelu on katkennut ja soitan heti takaisin: hän ei vastaa. Kun soitan vielä uudestaan, Saul-setä lopulta vastaa ja sanoo nopeasti: ’Tule Baltimoreen.’
     Sitten hän sulkee jälleen puhelimen.
     Jos löydät tämän kirjan, ole hyvä ja lue se.
     Haluan, että joku kuulee Baltimoren suvun tarinan.”

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia (Le livre des Baltimore, 2015. suom. Kira Poutanen)
Tammi, 554 sivua.

Jos Marcusilta olisi kysytty asiaa kaksikymmentä vuotta sitten, olisi hän vastannut empimättä, että ruoho tosiaankin oli vihreämpää aidan toisella puolella - ainakin mitä tuli Baltimoreen. Jo lapsesta asti Marcus on tottunut siihen, että setänsä perheeseen verrattuna he, Montclairin Goldmanit, ovat niitä vähän vähempipätöisempiä sukulaisia. Heidän autonsa on auttamatta kymmenen vuotta liian vanha, koti liian ahdas koko suvulle ja kun isovanhempien luona jaetaan nukkumapaikkoja, sijataan heille automaattisesti vuoteet sille kaikkein muhkuraisimmalle vuodesohvalle.

Yhdessä serkkunsa Hillelin ja tämän kasvattiveljen Woodyn kanssa Marcus muodostaa Goldmanin jengin, oman kolmihenkisen veljeskuntansa, joka vannoo pitävänsä yhtä vaikka mikä olisi. Millään muulla kuin Baltimoreen menemisellä ja Baltimorejen kanssa olemisella ei enää ole Marcusille merkitystä: elämää rytmittävät koulujen lomat, pitkät viikonloput. Jopa aurinko tuntuu paistavan erityisen kirkkaasti juuri ja ainoastaan Baltimoressa.

Mutta sitten tapahtuu jotain, Tragedia, joka särkee kaiken vuosien kuluessa rakennetun. Mitä oikein tapahtui ja oliko kaikki lopulta edes sitä, miltä näytti? Päästäkseen eteenpäin, on Markuksen vihdoinkin uskallettava kohdata menneisyys ilman nostalgian kuorrutusta ja kertoa sukunsa tarina.

”Saapuessamme Oak Parkiin hidastan vauhtia. Näillä kaduilla Woody, Hillel ja minä olimme onnellisia. Ohitamme Oak Parkin vartijapartion, heilautan salaisen merkin kädelläni. Sitten käännyn Willowick Roadille ja saavun Baltimoren talolle. Serkkuni, veljeni Woody ja Hillel istuvat talon portailla. Hillelillä on kädessään valokuva, he katsovat sitä yhdessä. Se on kuva meistä neljästä, kuva, joka otettiin Alexandran muuttopäivänä yhdeksän vuotta aikaisemmin. Hillel näkee meidät ja piilottaa kuvan vieressään olevan kirjan lehtien väliin. He nousevat seisomaan ja kävelevät meitä vastaan. Halaamme toisiamme pitkään.
     Tragediaan on aikaa kuukausi, mutta emme tiedä sitä vielä.”

Baltimoren sukuhaaran tragedia on osin sukuromaani, osin jännäri, ja saman päähenkilön, Marcus Goldmanin, ansiosta eräänlainen itsenäinen jatko-osa Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta -bestsellerille. Se on kirja perheistä, veljeydestä ja uskollisuudesta mutta toisaalta myös kateudesta, katkeruudesta sekä halusta olla jotain vähän enemmän, päästä sinne missä aurinko tuntuu aina paistavan vähän kirkkaammin. Dicker kuljettaa tarinaa useissa eri aikatasoissa tarjoten lukijalle palan kerrallaan. Loppu toki on selvillä jo heti kirjan alussa: tämä tarina ei pääty hyvin.

Ja jo heti ensimmäisiltä sivuilta muistan, miksi alun perin ihastuin Dickerin esikoisen Harry Quebertiin niin täysin: Joël Dicker on aivan äärimmäisen taitava kirjoittaja - jopa siinä määrin, että se tuntuu paikoin lähes laskelmoidulta. Jokin tekstissä imaisee heti mukaansa ja se - paljon myös hyvän käännöksen ansiosta - onnistuu olemaan samaan aikaan sekä helppolukuista ja sujuvaa että sen verran monipuolista, ettei vaikuta liian yksinkertaiselta. Jo heti ensi sivulta Dicker nostaa esille myös Tragedian ja tiputtelee vihjeitä tulevasta pikku hiljaa. Vähempikin tosin olisi riittänyt: jo niiltä ensimmäisiltä sivuilta tiedän, että esikoisen tapaan tämäkin kirja on pakko ahmia.

Ihan Harry Quebertin tasolle Dicker ei Baltimoren sukuhaaran tragediallaan pääse, mutta esikoisen tavoin tämäkin on taidokkaasti kirjoitettu ja viihdyttävä lukuromaani, jonka sadat sivut hotkaisee lähes huomaamatta.

”Kaikki alkaa samalla tavalla kuin loppuu, ja kirjat alkavat usein vasta viimeiseltä sivulta.

     En tiedä, päättyikö nuoruutemme kirja lukion loppumiseen vai jo vuotta aiemmin heinäkuun lopussa 1997 Hamptonsin loman päättyessä, kun ikuinen ystävyytemme ja yhdessä tehdyt ikuisen uskollisuuden lupaukset tuhoutuivat, kun emme kestäneet ajatusta alkavasta aikuisuudesta.

Kuukauden vege: superhelppo kasviskiusaus.

Marraskuun vegenä kokataan kasvuskiusausta, jota varten ei tarvitse pyöriä keittiössä kuin kymmenen minuuttia.

SUPERHELPPO KASVISKIUSAUS 

perunoita

sipuli

fetaa

juustokermaa

1 tlk papumixiä

1 pss kasvissuikaleita

mustapippuria

suolaa

perunamaustetta

Pese, kuori ja suikaloi perunat sekä silppua sipuli - ohjetta helpottaaksesi voit käyttää myös 500 g peruna-sipuliseosta. Voitele uunivuoka ja levitä pohjalle perunasuikaleita, mausteita, fetaa, papumixiä sekä kasvissuikaleita ja peitä ruoka vielä perunasuikaleilla. Kaada joukkoon juustokerma ja paista kasviskiusausta 200-asteisessa uunissa noin tunti. 

Jotain muuta helppoa ja nopeaa?

Kokeile vaikka

itämaista nuudelisalaattia 

tai

intialaista kukkakaalikastiketta