”Hotellisiivooja-ajoiltani mieleeni on jäänyt eräs huone, jossa oli majoittunut pariskunta. Jostain syystä he eivät olleet saaneet parisänkyä vaan erilliset sängyt, jotka olivat eri puolilla huonetta. Kun menin siivoamaan huoneen, näin että toinen sängyistä oli täysin koskematon: pariskunta oli viettänyt yönsä ahtautuneena yhdelle kapealle sängylle. Tämä hetkellinen, hellyttävä näkymä minulle vieraiden ihmisten intimiteettiin jäi mieleeni varmaankin siksi, että se on täydellinen vastakohta yksinäiselle matkustajalle, joka saadakseen kaiken irti väitetystä yhden hengen huoneestaan nukkuu molemmissa sängyissä vuorotellen ja kokee kummassakin olevansa jotenkin väärässä paikassa.
Vaihdoin lakanat, petasin sängyn. Eteeni levittäytyi kaipuuni koko kuva. Halusin kahden hengen huoneen. Ihan oikean, sellaisen, jossa asuu kaksi henkeä.”
Otava, 222 sivua.
Kaksikymmentäyksivuotiaana lähdin kesäksi töihin Göteborgiin. Se oli ensimmäinen kerta, kun matkustin mihinkään yksin ja ensimmäinen kerta, kun matkustin ylipäätään - koskaan aiemmin en ollut ollut edes lentokoneessa. Tuona kesänä astuin myös ensimmäistä kertaa elämässäni hotelliin: en koskaan ollut itse yöpynyt hotellissa, mutta nyt olin viettämässä kesän hotellihuoneita siivoten. Kahden kuukauden kuluttua palasin kotiin. En juurikaan ollut oppinut lisää ruotsia, mutta olin viettänyt yhden elämäni huolettomimmista kesistä ja saanut ison joukon hyviä ystäviä. Yksi niistä oli Outi, jonka esikoiskirjan hain kirjakaupasta pari viikkoa sitten heti sen ilmestyttyä.
Tunne on samalla sekä kihelmöivän odottava että vähän syyllinen: tuntuu kuin kurkistaisin salaa ystävän päiväkirjaan, jonka olen löytänyt patjan alle piilotettuna. Tunne sen kun vahvistuu heti kirjan alussa, Ei niin vakavaa -luvussa, joka lyö ilmat pihalle aivan täysin ja ihan yllättäen. Sen jälkeen en enää voi muuta kuin ahmia tekstiä eteenpäin.
Karu planeetta on paikka, johon Outi ei olisi ikinä halunnut joutua: 36-vuotiaana hän ei ole muutamaa epämääräistä suhdetta lukuun ottamatta koskaan ollut parisuhteessa. Rakkauden Outi kuvittelee eräänlaiseksi kotiin pääsyksi, jonka eteen on tehtävä töitä. On käytettävä järkeään, lähdettävä juhliin tai ulos ylipäätään, tiedettävä, ettei lomaa yksinkertaisesti kannata viettää vanhempien kanssa mökkeillen, tehtävä profiili nettideittipalstalle ja epäonnistumisen kohdalla päätettävä, että ehkä sitten ensi kerralla, ihan varmasti. Ihastumisen tunne vatsanpohjassa on kuin mahdollisuus kurkistaa kaukoputkella kotiplaneetalle. Tuolla se jossain vielä on, paikka, jossa ei enää ole yksiötä, yksinäisiä iltoja ja kirjaa kaipuusta.
”Mielikuvani romanttisesta rakkaudesta eivät tietenkään perustu vain tähän yhteen popkappaleeseen, vaan myös Rossin ja Rachelin ensisuudelmaan pimeän kahvilan ovella, siihen miten Jack katsoo laivan juhlasalin portaikkoa laskeutuvaa Rosea, siihen miten Ariel katsoo laivan kannella koiraansa halailevaa Erikiä ja lukemattomiin muihin näennäisen kepeisiin mutta vaikutukseltaan kohtalokkaisiin tarinoihin. Sellaisiin kohtauksiin, joissa on kihelmöivää, kaiken tavanomaisen ylittävää taikaa, ja epäröivään aavistuksen siitä, että itsekin voisi tuntea jotain senkaltaista - että voisi kohdata ihmisen, jonka katsoessa silmiin pikkulinnut puhkeavat lauluun, aurinko tulee esiin pilven takaa, eksoottiset kukkaset avautuvat pikakelauksella ja niin edelleen.”
Karu planeetta tuo heti mieleen Emilie Pinen Tästä on vaikea puhua -kirjan, mutta siitä poiketen Outin kirja yhdistää omat kokemuksensa ympäröivään yhteisöön, populaarikulttuuriin ja kirjallisuuteen ja nojaa yksittäisen kokemuksen useisiin aihetta käsitteleviin (lehti)artikkeleihin. Kirjan keskivaiheilla viittaukset ympäröivään yhteiskuntaan vievät fokusta ehkä vähän liian kauas siitä yksiöstä, jossa kotiplaneetalle katsellaan, mutta lopussa teemat nivoutuvat taas yhteen ja pirstaloituminen helpottaa.
Karun planeetan sinkkuus ei ole villejä bileitä ja nolonhauskoja tinder-treffejä eikä myöskään sitä toista puolta, jona yksinäisyys on mediassa totuttu esittämään - maaseudun pikkukylien yksinäisiä miehiä, jotka ovat jääneet silloin, kun kaikki samanikäiset naiset ovat lähteet. Samalla kirja on katse kohti häpeää ja sen sanoittamista joksikin muuksi: kukaan ei halua joutua karulle planeetalle, jossa ilmakin on tavallista ohuempaa eikä mikään kasva, mutta paluulennolle pääsemiseen ei voi vaikuttaa itse. Outi kirjoittaa uskomattoman kauniisti ja käy oman polkunsa ohella läpi naiseutta ylipäätään, sinkun asemaa yhteiskunnassa, seksuaalisuutta ja seksuaalista väkivaltaa, kosketuksen kaipuuta sekä haavetta äitiydestä. Teksti on samalla toteavaa ja kuvailevaa, lempeää ja lohdutonta, eikä sorru disclaimereihin, koska tällaista elämä nyt vain on.
Vaikka meidän eteisen täyttävät neljänkokoiset kengät eikä kotona ole hiljaista juuri koskaan, löydän Karusta planeetasta silti myös itseni: myös minä olen kuunnellut yksiössäni rappukäytävän ääniä, lähtenyt vielä niihin yksiin juhliin silloinkin kuin en jaksaisi, koska Hänkin on voinut olla siellä, ja toisaalta kaivautunut kotona viltin alle suruineni. Vaikka Outi keskittyy omaan tarinaansa, onnistuu hän koskettamaan myös jotain universaalia, nähdyksi tulemisen toivetta. Ulkonaliikkumisrajoitusten alkaessa tämä kirja ei voisi ilmestyä parempaan aikaan.
”Illalla istuin hänen sohvallaan ja kuuntelin ja katselin, kun hän soitti minulle kitaraa. Halusin ihan hirveästi rakastua.”
Ja sitten samaistun myös siihen toiseen puoleen: varmasti minäkin olen, hyväntahtoisena hölmönä, ajautunut latelemaan tyhjänpäiväisyyksiä, turhia neuvoja ja fraaseja, jotka rikkovat enemmän kuin korjaavat. Sen oikean tapaa silloin, kun sitä vähiten odottaa, olen saattanut sanoa lohdutukseksi, uskomatta siihen oikeasti itsekään. Mutta sitten taas toinen ystäväni tapasi vuosi sitten miehen ruokakaupassa ja meni syksyllä naimisiin enkä voi olla ajattelematta: mikään ei ole mahdotonta.
(Olkoonkin se jonkun mielestä se pakollinen disclaimer.)
”Matkustaja-kappaleessa lauletaan:
on olemassa asioita
niin kipeitä ja vaikeita
ettei niistä puhumalla selviä
Ehkä ei, mutta ehkä sittenkin. Puhumalla, kuuntelemalla. Katsomalla silmiin, tulemalla nähdyksi. Juhlimalla, tanssimalla. Matkustamalla niin kauas kuin pääsee, palaamalla. Suremalla niin, että on hukkua. Olemalla ihan hiljaa kaiken sen äärellä, kaiken. Osallistumalla vallankumoukseen. Rakastamalla niin lujaa kuin pystyy ja uskaltaa.
Lukemalla, kirjoittamalla.”
Kuuntelin tämän äänikirjana ja toimi valtavan hyvin niinkin. Kuten sanoit, Outi kosketti oman tarinansa kautta jotakin universaalia. Menin 10-15 vuotta ajassa taaksepäin ja muistin omat pelkoni, jos en löydäkään rinnalle sellaista, joka jää ja jonka rinnalle itse haluaa jäädä. Enkä halua tällä neuvoa muita enkä tarkoita, että elämä on hyvää vain parisuhteessa, mutta jos sitä haluaa eikä saa, on se harmi. Sinkkutalouksia on paljon eikä se johdu vain siitä, että naiset olisivat ronkeleita tai miehet vain playereita.
VastaaPoistaMä samaistuin jotenkin ylipäätään siihen toiveeseen, että kovasti haluaisi elää toisenlaista elämää ja tekee kaikkensa sen saavuttamiseksi, mutta siitäkin huolimatta kaikki pysyy samana. Jollekin se voi olla perhe ja parisuhde, jollekin jotain muuta, mutta yhteistä on suru siitä, ettei elämä mennytkään niin kuin toivoi ja niin kuin kovasti yritti. Esimerkiksi näin keväisin, kun kolmetoista vuoden pätkätyöurallani joudun taas kerran hyvästelemään yhden porukan, johon olisin ihan älyttömästi halunnut kuulua pysyvästi, ajatus karusta planeetasta tuntuu jotenkin tosi omalta.
PoistaLöysin tänne etsiessäni arvosteluja Mäkisen kirjasta, mielenkiintoista lukea mitä muut ovat kirjasta ajatelleet. Itsellänikin tuli kirjasta ahmismisreaktio ja sellainen fiilis kuin olisi lukenut jonkun toisen päiväkirjaa. Kiitos kun mainitsit tuon kirjan tästä on vaikea puhua, se meneekin seuraavaksi kuunteluun!
VastaaPoistaHei mahtavaa, jos löysit tästä itsellesi uutta luettavaa! Päiväkirjafiiis tuli minullekin, toki paljon myös sen takia, että kyseessä oli ystävän kirja. Silti tällä tavalla en ole päässyt aiemmin kurkistamaan edes ystävän pään sisälle.
Poista