Kaikki elämäni kappaleet.

Kun ruotsalaisbändi Kent keväällä 2000 esitti Emma-gaalassa kappaleensa Musik non stop, oli se heti menoa. Laulajan nahkahousut, 747 sekä seuraavan kesän Ankkarock-keikka olivat kovinta ikinä. Olin yläasteella ja käänsin Hagnesta Hillin tekstejä peruskouluruotsillani. Kymmenen vuotta myöhemmin valmistuin ruotsinopettajaksi.

Lukiossa löysin itseni kappaleesta Stoppa mig juni ja kuullessani kappaleen Chans muistan aina lukion kakkosvuoden talven.

Kesäkuussa 2005 vein tulevan mieheni hänen ensimmäiselle Kentin-keikalleen. Viimeisenä kappaleeni soi Mannen i den vita hatten, ja päälle satoi mustaa paperisilppua. Myöhemmin parinkymmenen neliön yksiö Pasilassa täytettiin makuupusseilla ja patjoilla, sillä meitä yöpyi siellä viisi.

Polttareissa yksi tulevan vaimon tehtävistäni oli esittää karaokessa Kärleken väntar. Mitään virallista meidän biisiä siitä ei ikinä tullut, sillä nykyään muistan siitä nimenomaan sen lauantaisen iltapäivän, jona olin lähiöpubissa pukeutuneena siskoni vanhaan uimapukuun sekä äitini kukalliseen tuulitakkiin.

Ensimmäisinä kuukausinani äitinä tapasin tuuditella poikaani uneen Utan dina andetagia hyräillen. Samaa laulua lauloin myös vajaat viisi vuotta myöhemmin Pikkuveljelle, jota nukkui sylissäni vastasyntyneiden osaston nojatuolissa.

Viime kevään kappaleeni oli La belle epoque. Muutaman astetta raskaampana aamuna kokosin itseni töihin mennessä kuuntelemalla bussissa sen ensimmäistä säkeistöä.

Viime torstaina kuuntelin kuulokkeistani Egoistia samalla, kun odottelimme Pikkuveljen kanssa bussia. Myöhemmin, rs-virusdiagnoosin ja osastolle siirtymisen jälkeen kuuntelin samaa kappaletta vartioidessani pikkuruisen poikani unta sekä pohtiessani, että enpä sitten saanutkaan sitä hartaasti kaipaamaani lattemamman ja puistomutsin huoletonta alkua tämänkään pikkuisen kanssa. Niinhän se on, vi ska leva leva livet, ihan vaikka se meillä on liian usein viime aikoina tarkoittanut ihan uskomattoman suurta huolta.

Menneen, täällä blogissa hiljaisen viikon muistan vielä vuosienkin päästä Pikkuveljen sairastumisesta, peruuntuneista, kauan odotetuista ristiäisistä ja toisaalta sairaalassa suoritetusta kauniista kasteesta, Kentin lopettamisuutisesta sekä viidennelle ja viimeiselle Kentin-keikalleni tyttöporukalla hankkimistamme lipuista. Kaikkien näiden muistojen taustalla tulee aina soimaan Egoist.

(Blogihiljaisuus jatkuu varmasti vielä tovin, sillä olemme edelleen sairaalassa. Nyt pienessä metallisängyssä monitoreiden alla nukkuu kuitenkin Pikkuveli R, joka sai nimen ja kasteen Keski-Suomen keskussairaalassa kansainvälisenä onnellisuuden päivänä.)

Kuva täältä.

Erittäin hyvä ja erittäin juustoinen kasvispasta.

Joku ehkä muistaakin meidän ikuisuusprojektin, jossa etsimme nelivuotiaallekin maistuvaa kasvisruokaa, siis muutakin kuin pinaattilettuja. Viikonloppuna löysimme vihdoin yhden. Bonuksena toki vielä se, että ruoka maistui erityisen hyvin myös perheen aikuisille. Tämän juustoisen kasvispastan ohjeen nappasin täältä, ja voin suositella erityisellä lämmöllä kyllä muillekin. Parmesaani-mozzarella-tomaatti-yhdistelmähän ei edes voi olla pahaa, eihän?

KAHDEN JUUSTON PINAATTIPASTA

täysjyväspagettia

oliiviöljyä

kaksi valkosipulinkynttä

yksi iso punasipuli

rasiallinen kirsikkatomaatteja

nelisen kourallista tuoretta baby-pinaattia

pala mozzarellaa

pala parmesaania

mustapippuria

suolaa

Keitä pasta hyvin suolatussa vedessä. Pilko sipuli ja valkosipuli ja kuullota niitä hetki pannulla oliiviöljyssä. Mausta mustapippurilla ja suolalla.

Lisää pannulle puolitetut kirsikkatomaatit ja kääntele niitä hetki. Vähennä lämpöä ja lisää joukkoon huuhdellut pinaatit. Hetki kääntelyä riittää, pinaatit vetäytyvät nopeasti.

Käännä lämpö kokonaan pois ja lisää pannulle paloiteltu mozzarella sekä parmesaania. Kaada päälle keitetty pasta ja sekoita nopeasti. Lisää vielä tarvittaessa mausteita ja kuorruta parmesaanilla maun mukaan.

Vuonna 2015.

Tänä vuonna muun muassa...


Poika R täytti neljä, järjesti Ryhmä Hau -teemaiset syntymäpäivät ja rupesi suunnittelemaan viisivuotissyntymäpäiviään heti seuraavalla viikolla.
Vietimme viisivuotishääpäiväämme miehen kanssa kahdestaan SuomiPoP-festareilla.
Stressasimme edelleen töistä ja erityisesti niiden määräaikaisuuksista ihan liikaa.
Asuimme koko perhe kuukauden Berliinissä.
 Maistoin ensimmäistä kertaa elämässäni currywurstia ja yllättäen tykkäsin.
Marraskuun alussa unohdin, miten nukutaan, ja vuoden loppuun mennessä aloin olla jo ihan totaalisen uupunut.


Opettelimme neljävuotiaan kanssa ajamaan ilman apupyöriä. Jatkamme ensi vuonna.

Kirosimme Suomen kesäsäätä. Paljon.

 Hyvästelin toukokuussa maailman parhaat työkaverit ja ihanan, oman luokkani.
Kokeilimme miehen kanssa Room Escapea ja koukutuimme.

Näimme kaikki kolme ensimmäistä kertaa elämässämme virtahevot, sarvikuonot, kirahvit ja jääkarhun sekä ihailimme maailman suurinta dinosauruksen luurankoa Berliinin luonnonhistoriallisessa museossa.

Vietin kesän synkimmän päivän yksin Sachsenhausenin keskitysleirillä. 

Näin raskaustestissä kauan odotetut kaksi viivaa ja tunsin taas vatsassani pienet potkut.

Grillasimme liian vähän.
Kriiseilin vielä satunnaisesti ikääni.
Mies ei edelleenkään luopunut parrastaan.

Kokeilimme uusia kasvisreseptejä ja päätimme vähentää punaisen lihan syöntiä.
Näimme paikan, johon Hitlerin bunkkeri aikoinaan haudattiin, ja poika R laski sen yläpuolella olevasta liukumäestä.

Möimme keväällä ison kasan vaatehuoneen rojuista kirpputorilla vain huomataksemme syksyllä taas hukkuvamme tavarapaljouteen.

Kävelimme Berliinin muurin viertä.
Tunsin välillä, että elämä oli raskaampaa ja epäreilumpaa kuin koskaan aiemmin.

Aloitin uudessa työpaikassa ja ihastuin Yoogaiaan.

Näin Egotripin livenä kolmesti ja ihastuin täysillä bändin uuteen levyyn.
Maalasimme makuuhuoneen ruskean tehosteseinän valkoiseksi.
Kyynelehdin John Greenin Tähtiin kirjoitettua virhettä sekä kirjana että leffana.

Olin huolissani terveydestäni.

Rakastuin vietnamilaiseen ruokaan ja Kristina Ohlssonin dekkareihin.
Vietimme hiihtolomaa Tukholmassa ja syyslomaa Tallinnassa.
Helmikuussa poika R:n mielestä Ville Viikinki oli kovin juttu vähään aikaan.
Vietin liian vähän aikaa siskoni kanssa.
Näimme myös liian vähän nelivuotiaan kummisetiä, jotka molemmat olivat suurimman osan vuodesta ulkomailla.
Perheen keskusteluissa alkoi yhä enemmän esiintyä uusi henkilö: pikkuveli.

Tarina yhden kuvan takaa.

Ehkä kyse oli uudenlaisesta juomavedestä, uudesta ympäristöstä tai ihan vaan mahtavasta seikkaulusta, mutta Berliinistä lennämme kotiin ensimmäistä kertaa nelihenkisenä perheenä.

Jo sinä synkkänä lauantaina yksin Sachsenhausenin keskitysleirillä kierrellessäni tiedän, että matkaan oli tarttunut neljäs jäsen. Testin teemme kuitenkin vasta kotona. Aika nopeasti siihen ilmestyvät hartaasti toivotut, kauan odotetut kaksi viivaa.

Ensimmäinen oire on menettämisen pelko. Se kasvaa jokaisesta vatsan vihlaisusta, selkäsärystä ja jomotuksesta. Googlaan sanan keskenmeno, vaikka hyvin tiedän, etten saisi. Lopulta päädymme varaamaan yksityiseltä ajan alkuraskauden ultraan. Vastaanotolla löytyy yksi pieni sydän, joka sykkii vahvasti siellä, missä pitääkin, ja vastaa viikkoja 7+4.

Ja vaikka kuinka sanon, ettei sen niin väliä, käy mies kauppareissulla kolmessa eri marketissa löytääkseen lohta, jota ei ole pyydetty Itämerestä.

Vähän ennen ensimmäistä ultra-aikaa, seitsemännen viikon lopussa, alkaa pahoinvointi. Puistoilemme, syömme thaimaalaisessa ja tapaamme ystäviä niin kuin ennenkin, mutta kotona koomailen hapankorppua nakerrellen ja pönttöä halaillen. Lohduttaudun ajatuksella, että jos kaikki menee kuten edellisessä raskaudessa, on tämäkin ohi neljässä kuukaudessa. 

Vaikka heti plussan jälkeen vauvauutinen tekisi mieli huutaa kaikille, tulee kertomisesta nopeasti vaikeampaa. Ensin päätämme odottaa alkuraskauden ultraan, sitten ensimmäiseen neuvolakäyntiin, sitten np-ultraan. Tuntuu, että koko onnenkupla on vaarassa särkyä, jos sinne päästää ketään muita. Heinäkuun lopun tyttöjen viikonlopussa pöydään kannetaan kannullinen mojitoa ja joudun sepittämään itselleni antibioottikuurin. Morkkis valehtelusta on kova monta päivää, mutta vielä emme voi kertoa edes niille kaikkein rakkaimmille. (Sori tytöt, se kiusallinen virtsatulehdus, josta en kauheasti halunnut puhua, oli siis pelkkää bullshittiä!)

Pahin oksentelujakso osuu luonnollisesti viikolle, jona myös aloitan uudessa työpaikassa. Samalla viikolla ilmaantuu myös uusi oire, herkistely. Kyynelehdin Haloo Helsingin Kuussa tuulee  -kappaleelle ja herkistyn nelivuotiasta päiväkodista hakiessani - yhden kerran jopa katsellessani Kauniita ja Rohkeita. Entisen työkaverin Facebookiin laittamalle kuvalle ekaluokkalaista koulusta odottavasta pehmokoirasta itken vielä seuraavanakin päivänä.

Aika ennen hyviä viikkoja matelee.

Vihdoin pääsemme ensimmäiseen kunnalliseen ultraan. Odotusaulassa katselemme miehen kanssa yhdessä, kuinka Antti Ruuskanen heittää MM-kisojen keihäskarsinnassa 82,20 m. Myöhemmin ruudulla vilkas pikkusisarus huitoo vimmatusti pienillä jaloillaan ja imee peukkuaan. Itku tulee välittömästi. Illalla kerromme vauvauutiset siskoille, vanhemmille sekä minun lapsuudenystävälleni. Onnen kuplaan mahtuu jo yli kymmenen ihmistä.

Kuudennentoista raskausviikon alussa tunnen ensimmäisen potkun.

Sinä hartaasti toivottu ja kauan odotettu. Sinä, jonka odottaminen teki keväästäni yhden raskaimmista ja kavereiden vauvojen kohtaamisesta välillä aivan ylitsepääsemätöntä. Sinä, jota odottaessani itkin vessassa liian usein enkä enää edes jaksanut kääntää huumoriksi kavereiden ja tuttujen hyväätarkoittavia, mutta silti niin ajattelemattomia No milloin te nyt teette sen toisen?, Ai vettäkö juot? Jaahas.... ja Kai nyt ajoitatte pikkukakkosen seuraavan työpätkän mukaan -kommentteja. Sinä, jonka vuoksi luovun mielelläni punaviinistä, sushista, erikoisjuustoista ja tekonahkahousuistani ja oksennan päivittäin vielä kahdeksannellatoista viikollakin. Vihdoinkin maaliskuussa teet meidän perheestä nelihenkisen.