Donna Tartt: Tikli.

”Kuinka olin pelkästään varastoon kätketyn salaisuuteni perusteella saattanut uskoa olevani parempi ihminen, viisaampi ihminen, ylevöityneempi ja arvokkaampi ja elämän arvoinen ihminen? Niin olin kuitenkin uskonut. Maalaus oli saanut minut tuntemaan itseni vähemmän kuolevaiseksi, vähemmän tavalliseksi. Se oli ollut tukeni ja turvani, elämänlankani ja minuuteni summa. Se oli ollut lakikivi joka oli pitänyt katedraalini holvit pystyssä. Kun yhtäkkiä menetin sen tuen, oli kauheaa havaita, että koko aikuiselämääni oli vaivihkaa pitänyt yllä suuri, kätketty, hurjapäinen ilo: vakaumus, että koko elämäni tasapainotteli sellaisen salaisuuden varassa, joka saattoi minä hetkenä hyvänsä räjäyttää sen hajalle.” 

Donna Tartt: Tikli (The Goldfinch, 2013. suom. Hilkka Pekkanen)
WSOY, 895 sivua.


Maalaus oli sekä näyttelyn pienin että koruttomin: keltainen tikli yksivärisellä taustalla, sidottu orteensa tikunohuesta nilkastaan. Ketju linnun jalassa oli niin lyhyt, että lintu saattoi lehahtaa lentoon vain palatakseen saman tien takaisin, laskeutuakseen toivonsa menettäneenä, mutta silti pienessä maalauksessa oli jotain maagista, jotain taianomaista. Ota se, kääri se sanomalehtiin ja pakkaa alimmaiseksi matka-arkkuun, vaati räjähdyksen voimasta lattialle murtuneiden parrujen ja rojun sekaan sinkoutunut vanhus ennen kuolemaansa ja jonkun, ehkä sattuman, saattelemana Theo nappaa Carel Fabritiuksen vuonna 1654 maalaaman, mittaamattoman arvokkaan Tiklin mukaansa ja kuljettaa sen pois museosta kenenkään huomaamatta.

Ihminen voi katsoa kuvaa viikon ja unohtaa sen sitten lopullisesti. Voi myös katsoa kuvaa sekunnin ja ajatella sitä lopun ikäänsä, sanoi Joan Miró.

Kolmetoistavuotias Theo Decker menettää äitinsä järkyttävässä terroriteossa, joka räjäyttää taivaan tuuliin Metropolitanin taidemuseon sekä osan Fifth Avenueta. Kuin ihmeen kaupalla Theo jää henkiin ja onnistuu ryömimään tuhoutuneesta ja sekasortoisesta museosta kadulle mukanaan Tikli, pikkuruinen, arvoituksellinen maalaus, jota hänen äitinsä vasta hetki sitten ihaili. Jäätyään yksin Theo päätyy ensin koulukaverinsa varakkaan perheen hoiviin Park Avenuelle, sen jälkeen holtittoman ja vuosiksi kadonneen hulttioisänsä mukana Las Vegasiin ja lopulta takaisin New Yorkiin. Koko ajan mukana seuraa myös Tikli, käärittynä tyynyliinaan ja teippiin, piilossa mutta kuitenkin jollain mystisellä tavalla aina läsnä. Sekä taulun palauttaminen että pitäminen tuntuu Theosta mahdottomalta, mutta ajan kuluessa verkko Theon ja Tiklin ympärillä tuntuu vain kiristyvän. Aina kun ei olekaan niin, että hyvästä syntyisi pelkkää hyvää ja pahasta pelkkää pahaa.

”Sopivaa sanaa ei ollut. Pikemminkin oli kysymys siitä, että mitättömän pienet asiat - koulun aulassa kajahtava nauru, luonnontieteen luokan terraarion poikki kipittävä elävä gekko - saivat minut tuntemaan itseni yhtäkkiä onnelliseksi, ja seuraavassa hetkessä mieleni teki itkeä. Joskus iltaisin Park Avenuelta puhalsi kostea, pölyinen tuuli juuri silloin kun ruuhkaliikenne alkoi vähentyä ja kaupunki alkoi tyhjentyä yöksi; oli sateista, puihin oli puhkeamassa lehtiä, kevät oli syvenemässä kesäksi; kadulta kuului autontorvien surullinen huuto, märän katukivetyksen kosteassa hajussa oli jotain sähköistä, tungoksen ja elämäänsä jähmettyneiden yksinäisten sihteerien ja paperipusseja tai kasseja kantavien lihavien miesten tuntua, kaikkialla tuntui tungeksivien ja elämän kamppailussa tempoilevien olentojen jähmeä murhe. Viikkokausia olin ollut jähmettyneisyyden ja sulkeutuneisuuden tilassa; nyt avasin suihkussa hanan mahdollisimman auki ja huusin ääneti. Kaikki oli vereslihalla ja tuskallista ja hämmentävää ja väärin, ja silti tuntui siltä kuin minut olisi raahattu jääkylmästä vedestä avannon läpi aurinkoon ja kirkkaaseen kylmyyteen.”

Tikli on kertomus ystävyydestä ja menetyksestä, taiteesta, syyllisyydestä, rikkinäisyydestä, rikollisuudesta ja itsensä etsimisestä. Donna Tarttin läpimurtoromaanin Jumalat juhlivat öisin tavoin se on lähes tuhatsivuinen tiiliskivi, joka polveilee, pureutuu yksityiskohtiin ja pakottaa lukijansa todella uppoamaan luomaansa maailmaan. Tarttin esikoisesta poiketen Tikli kuitenkin jollain tavalla menettää otteensa puolivälin hidastempoisissa ja huumehuuruisissa Las Vegasin -luvuissaan, ja vaikka paluu New Yorkiin palauttaakin hetkellisesti kirjan alun lumouksen, ei tarina ihan kanna loppuun asti. On yksityiskohtia, juonenkäänteitä ja tarkkaa kuvausta, mutta silti Tiklistä puuttuu se jokin, joka jotenkin oikeuttaa kirjan yhdeksänsataa sivua - itse tarina, kun ehkä olisi toiminut paljon lyhyemmässä paketissa.

Silti, pienestä pettymyksestä huolimatta, tartuin Tiklin jälkeen vielä Tarttin kolmanteen kirjaan, Pieneen ystävään. Ehkä Tarttin tyyli toimii kuitenkin paremmin astetta lyhyemmässä muodossa ja enemmän dekkarimaisessa tarinassa.

”Isä baccarat-pöydän ääressä ilmastoidussa yössä. Kaikessa on aina piilevä taso. Onnen synkät tunnelmat ja ilmenemismuodot. Isä tutki tähtiä, viivytti suuren vedon lyömistä kunnes Merkurius perääntyi taivaalla, tavoitteli tietoa tiedon tuolla puolen. Musta hänen onnenvärinsä, yhdeksän hänen onnennumeronsa. Jaa vielä kortit. On olemassa jonkinlainen kuvio, ja me olemme osa sitä. Mutta jos ajatusta kuviosta raapi pintaa syvemmältä (ja sitä isä ei ilmeisesti ollut koskaan vaivautunut tekemään), löysi niin tumman tyhjyyden, että se tuhosi ehdottomasti kaiken nähdyn ja koetun valon.”

Claire Mackintosh: Anna minun olla.

”Suhteemme oli nuori: pelkkä kipinä, joka oli yhtä helppo tukahduttaa kuin saada leimahtamaan liekkiin. En olisi mitenkään voinut silloin tietää, että lakkaisit rakastamasta minua ja että minä lakkaisin rakastamasta sinua. En voinut mitään sille, että katseesi intensiivisyys ja tunteittesi syvyys imartelivat minua.
     Olit valmis kuolemaan minun vuokseni, ja sillä hetkellä ajattelin, että minäkin voisin kuolla sinun vuoksesi.
     En vain tullut koskaan ajatelleeksi, että kummankaan meistä tarvitsisi oikeasti tehdä sitä.”

Claire Mackintosh: Anna minun olla (Let me lie, 2018. suom. Päivi Pouttu-Deliere)

Gummerus, 437 sivua.

On kulunut vuosi siitä, kun Anna menetti viimeisenkin vanhempansa: hänen äitinsä heittäytyi Beachy Headin itsemurhapaikan jyrkänteeltä mereen, ihan niin kuin Annan isä seitsemän kuukautta aiemmin. Kuluneen vuoden Anna on yrittänyt kasata elämäänsä kokoon ja saada jotain selvyyttä siihen, miten hänen vanhempansa, joista kumpikaan ei ollut masentunut, ahdistunut tai itsetuhoinen, päätyivät kalliolle odottamaan nousuvettä taskut täynnä kiviä. Suru on monimutkaista: joinain päivinä Annan täyttää lamaannus, joka kaataa hänet sänkyyn peiton alle, joinain päivinä puhdas viha. Yli kahdenkymmenen vuoden avioliiton jälkeen molempien vanhempien itsemurha tuntuu yhä käsittämättömältä.

Sitten äidin kuoleman vuosipäivänä postiluukusta kolahtaa kortti. Kuvassa tanssivat kirkkaat värit, pinkit ruusut limittyvät keskenään ja kortin keskellä on kaksi toisiinsa kilahtavaa sampanjalasia. Onnellista vuosipäivää, ilkkuu kortti, ja kääntöpuolella, koneella kirjoitettuna lukee Itsemurhako? Mieti vähän.

Nimetön viesti on Annalle viimeinen todiste: aivan kuin hän oli epäillytkin, eivät hänen vanhempansa suinkaan tehneet itsemurhaa vaan heidät murhattiin. Anna päätyy kortin kanssa jo eläkkeelle jääneen rikosetsivä Murray Mackenzien puheille, joka kiinnostuu tapauksesta, jonka kollegat ovat haudanneet selvitettynä mielenkiintoisimpien tapausten alle. Murray aloittaa tutkimuksen kaikessa hiljaisuudessa uudestaan, vaikka myös hänen omassa elämässään kuohuu: rajatilapersoonallisuushäiriöstä kärsivällä vaimolla Sarahilla on välillä huonoja päiviä ja välillä sellaisia päiviä, joina tekisi mieli työntää pää uuniin tai viiltää ranteet auki.

Sitten Annan portailta löytyy seuraava viesti, tapettu kaniini, ja alkaa olla selvää, että nyt jos koskaan Murrayn apua kaivataan mitä pikimmin.

Poliisin mukaan se oli itsemurha. Annan mukaan se oli murha. Mutta kumpikin heistä oli väärässä.

”Ajan samalle parkkipaikalle, jonne äiti ja isä olivat jättäneet autonsa. Täällä minun ei tarvitse etsiä aaveita, niitä on kaikkialla. He kulkivat näitä polkuja ja ohittivat samoja kylttejä.
     Kävin täällä viimeksi äidin syntymäpäivänä, sillä tunsin olevani lähempänä häntä täällä kuin siinä hautausmaan kulmauksessa, jossa kaksi pientä laattaa muistuttavat vanhempieni kuolemasta. Rantakalliot näyttävät samalta, mutta mielessäni pyörivät kysymykset ovat muuttuneet. En enää mieti ’miksi’ vaan ’kuka’. Kenen kanssa äiti oli sinä päivänä? Mitä isä teki täällä?
     Itsemurhako? Mieti vähän.”

Kun olin lukenut kirjaa vähän yli puolen välin, kysyi entinen työkaverini Facebookissa, kannattaisiko kirjaan tarttua. Vastasin, että kirja oli aika perus, toki ihan hyvää kesäviihdettä mutta ei juuri mitään uutta verrattuna niihin kymmeniin muihin uutuusdekkareihin, joita kirjakauppojen hyllyt nykyään pullistelevat. Ja niin se olikin - siinä vaiheessa. Claire Macintosh onnistuu kuitenkin yllättämään lukijan ihan totaalisesti ei pelkästään loppuratkaisullaan vaan myös sillä, ettei kaikki - tai mikään - lopulta ollutkaan sitä, miltä aluksi näytti. Kirjan loputtua selailen sivuja taaksepäin, näen selvästi kaikki minulle annetut vihjeet sekä sen, kuinka luin ne kuitenkin ihan väärin. Se toki oli tarkoituskin: ratkaistaksesi rikoksen sinun täytyy unohtaa stereotypiat ja ennakko-odotukset.

Silti siinä missä esimerkiksi alkuvuodesta lukemani Totuus Harry Quebertin tapauksesta tuli uniin ja jäi mieleen, en luultavasti muista Claire Macintoshin uusinta enää parin kuukauden päästä. Toisaalta ei ehkä tarvitsekaan. Reiluksi viikoksi kirja tarjosi kuitenkin sopivasti viihdettä, jännitystä ja lopussa täydellisen huijauksen - ihan niin kuin sen oli tarkoituskin.

Olisi pitänyt muistaa, ettei koskaan voi tietää - kirjassa tai elämässä - mitä suljettujen ovien takana tapahtuu.

”Sanotaan, että raha on kaiken pahan alku.
     Syy kaikkiin rikoksiin.
    Kaltaisiani on muitakin - on muitakin, jotka harhailevat maailmalla eläen elämäänsä vain puolittain - ja kaikki ovat joutuneet tähän tilanteeseen rahan takia.
     Joko heillä ei ollut rahaa tai sitten sitä oli liikaa.
     He halusivat jonkun toisen rahoja tai joku halusi heidän rahojaan.
     Mitä siitä seurasi?
     Heiltä vietiin elämä.
     Mutta se ei pääty tähän.”

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton.

”Nykyään, kun elämäni on muuttunut täysin, käy joskus niin, että kun muistelen entisiä aikoja, huomaan ajattelevani: eihän se nyt niin kamalaa ollut. Mutta on myös niitä odottamattomia hetkiä, kun kävelen pitkin aurinkoista jalkakäytävää tai katson miten puunlatva taipuu tuulessa, tai näen marraskuisen taivaan matalalla East Riverin yllä, kun tulen niin tietoiseksi pimeydestä, että suustani on karata uikahdus ja minun täytyy pujahtaa lämpimään vaatekauppaan juttelemaan jonkun ventovieraan ihmisen kanssa vasta saapuneista villapuseroista. Sillä lailla useimmat meistä varmaan selviävät elämästä, puolittain tietoisina, puolittain epätietoisina, väistellen väläyksiä muistoista, jotka eivät voi olla totta. Mutta kun näen muiden kävelevän tyytyväisinä kadulla, aivan kuin kauhu ei koskaan vastaisi heitä, tajuan, etten tiedä, millaista muilla on. Elämä on enimmäkseen arvuuttelua.”

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton (My name is Lucy Barton, 2016. suom. Kristiina Rikman)

Tammi, 164 sivua.

Alun perin Lucy Barton kirjoittautuu sisään sairaalaan umpilisäkkeen poistoa varten. Pieni rutiinitoimenpide venyy kuitenkin ensin päiviksi ja sitten viikoiksi eivätkä lääkärit tunnu mitenkään löytävän syytä Lucyn kuumeelle tai saavan selville, mikä leikkauksessa olisi mennyt vikaan. Koska Lucyn mies vihaa sairaaloita ja on muutenkin kiireinen töiden, kodin ja heidän kahden pienen tyttärensä kanssa, makaa Lucy suurimman osan ajastaan yksin sairaalasängyssään yksityishuoneensa ikkunasta ulos tuijottaen ja hoitajien pikaisia käyntejä odottaen.

Kunnes kolme viikkoa sairaalassa oltuaan Lucy havahtuu yllättäen siihen, että hänen äitinsä istuu tuolissa sängyn jalkopäässä.

Äidin ja tyttären välillä on paljon asioita, joista ei voi ääneen puhua. Kaikista vaikeinta on puhua itsestään ja naisten yhteisestä menneisyydestä - siitä josta on vaiettu vuosia. Siksi äiti kertoo Lucylle pieniä tarinoita, näennäisen jokapäiväisiä kuulumisia kotoa Amgashista sekä juttuja naapureista ja pikkukaupungin asukkaista, ihmisistä jotka he ovat joskus tunteneet. Tyhjänpäiväisistä juoruista rakentuu kuitenkin kuva elämästä, joka on edelleen liian vaikea kohdata.

”Olen tavannut paljon ihmisiä, jopa Keskilännen väkeä, jotka vakuuttavat minulle, ettei maissin kasvamista voi kuulla, mutta he ovat väärässä. Ei minun sydämeni särkymistäkään voi kuulla, kyllähän minä sen ymmärrän, mutta minusta ne äänet, maissin kasvaminen ja sydämen särkyminen, kuuluvat erottamattomasti yhteen.”

Ensivilkaisulta Nimeni on Lucy Barton vaikuttaa kirjalta, jossa ei tapahdu kovinkaan paljoa. Äidin tarinoissa kuuluu kuitenkin myös Lucyn oma lapsuus äärimmäisessä köyhyydessä maissipeltojen keskellä sekä kaltoinkohtelu ja syrjintä, jonka kohteeksi perheen lapset joutuivat. Lucy itse on uskomattoman hauras ja haavoittuva ja kantaa mukanaan lapsuuttaan: vuosiin hän ei ole enää kyennyt palaamaan Amgashiin ja taloon, josta kerran lähti, edes pitämään yhteyttä perheeseensä.

Nimeni on Lucy Barton kuvaa myös viiltävästi äidin ja tyttären suhdetta. On asioita, joista ei saa puhua ja tunteita, joita ei saa näyttää. Silti äidin ja tyttären välillä vallitsee tiivis yhteys, jonka voi aistia äidin myös äidin ilmeettömyydessä ja hiljaisuudessa, siinä miten hän matkustaa elämänsä ensimmäistä kertaa lentokoneella, suunnistaa yksin läpi Manhattanin ja nukkuu viisi yötä tyttärensä sairaalasängyn jalkopäähän asetetulla tuolilla. Minä pärjään vähällä unella, äiti sanoo varavuoteesta kieltäytyessään. Jos ei osaa sanoa rakastavansa, voi sanoa edes sen.

Äitien kuuluu suojella lapsiaan, sanoo äiti myös. Siinä tehtävässä epäonnistuminen näkyy vielä sukupolvienkin päästä.

Siinä missä Elizabeth Stroutin toinen teos, novellikokoelma Kaikki on mahdollista, toimii hyvin myös itsenäisenä teoksena, tuntuu kaksiosaisen sarjan aloittava Nimeni on Lucy Barton kaipaavan jatko-osaa avautuakseen. Ilman novellikokoelmaa Lucy Barton on enimmäkseen yksittäisiä tarinoita ja pieniä muistoja, joita kyllä raotetaan mutta joiden kursiminen yhteen jää lukijan tehtäväksi. Sen kaikkein tärkeimmän lukija joutuu poimimaan rivien välistä: vaikeimmista, synkimmistä asioista ei aina uskalla puhua edes sivulauseissa.

”Tämä on rakkaustarina. Tämä on tarina miehestä, joka on kärsinyt jokaisena elämänsä päivänä siitä, mitä tuli tehneeksi sodassa. Tämä on tarina vaimosta, joka pysyy miehensä rinnalla, koska useimmat sen sukupolven naiset pysyivät, ja hän tulee tyttärensä sairaalavuoteen äärelle ja puhuu pakonomaisesti siitä, miten kaikkien avioliitot rakoilevat, eikä hän edes tajua sitä, ei hän tiedä mitä tekee. Tämä on tarina äidistä, joka rakastaa tytärtään. Epätäydellisesti. Kukapa meistä täydellisesti rakastaisikaan?”

Kuukauden vege: (maailman paras) nachovuoka.

Elokuun vegenä laitetaan nachovuokaa, joka on valehtelematta maailman parasta. Ohjeen kokosin alun perin useamman eri ohjeen pohjalta yhdistellen ja mieleisekseni muokaten.


(MAAILMAN PARAS) NACHOVUOKA

200 g maissilastuja

2 valkosipulinkynttä

yksi sipuli varsineen

1 pkt nyhtökauraa

oliiviöljyä

1 prk salsaa

taco spice mix -maustepussi

1 dl vettä

juustoraastetta

1 prk kaurafraichea

dippijauhetta

avokado

punasipuli

paprikaa
2 limeä

persiljaa

Kuullota öljyllä pannussa valkosipulit sekä sipuli varsineen. Lisää nyhtökaura ja pyöräytä hetki. Sekoita tämän jälkeen joukkoon salsa, vesi ja mausteseos ja anna hautua muutama minuutti.

Levitä maissilastut uunivuokaan tai pellille leivinpaperin päälle, peitä nyhtökaurakastikkeella ja ripottele pinnalle juustoraastetta. Paista 200-asteisessa uunissa noin kymmenen minuuttia, kunnes juusto on sulaa ja alkaa saada vähän väriä. 

Lisää uunista tulleen vuoan päälle halutut täytteet: itse käytän ainakin punasipulia, avokadoa, limeä, paprikaa ja persiljaa. Kaurafraichen voi maustaa dippikastikkeella tai lisätä nachovuoan päälle sellaisenaan.

Tarjoa lämpimänä hyvän juoman kanssa.

Jotain muuta helpotusta kaukokaipuuseen?
Kokeile vaikka
palak paneeria,
shakshukaa
tai
itämaista nuudelisalaattia.

Fiona Barton: Leski.

”Mutta muutaman päivän kuluttua, kun minä en suostu sanomaan mitään, tiedotusvälineet lähettävät isokenkäisiä. Isoja kaljamahaisia miehiä, ja naisia joilla on terävät kasvot ja tyylikäs takki. He ajavat tänne kalliilla, kiiltävillä autoillaan ja astuvat ulos kuin kuninkaalliset. Muutamien tullessa jopa valokuvaajat lakkaavat hölmöilemästä. Yksi mies, sen näköinen kuin tulisi suoraan näyteikkunasta, tunkeutuu väkijoukon läpi ja kävelee pihatietä ovelle. Hän jyskyttää ovea ja huutaa: ’Rouva Taylor, miltä tuntuu olla lapsenmurhaajan vaimo?’ Minä istun sängyllä häpeästä punaisena. Tuntuu kuin kaikki näkisivät minut, vaikka eivät näekään. Minut on paljastettu.”

Fiona Barton: Leski (The Widow, 2016. suom. Pirkko Biström)

Bazar, 367 sivua.

Kuluneen neljän vuoden aikana Jean Taylor on jo ehtinyt tottua siihen: hänen elämästä on julkista omaisuutta. Toimittajat päivystävät etuoven takana kuin hyeenalauma, kamerat jo valmiiksi tähdättyinä ikkunoita kohden, tiputtavat kirjeitä postiluukusta. Ihmiset, täysin tuntemattomat, repäisevät lehdestä hänen miehestään Glenistä kertovan artikkelin, kirjoittavat hirviö valtavin kirjaimin sen päälle, lähettävät vihapostia, huutelevat kaupassa perään. Missä hän on, he tivaavat häneltä kerta toisensa jälkeen, sekä poliisi että ohikulkijat. Missä Bella on?

Soitto hätänumeroon oli tullut maanantaina lokakuun toisena päivänä kello 15.38 neljä vuotta sitten: nainen, jonka ääni oli ahdistuksesta hengästynyt, kertoi pienen tyttärensä kadonneen. Kuva kaksivuotiaasta Bella Elliottista koristaa pian niin sanomalehtiä kuin TV-uutislähetyksiäkin, mutta tyttö tuntuu kadonneen lähes jälkiä jättämättä, kunnes poliisi löytää epäillyn. Mitä te teitte hänelle, herra Taylor? komisario Bob Sparkes kysyy kerta toisensa jälkeen. Tutkittuaan Glenin tietokoneen ja löydettyään sieltä rankkaa lapsipornoa poliisi on asiastaan entistä varmempi. Mutta kuinka saada syyllinen satimeen, kun viimeinen ratkaiseva todiste - ja pieni Bella - ovat edelleen löytämättä?

Nyt Glen on kuitenkin kuollut, jäänyt bussin alle aivan Sainsburyn edessä, ja Bellan kohtalo uhkaa jäädä lopullisesti mysteeriksi - kunnes sekä poliisi että lehdistö kohdistavat katseensa Jeaniin, nuoreen leskeen. Mihin totuuteen kaikkein lähimpää Gleniä seurannut ihminen itse uskoo?

”Hän on ventovieras, mutta me olemme tiukemmin yhteen sidotut kuin ikinä ennen. Hän tuntee minut. Hän tietää heikkouteni.
     Hän tietää, että olisin halunnut hänen sieppaavan pikkutytön ja tuovan hänet kotiin.
     Minä tiedän, että olen aiheuttanut kaikki nämä vaikeudet pakkomielteelläni.”

Vuoden lööppiä metsästävä Daily Postin Kate Waters kävelee muitta mutkitta sisään Jeanin taloon portailta nappaamassa maitopullo kädessään, laittaa teeveden kiehumaan ja kaivaa kaapeista esille kupit ja sokerin. Tuntuu kuin juttelisi vanhan tutun kanssa, Jean ajattelee, hieman hämmentyneenä, ja huomaa kertovansa vähitellen enemmän kuin kenellekään muulle, enemmän kuin koskaan aiemmin.

Leski on Fiona Bartonin esikoisromaani, joka noudattaa pitkälti samaa rakennetta ja kaavaa kuin alkukesästä lukemani Lapsikin. Jännäri ei mässäile väkivallalla tai raakuuksilla, vaikka aihe lapsen katoamisineen ja hyväksikäyttöineen rankka onkin, ja juoni punoutuu ja lopulta selviää lukijalle vähitellen. Ihan se kaikkein tavanomaisin psykologinen trilleri Leski ei ole, muttei se ehkä juuri hidastempoisuutensa takia toisaalta yllä myöskään Bartonin uusimman tasolle. Perinteisen jännärin ohella Leski rakentaa vanhoja henkilökuvia erityisesti miehensä varjossa hiipineestä, vuosien saatossa värittömäksi muuttuneesta vaimosta ja miehestä, joka ei lopulta ollutkaan sitä, miltä alun perin näytti. Mutta kuka lopulta onkaan syyllinen ja kuka syytön?

”Kaksi vuotta siitä kun hänet siepattiin. Ei häntä enää löydetä - ne ihmiset, jotka veivät hänet, ovat varmasti jo saaneet uskotelluksi kaikille, että hän on heidän, ja hän varmasti uskoo, että he ovat hänen äitinsä ja isänsä. Hän on pieni eikä luultavasti muista oikeasta äidistään mitään. Toivottavasti hän on onnellinen ja he rakastavat häntä yhtä paljon kuin minä rakastaisin, jos hän olisi täällä minun luonani.
     Hetken näen hänet mielessäni meidän kotimme portaikossa, hän pomppii istuallaan alemmaksi ja nauraa. Huutaa minua katsomaan.”

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin.

”Totta kai minä jälkeenpäin ajatellessani näin pieniä viitteitä siitä mitä oli tekeillä - hyvin vähäisiä, täytyy heidän kunniakseen sanoa - kun he joskus katosivat salaperäisesti ja sitten monen tunnin päästä puhuivat hyvin epämääräisesti siitä missä olivat olleet, tai heittelivät toisilleen kreikaksi tai jopa latinaksi yksityisiä vitsejä jotka selvästi oli tarkoitettu menemään minun pääni yli. Totta kai minä inhosin sitä, mutta ei siinä tuntunut olevan mitään huolestuttavaa tai epätavallista, vaikka jotkut noista ohimennen esitetyistä huomautuksista saivatkin kammottavan merkityksen paljon myöhemmin. Lukukauden lopulla Bunnylla esimerkiksi oli raivostuttava tapa puhjeta yhtäkkiä laulamaan Piippolan vaarin kertosäettä; minusta se vain oli ärsyttävää enkä käsittänyt sitä valtaisaa kiihtymystä jota se muissa herätti, enhän minä silloin, toisin kuin nyt, tiennyt että se jähmetti heidät luita ja ytimiä myöten.”

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin (The Secret History, 1992. suom. Eva Siikarla)

WSOY, 745 sivua.

Richard Papen on kasvanut Planossa, pienessä pohjoisen piikylässä, jossa isä hoiti bensa-asemaa ja äiti vastasi työkseen puhelimeen mikrosirutehtaan konttorissa. Richardin lapsuus oli valintamyymälästä ostettuja värityskirjoja, hiljaisia, yksinäisiä päiviä, laakeutta, pölyä sekä toivotonta odotusta, että jotain - mitä tahansa - joskus tapahtuisi.

Jättäessään Planon ja Kalifornian taakseen Richard päättää samalla laatia uuden, paljon kiinnostavamman elämäntarinan sekä lapsuuden uima-altaineen ja öljystä rikastuneine vanhempineen. Richard on rahaton, mutta apurahan turvin hän pääsee itärannikolle Vermontin maineikkaaseen Hampden Collegeen, rikkaiden ja lahjakkaiden nuorten paratiisiin. Vaatimaton tausta jää Planoon ja Richard sulautuu elitististen opiskelukavereidensa joukkoon tarinoineen.

”Jotkut asiat ovat liian hirvittäviä tajuttavaksi heti. Toiset - alastomat, kiihkeät, kauheudessaan häviämättömät - ovat liian hirvittäviä koskaan todella tajuttaviksi. Vasta myöhemmin, yksinäisyydessä, muistoissa asia valkenee; kun tuhka on kylmää, kun surijat ovat poistuneet, kun katsoo ympärilleen ja huomaa - yllätyksekseen - olevansa aivan eri maailmassa.”

Vastoin kaikkia odotuksia Richard onnistuu pääsemään viiden kreikan opiskelijan - Francisin, Henryn, Bunnyn sekä kaksosten Camillan ja Charlesin - ja heidän opettajansa ryhmään ja lopulta sisäpiiriin. Syyslukukausi täyttyy viinin ja kevyiden huumeiden huuruisista illanistujaisista, kreikankielisistä käännöksistä, paksuista kirjoista ja yhdessä kirjastossa tehdyistä läksyistä sekä yltäkylläisistä lounaista hienoissa ravintoloissa tai viikonlopuista Francisin kartanolla. Pienet viitteet, ristiriitaisuudet ja kummallisuudet Richard näkee vasta paljon myöhemmin, jälkeenpäin. Sen kuinka muut viisi aika ajoin katosivat salaperäisesti ja ilmestyivät sitten taas kädet raapimajälkiä täynnä, se kuinka hänen ympärillään heiteltiin kreikan- ja latinankielisiä lainauksia kuin salaisia koodeja, joita Richardin ei ollut tarkoituskaan murtaa, se kuinka Richard joskus heräsi tietoisena vaimeista äänistä, supinasta, hiipivistä askelista.

Päivien kuluessa ja tunnelman kiristyessä entisestään Richard saa kuulla ystäviensä syyllistyneen kammottavaan, silmittömään rikokseen ja että heidän suojakseen rakentamansa täydellinen kulissi on nyt vaarassa sortua. Kiinnijäämisen pelko sekä solidaarisuus uusia ystäviään kohtaan tempaa mukaansa myös Richardin ja saa hänet osallistumaan tekoon, joka muuttaa kaikkien kuuden elämät lopullisesti.

”Pimeys riippui pienen valopiirimme ympärillä raskaana ja käsin kosketeltavana kuin verho. Melkein matkapahoinvointia tuntien koin yhtä aikaa sekä klaustrofobisen tunteen kuinka seinät lähestyivät meitä että huimaavan tunteen kuinka ne vetäytyivät äärettömän kauas ja jättivät meidät roikkumaan rajattomaan pimeyteen. Nielaisin ja katsoin Henryyn. ’Kuka se oli?’ minä kysyin.
     Hän kohautti harteitaan. ’Ihan vähäpätöinen juttu itse asiassa. Onnettomuus.’”

Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin on todellinen kulttikirja, kansainvälinen bestseller sekä klassikko, jota en - ehkä sen yli seitsemänsadan sivun takia - ollut ennen lukenut. Samalla Tarttin kirja tuntuu olevan myös teos, joka jakaa rajusti mielipiteitä: kirjaa joko rakastaa ehdoitta tai sitten sen kulttimainetta ja saamaa suitsutusta ei ymmärrä alkuunkaan. Kirjan ensimmäinen puolisko pohjustaa heti ensimmäisillä sivuilla tapahtuvan murhan taustoja jälkimmäisen osan keskittyessä syyllisyyden ja oikeutuksen pohdintaan. Vaikka juonikuvio on jo alusta asti lukijalle melko selvä, onnistuu Tartt kuljettamaan tarinaa eteenpäin niin, että tunnelma tiivistyy sivu sivulta ja tempaa mukaansa aivan täysin - melkein kirjan loppupuolelle asti, jolloin tekstiä olisi hyvin voinut tiivistää, jopa karsia. Teoksen tapahtumat ovat rumia, paikoin jopa kuvottavia, mutta silti kerronta onnistuu olevan välillä jopa unenomaisen kaunista.

Perustrillerin ohella Tarttin teoksessa kulkee mukana myös tietty yhteiskuntakriittinen taso, jossa suhteellisen köyhistä oloista lähtöisin oleva Richard yrittää viimeiseen asti salata tavallisen taustansa ja sulautua elitististen ystäviensä joukkoon, välillä jopa henkensä uhalla. Omalta osaltaan kaikki kuusihenkisen kreikanryhmän opiskelijoista ovat eräänlaisia traagisia mytologian hahmoja, osa heti alusta alkaen, osa vasta tragedian, syyllisyyden tai olosuhteiden heidät siihen pakottaessa.

Saako tappaa, Tartt kysyy. Onko murha koskaan oikeutettu, voiko sen tekijä päästä siitä ikinä yli? Entä keneen voi lopulta luottaa, voiko edes itseensä?

Rakastuinko Tarttiin palavasti, lankesinko se edessä polvilleni? No en. Silti Jumalat juhlivat öisin oli yksi vuoden tiivistunnelmaisimpia kirjoja ja intensiivisimpiä lukukokemuksia tänä kesänä ja ihan täydellinen kirja pitkiin valkoisiin iltoihin, jotka ihan huomaamatta kääntyvät öiksi.

”Ihminen ajattelee mielellään että siinä vanhassa latteudesta amor vincit omnia on jotain. Mutta jos minä jotain lyhyessä ja surullisessa elämässäni olen oppinut, niin sen että juuri tämä latteus on valetta. Ei rakkaus voita kaikkea. Ja jokainen joka kuvittelee niin on hölmö.”

Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa.

”Olisin mielelläni jatkanut elämääni, juossut aamuisin töihin takki juoponnappeihin napitettuna, pahimmassa kiireessä hypännyt ratikkaan, silitellyt tuulen nutturastani irrottamia suortuvia paikoilleen kellon jo soidessa, ihmetellyt kollegoitani, jotka ehtivät juoda toiset aamukahvit opettajainhuoneessa, ilahtunut nuorten raikkaista ajatuksista, uskosta maailmaan ja elämään, syönyt kouluruokaa seuraavan oppitunnin kulkua mielessä tapaillen, herännyt aamuyöllä pissahätään ja intoutunut lisääntyneestä valonmäärästä niin, että olisin herättänyt Turkan rakastelemaan. Olisin odottanut Lauria taidekerhosta iltapalalle, pyytänyt Annaa makutuomariksi takkiostoksille, kävellyt sateisena iltana Marjan luo, soittanut vasta rapun ovelta, pyytänyt äitiä oopperaan ja kysynyt isän mielipidettä kiikarin löytämiseksi, suunnitellut Turkan viisikymmenvuotisjuhlia.”

Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa (2019)

Atena, 237 sivua.

Ilona, 46 vuotta, on perheenäiti, vaimo ja äidinkielen opettaja, joka yhtenä päivänä on vain sattunut pääsemään vähän aiemmin töistä. Kotona on vielä hiljaista hänen istuessaan lueskelemassa kirjaa, kiireisen aamun jäljet vielä levällään pitkin keittiötä, olohuoneen pöydällä vähän kuivahtanut kukkakimppu. Elämänsä viimeisen puolituntisen aikana Ilona kerää kokoon tyhjät pullot ja pahviroskat ja päättää lähteä piipahtamaan kaupassa. Läheisen koulun välituntikello ehtii soida juuri ennen kuin auto osuu suojatietä ylittävään Ilonaan, joka lyö päänsä katukivetykseen ja kuolee. 

Ilona ei kuitenkaan katoa vaan havahtuu jälleen häntä ympäröivään maailmaan ruumishuoneella, nimilappu kumilenksulla varpaassaan. Seuraavien päivien ja kuukausien aikana Ilona seuraa jäljelle jääneiden rakkaidensa elämiä näkymättömissä, istuu tutulle sohvalle selailemaan valokuva-albumia, sujauttaa kätensä tutun neuletakkiin taskuihin. Mitä tekee yllättäen leskeksi jäänyt juristiaviomies, juuri itsenäistynyt tytär Anna ja muutamaa vuotta nuorempi Lauri? Entä vanhemmat sekä aina erityisen läheinen ollut täti Marja? Huoneesta ja asunnosta toiseen vaeltaessaan Ilona ei voi olla miettimättä, onko hän jäänyt jonkinlaiseen välitilaan syystä. Jäikö jotain kesken? Entä kumpi on parempi, nähdä rakkaidensa yhä suojelevan ja kaipaavan häntä vai menevän eteenpäin?

”Äitini seisoo lasteni vieressä suu kapeana viivana. Hän on käynyt kampaajalla ja ostanut mustan pitkän villakangastakin. Tiedän hänen ajatuksensa, voisin melkein lukea ne. Hän on huolissaan isän jaksamisesta: isä on vaatinut saada kantaa arkkua. Sitä en olisi halunnut nähdä. Se liikuttaa minua enemmän kuin Anna, Lauri ja Turkka. Isän ei kuuluisi kantaa minun arkkuani. Hän on saattanut minut kouluun, opetellut letittämään hiukseni ja taluttanut minut alttarille. Hänen ei kuulu nostaa arkkuni kantoliinaa olalleen.”

Kun olen poissa ehti olla lukulistallani jo kuukausia ennen, kuin lopulta tartuin kirjaan: Oli pakko odottaa oikeaa hetkeä kirjalle, joka saattaisi mennä aiheensa kanssa liian ihon alle, tulla liian lähelle. Silti kirjan loputtua yllättäen jopa toivoin, että teksti olisi mennyt syvemmälle. Ylitunteellisuuden ja surussa vellomisen sijaan Eilittä on valinnut teokseensa kevyen ja herkän mutta paikoin myös jopa humoristisen sävyn. Vaikka aihe on rankka, on Kun olen poissa jopa yllättävänkin kevyt kirja ja lukukokemus, jonka luen viltin alla parissa illassa. Miten hyvin lopulta tunnemme läheisemme ja miten pitkälle toista kannattaa omalta totuudeltaan suojella?

Epätoivon ja lopullisuuden sijaan Kun olen poissa -kirjan yleistunnelma on merkillisen tyyni ja seesteinen, jopa lohdullinen. Jos tässä oli kaikki niin olkoon.

”Tässä hetkessä minussa on kaikki. Tyttö, joka joskus olin, nainen, vaimo, äiti, ystävä ja tytär. Minussa on myös vanheneva nainen, joka vain hetkisen ehti sovitella itseään lomaani. Hän vaikuttaa henkilöltä, johon olisin halunnut tutustua paremmin - konstailemattomalta ja huumorintajuiselta, ihmiseltä joka sanoisi: ’Istahdetaan tähän ja jutellaan. Kuuletko tuon laivan sumutorven?’ 

     Aina jokin on kesken ja on yhä.”