Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö.

”Isabelle pudisti päätään ja tuijotti Amyn ohi ikkunaan, jossa pullisteli valkoinen verho. Tässä on käynyt kuin liikenneonnettomuudessa, hän ajatteli. Sitä sanoo onnettomuuden jälkeen itselleen: jos se rekka vain olisi ehtinyt mennä risteyksestä ennen kuin minä tulin siihen. Jos se Robertson vain olisi lähtenyt kaupungista ennen kuin Amy meni yläasteelle. Mutta sitä nousee autoon, ajattelee muita asioita, ja rekka jyristelee koko ajan pois ulosajotietä ja suuntaa kaupunkia kohti, ja itsekin sitä suuntaa kaupunkia kohti. Ja sitten se on ohi, eikä elämä ole enää koskaan samanlaista.”

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö (Amy and Isabelle, 1998. suom. Marja Haapio)

Tammi, 461 sivua.

Yhtenä tammikuun päivänä Shirley Fallsin pikkukaupungin matematiikan opettaja neiti Dayble oli pudonnut kellarinportaita ja murtanut kallonsa. Siksi luokassa odottaakin lyhyt mies, opettaja Robertson, jolla on kihara tukka, pitkä parta ja ruskeasankaiset silmälasit. Ehkä ensimmäistä kertaa joku todella näkee Amyn, joka siihen asti on sulautunut tapettiin ja koulun seiniin, kulkenut aina askeleen muiden perässä, ihan hiljaa, piiloutunut hiustensa taakse. Halu saada huomiota - opettajan, kenen tahansa - kasvaa jokaisesta kommentista, hyväksyvästä katseesta, tunnin jälkeen annetusta runosta. Kuin huomaamattaan Amy päätyy koulupäivien jälkeen ensin Robertsonin luokkaan, sitten autoon ja lopulta kiellettyyn suhteeseen.

Tyttärensä Amyn lailla myös Isabelle on oppinut olemaan näkymätön. Vielä vuosienkaan jälkeen Isabelleä ei tunne juuri kukaan: kaupunkilaisille hän on vain hiljainen, omissa oloissaan viihtyvä tehtaan sihteeri, joka aikoinaan saapui kaupunkiin mukanaan harvat tavaransa, vakavannäköinen tytär ja sormessaan vihkisormus ja joka ei koskaan oikein päässyt mukaan muiden seurakunnan naisten joukkoon, vaikka hän toi kuuliaisesti kakun myyjäisiin ja istui sunnuntaisin kirkon penkissä niin kuin kuuluikin. Iltaisin Isabelle kuulee huoneeseensa ohuen seinän läpi Amyn hengityksen ja Amyn hänen, mutta silti he ovat kauempana toisistaan kuin koskaan.

Kun Isabelle saa selville Amyn salaisuuden, jonkun on maksettava. Mutta samalla on myös kaivettava esille ne muutkin asiat, joista ei aiemmin ole puhuttu.

”Yrittämättä jättämisestä tuli tapa, ja yläasteella, kun paras palkinto oli tietysti olla oikeiden kaverien suosiossa, Amy huomasi että häneltä taas kerran puuttui rohkeutta mennä mukaan ja toimia. Kun hän lopulta tunsi olevansa melkein näkymätön, hän tajusi, että hänen yksinäisyytensä taisi jotenkin olla itse aiheutettua.

     Mutta tuossa oli Robertson, eikä Amy ollut enää näkymätön. Ei hän voinut olla, jos kerran Robertson katsoi häntä noin. (Tosin aamua halutti paeta ja hän tunsi, kuinka epäusko nosti taas päätään.) Mutta Robertson kosketti häntä kyynärpäähän ja sanoi: ’Minulla on sinulle jotain.’ Sitten hän nyökkäsi kohti tuolia, joka oli hänen työpöytänsä takana.”

 

Sinä hirveänä kesänä loputtoman helteiset päivät seurasivat toisiaan ja jopa pikkuruisen Shirley Fallsin keskustan halki virtaava joki näytti elottomalta kuin kuollut, ruskea käärme. Sen sijaan, että olisi istunut työpöytänsä ääressä niin kuin tavallisesti, Dottie Brown makasi kotona toipumassa kohdunpoistoleikkauksesta, tehtaan naiset yrittivät turhaan viilentää oloaan tuulettimella, Stacy huomasi olevansa seitsemännellä kuulla raskaana ja Amy täytti kuusitoista vuotta. Hennecockissa, kahden kaupungin päässä Shirley Fallsisa, kadonnut kaksitoistavuotias Debby Kay Thorne ei ollut vieläkään löytynyt, ja kun hänen suloiset kasvonsa vilahtivat uutislähetyksessä, käänsivät kaikki äänenvoimakkuutta kovemmalle. Tapahtui pieniä ja isoja asioita, sellaisia, jotka unohtuivat jo seuraavassa hetkessä ja sitten sellaisia, jotka muisti lopun elämäänsä. Asioita, joista myöhemmin saattoi sanoa: siitä katseesta, kosketuksesta, kaupan lattialle pudonneesta muropaketista kaikki alkoi. 

”Mutta tänä kesänä ei siihen palapeliin, joksi Isabellen muistot olivat nyt järjestäytyneet, tietenkään sisältynyt mitään nautintoa. Isabelle tunsi vain tukehtuvansa. Nuo yhteiset päivällisetkin keittiössä päivien pidennyttyä - ’No, mitä uutta sinulle kuuluu?’ hän oli sanonut hymyillen tyttärelleen ja avannut lautasliinan sylissään.

      ’Ei paljon mitään. Jotkut jäi koulun jälkeen ylimääräiselle matikan tunnille.’ Olankohautus. ’Se Robertson opettaa meille uusia asioita.’ Suloiset kasvot, kirkkaat silmät.

     Voi hyvä luoja. Isabelleä itketti.”

Stroutin maailma on samalla surullinen ja lohdullinen, kaunis ja ruma, outo ja uskomattoman todentuntuinen. Amyn ja Isabellen tarinoiden lomaan kudotaan koko pikkukaupungin, lähinnä naisten, elämä pettymyksineen ja petoksineen, ystävällisine kohtaamisineen ja toiveineen, jotka haudataan, koska joskus on vain pakko. Vaikka kirjan teemoja ovat häpeä, epävarmuus, puhumattomuus, naiseksi kasvaminen ja toive tulla todella nähdyksi, kirjoittaa Strout ennen kaikkea lempeästi ja rakentaa hahmonsa sellaisiksi, ettei niihin voi olla samaistumatta ja kiintymättä. Itselleni kaikista läheisimmäksi nousi lopulta Isabelle, jonka näennäisen harmaa hahmo kasvoi lopussa ihan toiseksi, kuin olisi odottanut, ja jonka surullisen yksipuolisen ihastumisen pomoonsa tuntee melkein omanaan.

Jos pidin aiemmin lukemistani Olive Kitteridgestä ja Nimeni on Lucy Bartonista, niin Pikkukaupungin tyttöä rakastin. Juuri tällaisia kirjoja haluan lukea enemmän: tekstiä, joka ei aina päästä ihan helpolla, mutta joka lopulta osoittaa, että juuri näiden lauseiden takia kannatti hetkeksi pysäyttää kaikki.

Sillä senkin helteisen kesän jälkeen tulee syksy ja sen kirpeät, kullankeltaiset päivät. 

 

”Mutta mitä ihminen voi tehdä? Hän voi vain jatkaa elämäänsä. Niin ihmiset tekivät ja olivat tehneet jo tuhansia vuosia. Ihminen otti tarjotun ystävällisyyden vastaan, antoi sen suodattua nin pitkälle kuin se suodattui ja kantoi jäljelle jääneitä syviä haavoja mukanaan, koska tiesi, että ne saattaisivat ajan myötä muuttua melkein siedettäviksi.”

Claudie Gallay: Tyrskyt.

”Illalla levitin lopun hopperinvihreäni huoneen oveen. Jätin ikkunan auki, jotta haju haihtuisi.

     Menin ulos.

     Tiellä ei ollut ketään. Vain vartijalintu tarkkailemassa nummea.

     Istuin odottamaan, että aukeus nielaisisi minut. Tekisi minusta kivikuntaan kuuluvan olennon, joka tarkkailisi hiljaisuudessa maailmaa.”

 

Claudie Gallay: Tyrskyt (Les Deferlantes, 2008. suom. Titia Schuurman)

WSOY, 479 sivua. 

La Haguen kylä Normandian uloimmassa nimenkärjessä elää ja hengittää merta. Myrskypäivinä tuulet huutavat kuin kadotetut sielut, aallot lyövät rantapadon yli, merilinnut syöksyvät parvina kohti majakan valoa, jysähtävät lasiin valon houkuttelemina. Välillä tuulee niin kovaa, että tuuli repii perhosiltakin siivet, sanovat kyläläiset, ja päivinä, joina meri vie ihmisiä, on se väriltään siniharmaa. Silloin on kerättävä sisään terassin tuolit, suljettava ikkunat ja jäätävä odottamaan, mitä meri on päättänyt.

Juuri La Hagueen Tyrskyjen kertoja, lukijoille nimettömäksi jäävä lintujen tutkija, saapuu kokoamaan itseään pienistä palasista ja parsimaan särkynyttä sydäntään. Syksyllä saapuessaan hän laskee villihanhet, talvikuukausina pitää kirjaa merimetsojen käyttäytymisestä, keväällä kirjaa muuttolinnut, pesät ja poikaset. Kevään ensimmäisen rajumyrskyn puhjetessa lintujen tutkija tapaa satamaravintolassa Lambertin, joka unohtamisen sijaan haluaa muistaa, tietää totuuden. Vähän vahingossakin lintujen tutkija, joka on saapunut La Hagueen ollakseen yksin, jopa hukkuakseen kaikennielevään suruunsa, ajautuu selvittämään neljäkymmentä vuotta vanhaa haaksirikkoa, joka edelleen painaa kyläläisten mieliä. Paloiko majakassa tosiaan valo sinä myrsky-yönä, jona pieni purjevene särkyi kiviä vasten ja meri vei mukanaan Lambertin koko perheen, vanhemmat ja kaksivuotiaan pikkuveljen?

Vaikka Tyrskyjen pääosassa on meri, on Claudie Gallay rakentanut kirjaansa myös mielenkiintoisen henkilökokoelman. Lintujen tutkijan ja tragediaa mukanaan kantavan Lambertin ohella vahvimmiksi hahmoiksi nousevat vanhuudenhöperö Nan, joka edelleen odottaa meren antavan hänelle perheensä takaisin, sekä entinen majakanvartija Theo, joka rakastaa lintuja sekä väärää naista. Vähitellen kylän ihmissuhteiden sotkuinen verkko alkaa aueta, ja salaisuudet, jotka on painettu piiloon vuosia sitten, on pakko kohdata. Mutta merelle on helpompi antaa anteeksi kuin ihmisille. 

”Ensimmäinen valokiila liukui majakasta vedenpinnalle, se valaisi sataman, veneiden ankkuripaikat. Kyntevänkin se valaisi, ja sitten kaikki hukkui jälleen pimeään.

     Vastaani tuli hahmoja, varjoiksi muuttuneita olentoja, jotkut niin yksinäisiä että koputtivat mille tahansa ovelle päästäkseen katseen tai tulen piiriin. Ne joiden luona ei kukaan käynyt laahautuivat baariin. Keskustelut venyivät. Verhoja raotettiin. Vielä silloinkin kun ulkona ei enää kulkenut ketään, silloin riitti pelkkä varjokin. Ja kun itsestä ei enää jaksettu puhua, voitiin vielä puhua muista. Elävistä ja kuolleista.” 

 

Tyrskyt on lähes täydellinen kirja niihin yksinäisiin iltoihin, joina sade ropisee ikkunaa vasten, tai Suomen marraskuuhun, jossa valo leikkii kuurupiiloa. Kerronta etenee sinisen kaikissa eri sävyissä viipyillen, muuttuu paikoin runomaiseksi ihan vain iskeäkseen seuraavalla sivulla niin kuin aalto vasten majakan ikkunoita. Vaikka kirja nostaa esille isoja teemoja toipumisesta kaipuun kautta rakkauteen ja valheista ja kostosta kykyyn antaa anteeksi, on sen ydin kuitenkin tunnelmassa. Jos kuuntelee oikein tarkasti, voi sivuja kääntäessään melkein, melkein, kuulla lokit, sumutorven huudon sekä kallioon iskeytyvät aallot. Aikana, jona ei voi matkustaa, vie Tyrskyt kuitenkin Ranskaan, pieneen luonnon hallitsemaan merenrantakylään, ja jättää sinne.

Ja siinä missä muuttolinnut palaavat aina lopulta takaisin, myös ikävä vähitellen helpottaa.

Mikään helppo kirja Tyrskyt ei ole, vaan sen vaatii: ota aikaa, keskity, uppoa tarinaan niin kuin mitään muuta ei olisikaan. Juuri siksi, sen kaiken muun takia, minun lukukokemukseni jäi kolmeen tähteen: saadakseen tästä irti kaiken mahdollisen, tälle olisi pitänyt varata kokonainen viikonloppu sen sijaan, että kuin kirjaa iltaisin vähän kerrallaan.

"Se viiltävä kipu niskassani.

Kun lähdin hänen luotaan, sumu oli revennyt. Sää oli kääntynyt valoisaksi. Ja sitten valo häipyi. Ehkä juuri se tekikin ihmisen hulluksi täällä, se valon puute. Pimeys jo kauan ennen yötä ja kauan sen jälkeen. 

     Ja meren rajaton avaruus."

Kuukauden vege: maailman paras tomaattikeitto.

Helmikuun vegenä kokataan maailman parasta tomaattikeittoa, joka sopii niin kesään kuin pakkaspäiviinkin. Tämä on yksi meidän perheen vakioresepteistä ja minun lohturuokaani. Alun perin vastaavaa tomaattikeitto tuli meidän ruokalistallemme Kasviskaiffarien ruokakassin kautta, ja tästä ohjeesta muokkasin sitten sen meidän näköisemmän.

MAAILMAN PARAS TOMAATTIKEITTO

1 l tomaattimehua

1 sipuli

2 valkosipulinkynttä

1 paprika

pala chiliä

kevätsipulia

150 g herkkusieniä

oliiviöljyä

kasvisliemikuutio

mustapippuria

timjamia

1 prk kaurakermaa

tuoretta basilikaa

Kuumenna öljy kattilassa. Lisää pilkotut sipuli, paprika, valkosipuli ja chili ja kuullota niitä hetki öljyssä. Pese ja pilko herkkusienet ja lisää nekin hetkeksi kuullottumaan, kunnes sienet hieman pehmenevät.

Lisää kasvisten joukkoon mausteet, kevätsipulisilppu ja murskattu kasvisliemikuutio sekä tomaattimehu. Kiehauta ja anna keiton sen jälkeen porista puolisen tuntia keskilämmöllä välillä sekoitellen. 

Lisää kaurakerma ja kuumenna. Mausta tuoreella basilikalla.

 

Jotain muuta keittoa?

Kokeile vaikka

hariraa

tai  

thaimaalaista tofu-nuudelikeittoa

Vanessa Springora: Suostumus.

”Jo ennen kuin osaisin lukea ja kirjoittaa, rakensin kirjoja kaikesta mitä sain käsiini: sanoma- ja aikakauslehdistä, pahvista, teipistä ja narusta. Tein kirjoistani mahdollisimman kestäviä. Tärkeintä oli esine. Sisällöstä kiinnostuin vasta myöhemmin.

     Nykyään suhtaudun kirjoihin epäluuloisesti. Niiden ja minun väliin on noussut lasiseinä. Tiedän, että kirjat voivat olla myrkkyä. Tiedän, miten tuhoisa lataus kansien välissä voi olla.

     Vuosikausia kiersin kehää häkissäni, ja uneni olivat yhtä kostoa ja murhaamista, kunnes ratkaisu tuli silmieni eteen itsestään selvänä: aja saalistaja omaan nurkkaansa, sulje hänet kirjaan.”

Vanessa Springora: Suostumus (Le Consentement, 2020. suom. Lotta Toivanen)

WSOY, 175 sivua.

Arvostelukappale.

Kaikki edellytykset ovat koossa: On väkivaltainen isä, joka lähti Vanessan ollessa vielä pieni, ja jätti jälkeensä vain jonkinlaisen selittämättömän kaipuun. On halu upota kirjoihin, kirjoittaa. On tietty seksuaalinen varhaiskypsyys, haavoittuvuus ja ennen kaikkea valtava toive tulla nähdyksi, saada vihdoinkin huomiota joltain.

Juuri tähän iskee G, kuuluisa kirjailija, jonka kanssa kolmetoistavuotias Vanessa päätyy eräässä tilaisuudessa istumaan samaan päivällispöytään. G:n hymy on isällinen, ja vaikka hänen sutkautuksensa saavat koko seurueen nauramaan, on se tietty veitikkamainen hymy suunnattu vain ja ainoastaan Vanessalle. Myöhemmin taksin takapenkillä G:n käsivarsi nojaa vasten Vanessan käsivartta eikä sanoja edes tarvita. G:n ensimmäinen kirje saapuu muutaman päivän kuluttua, ja siitä alkaa heidän suhteensa.

Vanessa on juuri täyttänyt neljätoista, G on viidenkymmenen. Kadulla hän kävelee vastaan muka sattumalta, järjestää yllätyskohtaamisia, lopulta salaisen tapaamisen. Ensimmäisenä iltapäivänä sekasortoisessa, kirjojen täyttämässä yksiössään G on vielä hienovarainen suudellessaan eikä edes ehdota sen enempää. Sen jälkeen kirjeet muuttuvat entistä intohimoisimmiksi, ja pian Vanessa löytää itsensä G:n vuoteesta ja hänen heille vuodeksi vuokraamasta hotellihuoneesta.

Vanessa on korviaan myöten rakastunut, eikä edes hänen äitinsä tai heitä ympäröivä kulttuuriyhteisökään juuri tuomitse suhdetta - teinitytön ja ennenkin vastaaviin suhteisiin syyllistyneen kirjailijan seurustelu on käytännössä julkinen salaisuus. Siksi menee aikaa, vuosia, ennen kuin Vanessa todella ymmärtää, että vuosisadan rakkaustarinan sijaan hänen kokemuksensa on pelkkää hyväksikäyttöä, kaikin puolin sairas valtasuhde. Vielä silloinkin, kun suhteen jättämät haavat ovat auki, Vanessa törmää G:hen lehtien otsikoissa sekä tämän kirjoissa, joissa koko heidän historiansa kerrotaan täysin väärin ja riepotellaan kaikkien nähtäville. Vähitellen trauma hajottaa Vanessan kokonaan. Vasta kolmenkymmenen vuoden jälkeen Vanessa uskaltaa olla muutakin kuin uhri: kirjoittamalla tarinansa kirjaksi hänestä tulee vihdoinkin oman tarinansa subjekti - vihdoinkin hän ottaa menneisyytensä takaisin itselleen. 

”Ensin nimettömät ilmiantokirjeet, sitten pelko siitä, että molemmilla on aids: nuo perättäiset uhkat kiteyttävät hyvin meidän rakkautemme. Piileksiä, kadota, vältellä silminnäkijöitä ja kateellisten katsetta, huutaa oikeussalissa, että rakastan häntä palavasti, kun rakkaani samaan aikaan pannaan käsirautoihin... Kuolla sylikkäin, riutuneena ja langanlaihana, mutta sydän toiselle sykkien... Elämäni G:n rinnalla muistuttaa yhä enemmän romaania. Onko siinä traaginen loppu?”

Suostumuksen voi helposti lukea käytännössä yhdeltä istumalta: toisaalta siksi, että alle parisataasivuinen kirja on tosiaan todella nopealukuinen, toisaalta siksi, että tarina imaisee mukaansa niin, ettei sitä edes malttaisi laskea käsistään. Kenen on vastuu vinksahtaneesta suhteesta, kuka on kykenevä antamaan suostumuksen ja miten pitkälle toista voi manipuloida, kysyy omista kokemuksistaan kirjoittava Springora. Ranskassa Suostumus aiheutti ilmestymisvuonnaan valtavan kohun - eikä ihmekään. Mitään peittelemättä tai yhtään kaunistelematta se kertoo tarinan rakkaudesta, joka ei ollut rakkautta lainkaan, sekä yhteiskunnasta, joka sulki silmänsä siltä, mitä sen edessä tapahtui, jopa antoi sille hyväksyntänsä. Miten mies, joka oli täysin avoimesti rikollinen, saattoi silti nousta yhteiskunnassa arvostettuun asemaan ja noutaa kirjallisuuspalkinnon toisensa perään?

Springoran kirjoitustyyli on jollain tapaa kliininen ja toteava, mikä sopii aiheeseen hyvin; kirja ei mene ihan niin syvälle ihon alle kuin vaikka pitkälti samaa aihepiiriä käsittelevä Kate Elizabeth Russelin Vanessa eikä siksi ole lukukokemuksena niin rankka. Silti Suostumusta ei voi juuri kuvailla muilla sanoilla kuin iljettävä tai pöyristyttävä. Toisaalta se on myös kirja, joka on tärkeä lukea. 

G jäljentää palkittuihin kirjoihinsa Vanessan ja muiden valloitustensa rakkauskirjeet, heidän suostumuksensa. Samalla hän kirjoittaa heidän tarinansa: vasta vuosien päästä Vanessa tajusi olleensa Tukholma-syndrooman uhri.

”Miten hän voisi olla paha, hänhän on mies, jota rakastan? Hänen ansiostaan minä en ole enää se tytöntyllerö, joka istuu yksin ravintolassa ja odottaa isäänsä. Hänen ansiostaan minä olen vihdoin olemassa.

     Puute, rakkauden puute on kuin kaiken imevä jano, narkkarin jano, se ei katso toimitetun aineen laatua vaan pistää kuolettavan annoksen siinä uskossa, että se tekee hyvää. Huojentuneena, kiitollisena ja onnellisena.”

Tara Westover: Opintiellä.

”Hän kääntyi katsomaan minua. En ollut tuntenut hänen katseensa voimaa vuosiin, ja se häkellytti. ’Kaikista minun lapsistani’, hän sanoi, ’juuri sinä olit se, jonka ajattelin lähtevän täältä. En odottanut sitä Tylerilta - se oli yllätys - vaan nimenomaan sinulta. Älä jää. Lähde pois. Älä anna minkään estää sinua lähtemästä.”

 

Tara Westover: Opintiellä (Educated, 2018. suom. Tero Valkonen)

Tammi, 435 sivua.

Buck Peak, Idahon vuoristo. Isä kutsui hahmoa Intiaaniprinsessaksi. Joka kevät lumien sulaessa ja paljastaessa taas havupuut prinsessa tuli vähitellen näkyviin kuin katsellakseen laaksoon palaavia puhveleita. Vaeltaville intiaaneille prinsessan ilmestyminen oli ollut merkki palata kotiin talven jälkeen. Westoverien perheelle vuori on koti. Juuri sinne, kohti Prinsessaa, he tietävät yhdessä pakenevansa kun lopun ajat alkaisivat. 

Vaikka muutkin kaupunkilaiset kuuluvat mormonikirkkoon, tietävät Westoverit olevansa heihin verrattuna jotain ihan muuta: heille usko on koko elämä. Uskon ohella seitsemänlapsisen perheen elämää värittää myös äkkipikaisen ja väkivaltaisen isän vainoharhaisuus, pelko siitä, että hallitus jotain kautta saisi otteen lapsista ja houkuttelisi heidät lopulta Illuminatin jäseniksi - siksi kukaan perheen lapsista ei käy koulua. Varmistaakseen, ettei hallitus missään nimessä edes pysty pakottamaan lapsia kouluun, perheen seitsemästä lapsesta neljällä ei ole syntymätodistusta eikä yhdestäkään ole olemassa minkäänlaisia terveystietoja. Keittiössä porisevat äidin keittämät yrtit, lääkevoiteet ja tinktuurat, joilla hoidetaan niin kolmannen asteen palovammat kuin syvätkin avohaavat. Lääketieteeseen Westoverit eivät usko.

Sen sijaan sitten, kun aurinko lopulta tummuu ja kuu näyttää verenkarvaalta, Westoverit ovat valmiina: lopun aikoja odottavassa perheessä lapsista nuorimman Taran tehtävänä on säilöä persikoita säilöntäkaudella, jota muut lapset kutsuivat kesäksi,  ja pitää talvisin huolta kootusta ruokavarastosta. Kellarissa odottavat perheen vuorillepakenemisreput yrttilääkkeineen, vedenpuhdistuslaitteineen, armeijan ylijäämäkivääreineen sekä tulentekovälineineen sitä, että Jumala vihdoin antaisi merkin tai liittovaltion miehet tulisivat. Loppu on jo lähellä, vuosituhannen vaihteessa, jolloin kaikki tietokonejärjestelmät romahtavat.

Naisen paikka on kotona, äitinä ja kasvattajana, aina jossain miehen alapuolella ja alistettavana - ja silti Tara tuntee haluavansa jotain muuta. Mutta tarttuessaan trigonometrian oppikirjaan hän kääntää samalla selkänsä perheelleen, jonka on tarkoitus pitää yhtä oli mikä tahansa, sekä koko sille maailmankuvalle, johon häntä on syntymästä asti kasvatettu.

”Olin aina tiennyt, että isä uskoi eri Jumalaan. Olin tiedostanut lapsena, että vaikka perheeni kävi samassa kirkossa kuin kaikki kaupunkilaiset, meidän uskontomme ei ollut sama. Toiset uskoivat häveliäisyyteen, me harjoitimme sitä. Toiset uskoivat Jumalan parantavaan voimaan, me jätimme vammamme Jumalan parannettavaksi. Toiset uskoivat siihen, että Kristuksen toiseen tulemiseen kannatti valmistautua, mutta me todella valmistauduimme. Olin mielestäni aina tiennyt, että oman perheeni jäsenet olivat ainoat tuntemani todelliset mormonit, mutta tunsin eron suuruuden jostain syystä ensimmäisen kerran vasta siellä yliopistossa, siellä kappelissa. Ymmärsin oikein hyvin, että voisin olla joko perheeni kanssa tai sitten harhaoppisten seurassa, jommallakummalla puolella, mutta niiden välissä ei ollut minulle paikkaa.”

Opintiellä on Tara Westoverin esikoisromaani ja muistelmateos lapsuudestaan Idahon syrjäisillä vuorilla ja myöhemmin yliopisto-opinnoistaan muun muassa Harvardissa ja Cambridgessä, jossa hän lopulta väitteli historian tohtoriksi 28-vuotiaana vuonna 2014 - siitä huolimatta, että hän aloitti koulun seitsemäntoistavuotiaana ja vasta yliopistossa kuuli ensimmäistä kertaa holokaustista. Westoverin kirja kertoo koulutuksen voimasta, mutta ihan yhtä paljon se nostaa esille henkisen ja fyysisen väkivallan, mielenterveyden häiriöt, kiihkouskovaisuuden sekä vallankäytön. Mitä kauemmaksi vuorilta Tara matkustaa, sitä vaikeampaa on enää nähdä sitä maailmaa, jonka hän ennen mielsi kodikseen ja ainoaksi totuudeksi. Koulutus ei ainoastaan avaa ovia, se myös rakentaa täysin uusia maailmoja.

Kaiken hehkutuksen ja suosittelujen jälkeen Opintiellä oli silti lopulta aikamoinen pettymys ja jätti jollain tavalla kylmäksi. Vaikka kirja onkin muistelmateos, on se kirjoitettu romaanimuotoon, mikä oli ehkä yksi syy, miksei kirja päässyt niin paljon ihon alle, kuin olisin toivonut: sekä romaanina että muistelmana Opintiellä jää jotenkin puolitiehen. Westover kertoo elämästään toteavaan tyyliin jättäen päätelmät ja tunteet lukijan vastuulle. Monessa kohtaa liika kliinisyys jopa vähän turhauttaa: tähän kirjaan kun olisin tahtonut upota ihan kokonaan ja kirjan henkilöihin samaistua sen sijaan, että vain seurasin tapahtumia ulkopuolelta.

Yhdysvaltojen tilanteeseen peilattuna Opintiellä on tosin äärimmäisen valaiseva kirja: Westoverien perheen arkea kuvatessaan se näyttää selvästi, miten ihmiset yhden maan sisällä voivat lrää täysin erilaisissa todellisuuksissa.

 

”Henkeni melkein salpautui, kun pohdin edellisen vuosikymmen aikana tekemääni fyysistä ja henkistä matkaa, ja aloin jopa miettiä, olinko muuttunut liikaa. Oliko opiskelu, lukeminen, ajattelu ja matkustaminen muuttanut minut ihmiseksi, joka ei kuulunut enää minnekään? Ajattelin tyttöä, joka ei tuntenut kuin romuttamon ja kotivuoren ja tuijotti ruudulta, kun kaksi lentokonetta törmäsi omituisiin valkoisiin pylväisiin. Hänen luokkahuoneensa oli roinakasa. Hänen oppikirjansa olivat romumetallia. Ja kuitenkin hänellä oli jotain arvokasta, jota minulla ei mahdollisuuksistani huolimatta - tai kenties niiden johdosta - ollut.” 

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa.

”Olavi tarkasteli Biggaa. Vaalea tukka hapsotti sähköisenä. Samalla tavalla kuin silloin vuoden 1944 syksyllä, kun Olavi oli nähnyt Bigan ensimmäisen kerran, juuri ennen sodan loppumista. Olavi oli kömpinyt väsyneenä ja kuumeisena auton kyydistä ja nähnyt talon edustalla Bigga-Marjan. Tytöllä oli ollut karvaiset, repaleiset nutukkaat jalassa ja yllään sininen saamenpuku, jollaista Olavi ei ollut nähnyt tytön sen jälkeen ikinä käyttävän. Taustalla oli savua ja tulta. Enempää Olavi ei pystynyt muistamaan. Siinä kohtaa oli aukko. Tai aukko oli väärä sana sille, mitä hän koki. Hän koki tyhjyyttä. Savua ja nokea. Mustaa. Näki lintuja jotka olivat tippuneet maahan. Kesken lentonsa. Noin vain. Ne olivat maanneet maassa hiilenmustina, kärventyneinä. Elottomina.”

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa (2020)

Otava, 298 sivua.

Enontekiö 1947. Toimittaja ja valokuvaaja Inkeri Lindqvist ajaa Helsingistä Lappiin läpi tuhotun ja poltetun maan. Matkan varrella tienvierustoille on pystytetty ristejä kuolleille, ja Pohjoiseen saavuttuaan hän huomaa, että kaiken saartaa näkymätön pöly, ehkä tuhkaa. Inkerin tarkoituksena on kirjoittaa lehtijuttu Lapin jälleenrakentamisesta, mutta samalla hän toivoo löytävänsä edes jonkun vihjeen miehestään. Sodan aikana kadonneen Kaarlon jäljet päättyvät Lappiin, ja Inkeri on varma, että joku paikallisista tietää enemmän, kuin mitä on kertonut.

 

”Hiljaisina hetkinä minuun sattuu.

     Kun suljen silmät, kuvittelen, että hän on vierelläni. Minä makustelen hänen nimeään, ja kun olen nukahtamaisillani, pakottaudun hereille, että saan pidettyä tuon tunteen elossa. 

     Suljen silmäni ja tunnen suussani hänen pehmeän rintansa ja kuulen sen katkonaisen äänen, joka hänen kurkustaan pääsee.

     Puoli neljältä yö on kauneimmillaan.”

 

Inari 1944. Koko saksalaisten johtama vankileiri hyökyy kuolemaa: kalman haju lyö kasvoille, heti kun yhtä teltan oviluukuista edes raottaa. Kokeneemmat vartijat väittävät, että hajuun tottuu, sehän tulee vain kasassa toisissaan kiinni nukkuvista vangeista. Vaikka ollaan Suomessa, rakennetaan leireillä vahvasti natsi-ideologiaa, jossa kaikki muut ovat arjalaista rotua alempiarvoisia eikä kuolleitaan jätetä rauhaan. On pakko oppia selviämään: jokainen hetki voi olla viimeinen. Sodan loppu alkaa olla jo lähellä, ja pian on pakko päättää, millaisena palaa takaisin ja mitkä teot, valokuvat ja päiväkirjamerkinnät on parasta haudata ruumiiden mukana.

Silmät on aina helppo sulkea ja ajatella, ettei täällä meillä, ei Suomessa, ei enää nykyään, täällä meillä kaikilla on oikeus olla sitä, mitä olemme. Perinteisistä sotakirjoista poiketen Tuhkaan piirretty maa nostaa keskeiseksi teemakseen vähemmistöjen sortamisen, joka ei suinkaan lopu silloin, kun tykit ovat vaienneet.

 

”Kello taisi olla kolme viisitoista kun taivaalta tipahti alas yksinäinen tähti. Mutta en minä mitään uskaltanut toivoa.

     Tällä maalla ei ole sellaiseen enää varaa.

     Tämä maa on menetetty maa.”

 

Tuhkaan piirretty maa on Petra Rautiaisen esikoisteos, joka kulkee kahdessa tasossa: toisaaalta sodan raunioittamassa Lapissa vuodessa 1947, toisaalta vankileireillä sodan vielä jatkuessa. Tarina on punottu taitavasti ja se onnistuu kuljettamaan mukanaan loppuun asti. Lopussa tarinat toki yhtyvät, tietenkin, mitta Rautiainen on onnistunut olemaan valitsematta sitä ilmeisintä ratkaisua. Osansa tarinassa on myös voimakkailla luontokuvauksilla. Poltettu, tuhkan peittämä maa onnistuu olemaan samalla rujo ja kaunis.

Silti jotain jää puuttumaan, se viimeinen jokin joka pakottaa ahmimaan kirjan yhdessä illassa. Ja luultavasti vika ei edes ole Tuhkaan piirretyssä maassa itsessään vaan siinä, että olen jo viime vuosina tarttunut useampaan sota-aiheiseen kotimaiseen kirjaan, seurannut auki kiertyviä salaisuuksia ja odottanut muistojen nousevan päivänvaloon. Jo lukemieni tarinoiden jälkeen Tuhkaan piirretyllä maalla ei tunnu olevan enää uutta annettavaa. Se on sinänsä sääli, sillä Rautianen kirjoittaa erityisen kauniisti, välillä jopa runollisesti, ja kirjaan haluaisi oikeasti rakastua päätä pahkaa.

 

”Minä olen astunut kuolleiden ruumiiden jäänteiden päälle. Karhu on raadellut yhden niistä auki. Se ei huomannut minua, koska minäkin olen kuollut. Kengänpohjassani on jotain. Se on kiiltävää ja liukasta.

     Minä makaan loputtomana paikassa, jossa hän suuteli minua ensimmäisen kerran.

     Sataa ja tuulee.

     Lakkaamatta.

     Koko ajan.

     Päivät. Ne tulvivat navettaan.

     Linnut ovat kuolleet.”

Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen.

”Minä tunnen sinun tarinasi ja arvaan yksinäisyytesi. Saatan tietää enemmän kuin sinä itse. Olen kuullut, mistä sinut löydettiin ja ottanut selvää, mitä sinulle sen jälkeen tapahtui. Olet saanut uuden nimen ja uuden elämän, kenties paremman kuin alkuperäinen olisi koskaan voinut olla. Sinua on kai rakastettukin, luulen. Tiedän.

     Vihasin sinua joka solullani, kun kuulin, mitä olit tehnyt. Näinä kuukausina olen yrittänyt ymmärtää, mutten sittenkään tajua tarkoitusperiäsi.”

Sari Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen (2018)

Tammi, 379 sivua. 

En palaa takaisin koskaan, luulen alkaa hautajaisista vuodesta 2017. Arkussa makaa väärä ihminen, uutta suku on jälleen koolla. Seuraavien sivujen aikana suvun tarinaa parsitaan kokoon 1930-luvulta aina sata vuotta eteenpäin.

Ylioppilasjuhlien jälkeen työläisperheen tytär Susanna nappasi mukaan kassinsa ja lähti: taakse jäi Peräseinäjoki laakeine peltoineen ja koti joka ei koskaan tuntunut kodilta. Vielä juristiksi valmistuttuaankaan Susanna ei kuitenkaan tunne täysin kuuluvansa luentosaleihin, Espan pieniin kuppiloihin, arvostettuun asianajotoimistoon tai oikeustaloon, maailmaan johon hän sukunsa ensimmäisenä maisterina ei ole syntynyt. Toteuttamalla unelmansa Susanna on samalla varmistanut, ettei enää kuulu kunnolla mihinkään.

Saman ulkopuolisuuden tuntee myös Fatima. Fatiman matka on kulkenut Irakista Kreikan kautta Pasilan poliisitalon pihalle ja lopulta Susannan keittiöön, jossa voi kokata pitkälle yöhön silloin, kun ei enää kykene nukkumaan. Matkan varrelle on jäänyt yksi lapsista, kun veneessä ei mitenkään pystynyt pitämään kiinni kaikista neljästä.

Omaa kaipuutaan kipuilee myös Susannan isoäiti Martta, joka on jäänyt muiden kadotessa ympäriltä. Jo nuorena Martan kädet olivat niin karheat, että hipaisua poskella saattoi erehtyä luulemaan raapaisuksi, ja voita se laittoi leivälle sentin kerroksen, koska oli ollut aika, jolloin voita ei ollut ollenkaan. Omia lapsiaan Martta ei ehtinyt nostaa syliin, hätisti vain irti helmoista matkalla kohti navettaa, mutta lapsenlapsenlapsen tukkaa Martta silittää ryppyisellä kädellään ilman kiirettä yhtään mihinkään. Vielä silloinkin, kun syöpä on jo vallannut koko maksan, näkyy mumman kasvoista leinikit ja räsymaton raidat.

”Miten sillä olikin viikset ja vihaa, omalla lapsella. Siihen ei ehkä tottunut koskaan. Aina sen näki äidin pienenä, näki nytkin, kun vilkaisi kaasujalkaa, tuijotti sen kiukkuista poljentoa ja muisti, miten pehmeä se oli aikanaan ollut omaa poskea vasten, kun joskus oli navetasta tultua ollut hetki aikaa ottaa kehdosta syliin, nostaa sen taipuisa, pullea sääri ylös ja antaa suukko jalkapohjaan. Muisti senkin, miten koviksi ne jo kahden kolmen vanhalla muuttuivat, kun ei ollut joka lapselle kenkiä jalkoihin laittaa.”

Satu Vasantolan kirjassa on niitä, jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät. On niitä, jotka pakenevat maasta tai kaupungista toiseen ja toisaalta niitä, jotka yliopisto-opinnoilla tai uudella mersulla yrittävät jättää taakse toisenlaisen taustansa. Sitten on niitä, jotka jäävät vielä ensimmäisen ja toisenkin lyönnin jälkeen, osaavat jo lukea ilmeistä, mitä on tulossa, tietävät, että mieluummin jalka kuin käsi ja että kasvojen mustelmat on kaikkein vaikeinta peittää. Vielä vuosienkin kuluttua mukana kannetaan suvun perintöä, silityksiä ja viiltäviä sanoja, olivat juuret sitten Pesäseinäjoella tai Bagdadissa.

”Isänpelko oli istunut huomaamatta vatsanpohjaan. Se nousi sieltä kurkkuun mutta jäi silti vastaankin. Se kivisti kyljissä, sai mahan sekaisin ja kurkun tuntumaan siltä kuin olisi juuri niellyt pahanmakuisen lääkkeen. Vaikka kuinka nieli, valkoisen jauhon karvas maku ei hellittänyt vaan jäi kiinni kieleen ja kitalakeen.”

En palaa takaisin koskaan, luulen on kirja, joka minun olisi pitänyt lukea jo kaksi vuotta sitten, sen verran monessa blogissa ja Instagram-tilillä se hyppäsi silloin silmille ylistävien arvioiden kera. Silti en koskaan hankkinut kirjaa käsiini tai varannut sitä kirjastosta ja oikeastaan vain yhdestä syystä: Eppu Normaalin lyriikoista napattu nimi ei tuntunut yhtään minulta vaan ennemminkin sysi kauemmas. Vähän samalla tavalla kuin joskus olen napannut kirjan mukaani pelkän kauniin nimen perusteella viitsimättä edes lukea takakantta, oli Satu Vasantolan esikoinen nyt nimensä takia jäädä kokonaan lukematta.

Mutta kuinka ollakaan, En palaa takaisin koskaan, luulen, on nimenomaan minun kirjani. Rakastuin sen aitoihin, enemmän tai vähemmän rikkinäisiin mutta silti uskomattoman taitavasti rakennettuihin henkilöihin, sukuihin, joista tunnisti itsensä ja läheisensä, Vasantolan kieleen ja kerrontaan, joka samalla soljui sujuvasti eteenpäin mutta pakotti painamaan mieleensä myös ne pienimmät yksityiskohdat. Tämä on kirja, johon voi upota totaalisesti, ja joka ei irrota otteestaan vielä loputtuaankaan. 

Vaikka taustaansa ei voikaan täysin hylätä tai jokaista arpea piilottaa, voi aina valita aloittaa myös hyvän kierteen.

”Yhä teki mieli halata tyttöä, kuiskata sen korvaan, että vielä sinä opit olemaan hiipimättä. Vielä astut vahvasti kantapää edellä, omaan tahtiisi. Avaat silmäsi ja hengität, puhut niin, että kaikki kuulevat. Pidät huolen, ettei mustelmia tule.”