perjantai 5. huhtikuuta 2019

Kristin Hannah: Satakieli.

”Jos olisin kertonut hänelle totuuden aikoja sitten tai jos olisin tanssinut, juonut ja laulanut enemmän, hän saattaisi nähdä minut minuna, ei pelkkänä luotettavana, tavallisena äitinä. Se minä, jota hän rakastaa, ei ole kokonainen. Kuvittelin aina, että tahdon nimenomaan rakkautta ja ihailua. Nyt tahtoisinkin ehkä, että hän tuntisi minut.”


Kristin Hannah: Satakieli (The Nightingale, 2015. suom. Kaisa Kattelus)
WSOY, 568 sivua.
Arvostelukappale.


On huhtikuun yhdeksäs päivä vuonna 1995 Oregonin rannikolla. Ensimmäisen kerran kolmeenkymmeneen vuoteen Julienin äiti avaa arkun, jonka on haudannut vintille kiikkerien portaiden päähän, unohdettujen joulukoristelaatikoiden taakse. Muistot lojuvat arkussa sikin sokin, aisoissa, uteliaiden katseiden ulottumattomissa, juuri niin kuin ne on sinne jätetty: päiväkirjat, postikortit, valokuvat sekä Juliette Gervaise -nimisen naisen sodanaikainen henkilöllisyystodistus.

Ja sitten saapuu kutsu: sodan päättymisen 50-vuotisjuhlan kunniaksi kokoonnutaan ensimmäistä kertaa myös kunnioittamaan Satakieltä, Juliette Gervaisea. joka kuljetti natsimiehityksen aikana melkein kaksisataa liittoutuneiden miehitetyille alueille pudonnutta lentäjää turvaan Pyreneiden yli. Ja niin, ei mitenkään tietoisesti vaan ihan koska on pakko, Julienin äiti ostaa lentolipun. Minun olisi pitänyt kertoa sinulle totuus, hän äänittää poikansa puhelinvastaajaan ennen lähtöään.

”’Kukas nyt ei ole valmis?’ hän sanoi. Hiljaisuus teki kipeää, mutta hän ymmärsi kyllä. Vaikka he ottivat valtavasti riskejä, oli rakkaus kenties valinnoista vaarallisin.
    Tai ehkä hän oli väärässä, ehkei Gaëton ollut siellä, ei ollut koskaan ollutkaan tarkkailemassa, odottamassa. Ehkä hän itse oli vain typerä tyttö, joka seisoi yksin tyhjällä kadulla kaihoamassa välinpitämätöntä miestä.
     Ei.
     Gaëton oli täällä.”

Silti tarina alkaa jo paljon aiemmin, siitä kun Suursodan murtama isä saapuu kotiin särkyneenä miehenä eikä enää pysty rakastamaan kahta tytärtään. Äidin kuoleman jälkeen tytöt, Vianne ja Isabelle, lähetetään pois Pariisista maalle Carriveauhun ja revitään erilleen niin isästään kuin toisistaankin. Siinä missä isosisko Vianne on vakava ja varovainen, on pikkusisko, perheen iltatähti Isabelle erilainen, täynnä intohimoa: hän syöksyy kaikkeen täyttä vauhtia, karkailee sisäoppilaitoksista, kapuaa ulos ikkunasta, pujahtaa junaan eikä koskaan paina jarrua.

Ja sitten syttyy uusi sota. Kun on pakko, aloittavat siskokset molemmat omat taistelunsa: Vianne kotona natsien miehittämässä Carriveaussa pitääkseen hengissä pienen tyttärensä, Isabelle Pariisissa vastarintaliikkeessä. Omilla tavoillaan he molemmat tekevät osansa sen eteen, että maailma olisi taas sellainen, että siellä uskaltaisi rakastaa.

Mutta sydämen särkyminen tekee sodan aikana yhtä kipeää kuin rauhankin.

”Sotilas kysyi huolekkaasti, oliko käynyt kuinkaan. Isabelle hymyili kuin mikäkin näyttelijätär ja pudisti päätään. ’Merci.’ Hän oikoi helmaansa, puristi laukun kainaloon ja nousi pyörän selkään. Hän polki tiehensä katsomatta sotilaaseen.
     Hän oli selviytynyt. Hän oli saanut Ausweisin, matkustanut Pariisiin, pakottanut isän ottamaan hänet luokseen asumaan ja toimittanut ensimmäisen salaisen viestin Vapaalle Ranskalle.”

Satakieli on loistava lukuromaani ja kirja, joka pysyy mielessä pitkään. Hannahin kirjassa on paljon samaa kuin Kate Atkinsonin Elämä elämältä -kirjassa sekä Kate Quinnin Koodinimi Alicessa, sillä ne kaikki nostavat sodasta esille naisten tekemän, usein kovin näkymättömän työn. Sillä siinä missä miehet kertovat tarinoita, naiset vain selviytyvät. Heille ei useinkaan järjestetä paraateja, jaeta mitaleja tai kunniamerkkejä, heitä ei mainita historiankirjoissa tai kirjoiteta sankaritarinoiksi. Heidän sotansa on varjosotaa ja kun kaikki oli ohi, he siivoavat jäljet ja aloittavat alusta. Siksi Satakielen kaltaiset kirjat ovat niin tärkeitä: ne antavat äänen myös niille, jotka ovat tottuneet korkeintaan kuiskaamaan.

”Jos jotain olen pitkän elämäni aikana oppinut, niin tämän: rakkaus paljastaa, millaisia haluamme olla, sota taas sen, millaisia olemme.”

Kaikilla tarinoilla ei ole onnellista loppua. Ei edes rakkaustarinoilla.
Ja ehkä ei varsinkaan rakkaustarinoilla.

Oli sota tai rauha, pitää rakastaa ennen kuin on liian myöhäistä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti