Jennifer E. Smith: Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea

 "Tuntuu melkein kuin he olisivat aivan kahdestaan - ei kapteenia, ei miehistöä, ei torkkuvia matkustajia lentokoneen täydeltä -, ja Hadley vetää syvään henkeä ja kallistaa päätään kohti Oliveria. Samassa toisen vessan ovi lennähtää auki, luonnottoman kirkas valo luo keilan heidän ylleen ja ulos astuu pieni poika, jonka toisen punaisen kengän pohjasta roikkuu pala vessapaperia. Ja niin hetki katoaa kuin tuhka tuuleen."

Jennifer E. Smith: Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea (The Statistical Probability of Love at First Sight, 2012. suom. Joel Kontro)

Otava, 203 sivua.

Moni asia olisi voinut mennä toisinkin, tietenkin: Jos Hadley ei olisikaan unohtanut kirjaansa, ei hänen olisi tarvinnut juosta takaisin sisälle ja he olisivat päässeet lähtemään lentokentälle aiemmin. Jos lentokentälle johtavalla moottoriteillä ei olisikaan ollut ruuhkaa ja jos hän olisikin juossut lähtöportille vähän nopeammin. Lopulta Hadley kuitenkin myöhästyy lennoltaan neljä minuuttia, vaivaiset neljä minuuttia, jotka muuttavat kaiken.

Ihmiset, jotka tapaavat toisena lentokentällä, ihastuvat seitsemänkymmentäkaksi prosenttia todennäköisemmin toisiinsa kuin ne, jotka tapaavat jossakin muualla, tietää Oliver. Hadleyn kiirehtiessä turhaan lähtöportille hän istuu jo JFK:n lentoasemalla odottamassa sitä seuraavaa Lontoon-konetta eikä huomaa, kuinka hänen tomusokerilla kuorrutetusta donitsistaan varisee sokeria hänen siniselle paidalleen. Hadley saa paikan Oliverin lennolta, ja koska sattuma tuntuu olevan heidän puolellaan, päätyvät he istumaan vierekkäin koko seitsemäntuntisen lennon ajaksi. Heathrow'n tungoksessa Hadley kuitenkin kadottaa Oliverin, jonka kanssa ei ole ehtinyt vaihtaa edes puhelinnumeroita. Yhden ihmisen löytäminen yli kahdeksan miljoonan ihmisen Lontoosta on kuitenkin tilastollisestikin mahdoton tehtävä - vai onko?

"Muuan mies kävelee tännepäin hattu kädessään. Nainen seuraa häntä järkyttävän pitkävartisissa saappaissa. Joku poika vilistää videopeli kädessään. Äiti itkevän lapsen kanssa. Mies, jonka viikset ovat kuin harjakset. Vanha pariskunta, jolla on samanlaiset villapaidat. Sinipaitainen poika, jonka paidassa ei ole ainuttakaan donitsimurua. 

    On niin monia tapoja, joilla kaikki olisi voinut päättyä toisin. 

   Kuvittele, jos se olisi ollut joku, Hadley ajattelee, ja ajatus saa hänen sydämensä sävähtämään.

    Mutta tässä he ovat." 

Tuskin spoilaan kovin pahasti, jos paljastan, että ei ole. Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea on kuin klassistakin klassisempi romanttinen draamakomedia, joka tarjoaa matkan varrella sopivan määrän pieniä yllätyksiä mutta joka suuriman osan ajasta noudattaa sitä kaikkein perinteisintä poika tapaa tytön -juonikuviota - koska juuri sitä me haluammekin.

Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea on Jennifer E. Smithin kolmas kirja mutta ensimmäinen suomennettu. Ensisijaisesti se on luultavasti nuorten aikuisten kirja, mutta toimii toki vähän vanhemmillekin. Toisaalta: ihan niin kuin John Greenen romaanien kanssa, myös Jennifer E. Smithiin ja salaperäiseen Oliveriin olisin kyllä rakastunut vielä totaalisemmin joskus kahdeksantoista vuotta aiemmin.

Tilastollisesta todennäköisyydestä tulee jo heti takakannen perusteella mieleen (aivan ihana toim. huom.) romanttinen komedia A lot like love - jopa siinä määrin, että päädyn googlailemaan, turhaan, josko kirja kuitenkin olisi toiminut pohjana leffalle tai toisinpäin. Mutta jos pidät A lot like lovesta, Sliding doorsista, kuumasta kaakaosta ja vaahtokarkeista, lentoasemista, onnellisista lopuista, tähtien alla tanssimisesta sekä yhdistelmästä Ben & Jerry's -purkki sekä lusikka, on tämä ehdottomasti sinun kesäkirjasi.

"'Mihin olet matkalla?' Hadley kysyy, kun he asettuvat jonon jatkoksi.
  'Lontooseen minäkin.'
  'Oikeastiko? Mikä paikka sinulla on?'
 Poika ottaa farkkujensa takataskusta kulmasta revenneen ja keskeltä taitellun lentolipun. 'Kahdeksantoista C.'
  Minulla on kahdeksantoista A', Hadley sanoo ja poika hymyilee.
  'Läheltä piti.'"

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää.

"Jopa kasvojeni se puoli, joka olisi tehnyt minusta friikkisirkuksen vetonaulan - niiden arpeutunut puoli - on parempi kuin se vaihtoehto, että olisin menehtynyt tulipalossa. En palanut tuhkaksi. Nousin liekeistä kuin pieni feeniks-lintu. Tunnustelin arpiani, silitin niiden muhkuroita. En palanut, äiti, sanoin mielessäni. Kävelin tulen läpi ja selvisin hengissä.

   Sydämessäni on aivan yhtä paksuja ja rumia arpia kuin kasvoissani. Tiedän sen. Toivon että jäljellä on myös vahingoittumatonta kudosta, kohta jonka läpi rakkaus pääsee sisään ja ulos. Toivon niin."

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää (Eleanor Oliphant is Completely Fine, 2017. suom. Sari Karhulahti)

WSOY, 431 sivua.

Kolmekymppisen Eleanorin elämä kulkee samaa tuttua ja säntillistä kaavaa, päivästä toiseen. Kohta vuosikymmenen ajan Eleanor on joka arkiaamu kulkenut saman työmatkan samalle työpaikalle ja istunut saman työpisteen ääreen. Työhaastatteluun saapuessaan Eleanorilla oli musta silmä, pari aukkoa hammasrivissä ja murtunut käsivarsi, joten ehkä pomo vaistosi näkevänsä edessään työntekijän, joka ei ikinä jäisi äitiyslomalle, tarvitsisi vapaata häämatkaa varten tai pyrkisi pois alipalkatusta rutiininomaisesta työstään. Tai ehkä pomon vain kävi Eleanoria sääliksi.

Töihin puoli yhdeksäksi, tunnin lounastauolla päivän sanomalehti sekä sanaristikon täyttäminen toimiston taukohuoneessa, kotiin puoli kuudelta. Illalla ruuaksi pastaa ja pestoa - yksi kattila ja yksi lautanen. Keskiviikkoisin soittaa äiti, aina samaan aikaan, ja sosiaalityöntekijä käy puolen vuoden välein. Perjantaisin kotiin Tescon kautta, josta mukaan valikoituu valmispizza, pullo viiniä ja kaksi isoa pulloa votkaa. Kun votkan jakaa tarkasti, riittää se koko viikonlopuksi niin, ettei koskaan ole kunnolla humalassa muttei ihan selväkään. Maanantaiaamuun on aina pitkä aika.

Oikeastaan Eleanorille ei kuulu ollenkaan hyvää.

"Päänahan hieronta kampaamossa, viime talvena ottamani influenssarokote: minuun koskevat ainoastaan ne, joille maksan siitä, ja heillä on melkein aina suojahansikkaat kädessä. Kerron vain faktoja. Nämä tosiasiat eivät ole muille mieluisaa kuultavaa, enkä mahda sille mitään. Jos joku kysyy kuulumisia, täytyy vastata: 'Kaikki on hyvin.' Ei saa kertoa, että itki itsensä uneen edellisenä iltana, koska ei ollut puhunut kenellekään kahteen päivään. Täytyy sanoa: ' Kaikki on hyvin.'"

Sitten eräänä tavallisena päivänä Eleanor sattuu työkaverinsa Raymondin kanssa paikalle, kun heille tuntematon eläkeläismies saa sairaskohtauksen keskellä katua. Siitä saa alkunsa tapahtumasarja, joka rikkoo, vihdoinkin, myös Eleanorin huolella rakennetun rutiininomaisen maailman.

"Minulle valkeni, että elämäni oli epäonnistunut. Katastrofi. Sen ei pitäisi olla tällaista. Kenenkään elämän ei pitäisi. Ongelmallista oli se, etten yksinkertaisesti keksinyt, miten voisin korjata tilanteen. Äidin tapa elää oli väärä, sen tiesin. Kukaan ei kuitenkaan ollut opettanut minulle oikeaa tapaa, ja vaikka olin yrittänyt vuosien varrella kaikkeni, minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, miten saisin parannuksen aikaan. En osannut koota minuuteni palapeliä."

Kirjan minäkertoja Eleanor on, kaikessa traagisuudessaan, virkistävän erilainen, täydellisen rakastettava, aito ja kaikkine outoine piirteineenkin ihan uskomattoman samaistuttava päähenkilö. Hän ei tunnu mitenkään ymmärtävän ihmisten tarvetta turhaan sosiaaliseen kanssakäymiseen, ei oikein osaa olla seurassa, sanoo asiat liian usein liian suoraan, tarkoittamatta kuitenkaan mitään pahaa, jumiutuu - ja on monessa mielessä kovin tyypillinen asperger-tapaus, vaikkei sitä kirjassa suoraan sanotakaan. Samalla Eleanor tuntuu olevan sekä menneisyytensä että dominoivan äitinsä riivaama, jotenkin vielä rikkinäisempi kuin mitä ensisilmäykseltä olisi voinut kuvitella. Oikeastaan heti kirjan alussa Eleanorista tulee mieleen toinen rakastamani fiktiivinen hahmo, Sillan Saga Norén nimittäin.

Reilun neljänsadan sivun aikana ehdimme tehdä Eleanorin kanssa ensin sinunkaupat ja sitten ystävystyä ihan kunnolla, niin että kirjan lopussa on jopa vähän hakea fiilis.

Eleanorille kuuluu ihan hyvää on samalla sekä surullinen että hauska, koskettava ja koominen, ja ilmestyessään vuonna 2017 se oli Britanniassa vuoden menestynein esikoisromaani. Takakannen perusteella kirja saattaa vaikuttaa chic litiltä, mutta tekstin näennäisen kevyt tyyli kätkee allensa monta tummempaa sävyä. Silti lopussa on aina toivoa: koskaan, vaikka mitä tapahtuisi, ei ole liian myöhäistä.

"Olimme olleet poissa tunnin, kun pääsimme takaisin, joten hyvästelimme toisemme lyhyesti ja palasimme sitten työn ääreen. Olin ollut By Designissa yhdeksän vuotta, ja olin ollut ensimmäistä kertaa lounaalla seuralaisen kanssa ja jättänyt päivän sanaristikon täyttämättä. Merkillistä kyllä ristikko ei vaivannut minua lainkaan. Ehkä täyttäisin sen illalla. Ehkä vain panisin sanomalehden keräyslaatikkoon ja sillä hyvä. Kuten Raymond oli osoittanut, maailmassa oli loputtomasti mahdollisuuksia."

Kuukauden vege: Mifu-couscoussalaatti.

Kesäkuun vegenä kokataan uusimman K-Ruoka-lehden mifu-couscoussalaattia.

MIFU-COUSCOUSSALAATTI

ruukullinen rucolaa

2 dl couscousia

2 dl vettä

suolaa

mustapippuria

rasiallinen kirsikkatomaatteja

puolikas kurkku

avokado

punasipuli

1/2 dl aurinkokuivattuja tomaatteja

1 rkl aurinkokuivattujen tomaattien öljyä

paketillinen Mifu paprika-chili-suikaleita

Kiehauta vesi kattilassa, mausta suolalla ja lisää joukkoon couscous. Ota kattila pois liedeltä, peitä kannella ja anna couscousin turvota rauhassa viitisen minuuttia. Lisää öljy ja paloitellut aurinkokuivatut tomaatit.

Ruskista mifu öljyssä pannulla ja mausta suolalla ja mustapippurilla.

Paloittele kurkku, kirsikkatomaatit, sipuli ja avokado. Sekoita salaattiaineet keskenään ja revi joukkoon reilusti rucolaa. Tarjoile kastikkeen ja leivän kanssa. 

PS. Olethan jo osallistunut kirja-, tee- ja suklaapaketin arvontaan blogin Facebookissa?

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe.

”Avatkaa silmänne, mies sanoo lopuksi, ja katsokaa, mitä niillä voi nähdä ennen kuin ne painuvat kiinni viimeisen kerran, ja sitten alkaa piano soittaa yksinäistä kappaletta, joka Wernerin korvissa kuulostaa tummaa virtaa matkaavalta kultaiselta veneeltä, sointujen kulkueelta, joka muuttaa Zollvereinin toiseksi: taloista tulee utuisia, kaivokset täyttyvät, savupiiput romahtavat, ammoinen meri loiskuu kaduille ja ilma kuhisee mahdollisuuksia.”

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (All the Light We Cannot See, 2014; suom. Hanna Tarkka)
WSOY, 543 sivua.


Kun pari viikkoa sitten sunnuntaina istuin auringonpaisteessa pihakeinussa lukemassa Anthony Doerrin viimeisiä sivuja, tajusin, että juuri tätä olen kaivannut: kirjaa, joka ei ole pelkästään kirja, vaan ennemminkin tarina, joka tunnetaan ihan jokaisella aistilla. Jos en olisi alkuvuonna jo lukenut Kate Atkinsonin Elämä elämältä -kirjaa, julistaisin oikopäätä, kuinka Kaikki se valo jota emme näe on ehdottomasti paras tänä vuonna lukemani kirja. Nyt voin sanoa vain, että apua mikä uskomattomien tarinoiden kirjavuosi - eikä se vielä ole edes puolivälissä.

"Näetkö tämän?" kysyy lääkäri, mutta Marie-Laure ei näe mitään enää koskaan: synnynnäinen, molemmminpuolinen harmaakaihi sokeuttaa tytön kuusivuotiaana. Siellä, missä pitäisi olla seinä, käsi haroo tyhjää, mutta isä ei anna Marie-Lauren luovuttaa - kerta toisensa jälkeen hän laittaa tytön laskemaan askeleita, kävelemään samoja kadunkulmia. Kotona Marie-Laure tunnustelee hapuillen isän tekemää kaupungin pienoismallia, joka tuoksuu kuivuneelta liimalta ja sahanpurulta. Kuusitoista askelta suihkulähteelle ja kuusitoista takaisin, ja vähitellen Marie-Laure oppii kävelemään kotoa luonnontieteelliselle museolle, tekee pienoiskaupungista todellisen.

"Vastaan tulevat lapset ovat pakahtua kysymyksiin: Sattuuko se? Pidätkö sinä silmiä kiinni, kun nukut? Mistä sinä tiedät, mitä kello on?
  Ei satu, hän selittää. Eikä mikään ole täysin pimeää, ei sillä tavoin kun he luulevat. Maailma koostuu verkoista ja ristikoista ja äänten ja pintojen sekoituksista. Hän kiertää museon pääsalin suunnistaen narisevien lattialankkujen mukaan, hän kuulee ylös alas portaita tömistävät askelet, pikkulapsen kiljahduksen ja uuvahtaneen isoäidin huokauksen tämän istuessa penkille."

Viidensadan kilometrin päässä Pariisista, kaupungissa nimeltä Zollverein, kahdeksanvuotias Werner asuu Lasten talo -nimisessä orpokodissa, jossa huoneet kaikuvat sairaiden lasten yskintää ja vastasyntyneiden itkua. "Voivatko kuurot kuulla oman sydämensykkeensä?" Werner kysyy - ja tuhat ja yksi kysymystä sen jälkeen.

Eräänä päivänä Werner löytää varastorakennuksen takana jätteitä tonkiessaan rikkinäisen radion. Wernerin näppärissä käsissä kohinan takaa löytyy ensin musiikkia, sitten ääniä niin Berliinistä kuin meren takaa Britanniastakin ja lopulta ranskankielinen radiolähetys, joka naulitsee Wernerin ja tämän pikkusiskon Jutan vastaanottimen ääreen ilta toisensa jälkeen. Ullakko ympäriltä katoaa ja elämä, joka on jossain porttien toisella puolen, tulee ohjelma ohjelmalta vähän lähemmäksi.

"Miksi lippu lepattaa tuulessa eikä pysy suorana?
Kahden viimeisen sivun väliin on työnnetty sinetöity kirjekuori. Päälle Werner on kirjoittanut Frederickille. Frederick: se yläpetin poika, josta Werner kirjoitti, se poika joka rakasti lintuja.
   Hän näkee mitä muut ihmiset eivät näe.
   Mitä sota tekikään uneksijoille.
   Kun Albert tulee viimein ylös, Jutta pitää päänsä kumarassa ja on korjaavinaan kokeita. Mies riisuutuu, voihkaisee hiljaa käydessään pitkälleen, sammuttaa valon lampustaan ja sanoo hyvää yötä, ja yhä Jutta istuu paikallaan."

Ja sitten syttyy sota, joka vie Wernerin SS-yksikköön ja Marie-Lauren pieneen bretagnelaiseen Saint-Malon kaupunkiin. Mukanaan Marie-Laurella on mittaamattoman arvokas jalokivi, Liekkien meri, johon sanotaan kätkeytyvän kirous.

Anthony Doerrin bestseller on kirja radioaalloista ja rakkaudesta, sodasta, kaipuusta ja uskollisuudesta, nimilistoista,  ihmisten julmuudesta ja asioista, joita ei nähdä silmillä. Se voitti Pulitzerin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015.

Kaikki se valo jota emme näe kulkee kahdessa eri aikatasossa, joista toisessa seurataan Marie-Lauren ja Wernerin varttumista vuodesta 1934 alkaen, toisessa kurkistetaan kirjan nykyhetkeen, pommitusten keskelle joutuneeseen Sain-Maloon vuonna 1944. Joka toinen luku on kerrottu Marie-Lauren, joka toinen Wernerin näkökulmasta ja lasten polut tuntuvat lähenevän toisiaan luku luvulta samalla, kun tarina lumoaa mukaansa entistä tiiviimmin. Tämä jos mikä, on tarina, jota lukiessaan toivoisi, että polkujen risteyksessä odottaisin jotain kaunista, että kaikki kääntyisi lopulta parhain päin. Että olisi tyttö joka tapaa pojan ja sen pituinen se.

Ja sitten taas toisaalta siinä pihakeinussa istuessani olin erityisen onnellinen siitä, ettei Anthony Doerr ollut valinnut kirjaansa sitä helpointa, tavallisinta ja turvallisinta juonikuviota: juuri siksi tämä on kirja, jota en ihan heti unohda.

21 elämäni onnellista hetkeä.

Jäin tiistaina sairaslomalle kovan flunssan takia: kun numerot oli annettu ja esikoisen synttärit juhlittu, purkautui koko kevään stressi ja ihan uskomaton paine niin, etten aamulla oikein päässyt enää sängystä ylös. Sinne sitten jäinkin, ihan koko päiväksi. Koko kevään ajan on ollut kannettavana pienten huolten lisäksi myös muutama ihan todella iso, joista ei oikein osaa, tai voikaan, edes kirjoittaa, ja samalla olen hoitanut työt, työnhaut, kodin ja yhdistystyön puistossa ja kokenut niissä kaikissa ihan uskomattoman suurta riittämättömyyttä. Siksi vaikka sairastaminen kurjaa onkin, tuntui hyvältä maata ihan vain peiton alla, niin että muutaman tunnin ajan minulta ei vaatinut mitään kukaan muu kuin minä itse.

Juuri siihen mielentilaan sopi erityisen hyvin Tyhjä ajatus -blogista nappaamani 21 x elämäni onnellisinta hetkeä. Kun täältä taas tokenen, haluan näitä lisää.

21 ELÄMÄNI ONNELLISTA HETKEÄ

1. Kun pääsin kuudennen luokan luokkaretkellä karkkitehtaalle.

2. Kun ylioppilaskirjoitusten viralliset tulokset tulivat ja selvisi, että sain todellakin kolme laudaturia ja kolme eximiaa.

3. Kesäkuu 2015 Berliinissä, ihan kokonaisuudessaan.

4. Kun minua kosittiin Lontoossa uudenvuodenaattona 2009 - and I said yes!

5. Kun luemme esikoisen kanssa iltasaduksi Narniaa tai Astrid Lindgreniä ja tarina tempaa mukaansa meidät molemmat.

6. Kun Kent soitti jäähyväiskeikallaan Helsingissä lokakuussa 2016 Stoppa mig junin, minun biisini. Tuli itku.

7. Kun olimme juuri menneet naimisiin ja odottelimme kirkon portailla, että seremoniamestarimme ajaisi paikalle meidän hääautomme, appivanhempien ikivanhan sinisen Hiacen.

8. Kun poikamme syntyivät.

9. Kun voitin Keskisuomalaisen Syke-nuortenliitteen kilpailussa Pandoran cd:n - nimmarilla!

10. Kun vietimme opiskelukavereiden kanssa tyttöjeniltaa Kuopiossa terassilla ja karaokea laulaen ja elämä oli vielä jotenkin ihan älyttömän kevyttä.

11. Kun sain ensimmäisen ruotsin ja enkun opettajan paikkani ihan superkivasta koulusta, jonne jäin lopulta kolmeksi vuodeksi.

12. Kun ennen joulua keräämässäni kurssipalautteessa oppilas kertoi oppineensa uutta ja olleensa ensimmäistä kertaa itseensä tyytyväinen.

13. Sueden keikka Ilosaarirockissa heinäkuussa 2002.

14. Kun leikimme serkkujen kanssa hippaa ja piilosta mummolan navetan ylisillä heinien seassa, kesät olivat aina pitkiä ja kuumia ja Viertolan mummon kotitekoinen mansikkamehu niin sokerista, että jos siihen olisi tökännyt lusikan, olisi se jäänyt pystyyn.

15. Kun ensimmäisenä koulupäivänä edessä olevassa pulpetissa istuva tyttö kääntyi juttelemaan ja meistä tuli parhaat ystävät koko ala-asteajaksi.

16. Kun esikoisen päiväkotikaveri tuli ensimmäistä kertaa meille kylään ja tiesin, että pojista tulisi hyvät ystävät vielä vuosikausiksi.

17. Kun tanssimme uunituoreen poikaystäväni kanssa Tehosekoittimen Hetken tie on kevyt -kappaletta Freetimessa syksyllä 2003 ja myöhemmin häätanssina häissämme kesällä 2010.

18. Kun pääsin yliopistoon.

19. Kun ystäväni laittoi tekstiviestin, että oli saanut esikoisensa ja kun myöhemmin pääsin sen samaisen huipputyypin kummiksi.

20. Kun olin juuri kuullut, etten saanutkaan haaveilemaani työpaikkaa, jota pidin ihan minun paikkanani, ja mies toi minulle lohdutukseksi annoksen sushia.

21. Kun haistan Nivean aurinkovoiteen tuoksun, ihan joka kerta.

John Green: Arvoitus nimeltä Margo.

 "Minä uskon, että jokaisen kohdalle osu ihme. Minuun ei todennäköisesti iske salama, en voita Nobelin palkintoa, minusta ei tule pienen, Tyynellämerellä sijaitsevan valtion diktaattoria, en sairastu parantumattomaan korvasyöpään enkä syty omia aikojani palamaan. Mutta jos ajattelee kaikkia mahdollisia epätodennäköisiä asioita, meille jokaiselle sattuu melko varmasti ainakin jokin niistä. Olisin voinut nähdä, kuinka taivaasta sataa sammakoita. Olisin voinut laskea jalkani Marsin kamaralle. Olisin voinut joutua valaan ruoaksi. Olisin voinut mennä naimisiin Englannin kuningattaren kanssa tai selviytyä kuukausia merellä. Mutta minun ihmeeni oli erilainen. Minun ihmeeni oli seuraava: kaikista taloista koko Floridassa minä päädyin asumaan Margo Roth Spiegelmanin naapuriin."

John Green: Arvoitus nimeltä Margo (Paper towns, 2008; suom. Helene Bützow)

WSOY, 399 sivua.

Quentin Jacobsen, terapeuttivanhempiensa ainoa lapsi, elää tavallisen tylsää elämää Jefferson Parkin lähiössä ja paikallisessa lukiossa siihen yöhön saakka, jona Margo Roth Spiegelman yllättäen ilmestyy hänen ikkunansa taakse ninjaksi pukeutuneena ja naama mustaksi maalattuna. On toukokuun viides, mutta yhtä hyvin voisi olla jokin muukin päivä - ne kun tuntuivat Quentinin elämässä muistuttavan erehdyttävästi toisiaan. Toukokuun kuudennen vastaisena yönä Quentin poikkeaa kuitenkin rakastamistaan rutiineista: sen sijaan, että kävisi nukkumaan, Quentin sujahtaa äitinsä tila-autoon ja lähtee Margon mukaan suorittamaan yksityiskohtaista yhdentoista kohdan kostoretkeä. "Kuule", Margo sanoo, "tästä tulee elämäsi paras yö."

Koulun suosituin tyttö ja kiltti naapurinpoika, ihan oikeastiko?

Seuraavana päivänä Margo ei kuitenkaan enää ilmesty kouluun - eikä sitä seuraavinakaan päivinä: näyttää siltä, että Margo on taas tehnyt tavallisen katoamistemppunsa. Yhtäkkiä Quentinilla on käsissään arvoitus nimeltä Margo, sillä tyttö tuntuu sirotelleen salaperäisiä vihjeitä mahdollisesta olinpaikastaan ympäri osavaltiota. Mutta onko Margo enää mahdollista löytää elävänä - tai ollenkaan - ja etsiikö Quentin lopulta enemmän haavekuvaa kuin todellista ihmistä?

"Ja vaikka kaikki ne ajatukset viimeisistä kerroista olivat lamaannuttavia ja kuohuttavia, lopullinen lähtö tuntui upealta. Puhtaalta. Se oli vapautumisen kirkkain muoto. Yhtä surkeaa valokuvaa lukuun ottamatta kaikki tärkeä oli roskissa, ja se oli mahtavaa. Aloin hölkätä, halusin kasvattaa nopeasti etäisyyttä kouluun. 

     Lähteminen on vaikeaa - kunnes lähtee. Silloin se on maailman helpoin asia."

John Green löi aikoinaan läpi kirjallaan The fault in your stars. Arvoitus nimeltä Margo on ilmestynyt muutama vuosi ennen läpimurtoromaania, mutta se suomennettiin vasta Tähtiin kirjoitetun virheen jälkeen. Kuten muutkin greenet, myös Arvoitus nimeltä Margo on etupäässä nuortenkirja. Ja voi kuinka kuusitoistavuotias minä olisikaan ollut fiiliksissä kapinallisesta, salaperäisestä ja Walt Whitmania siteeraavasta Margosta! Silti se kuusitoistavuotias minäkin olisi kaivannut kirjaan vielä enemmän jotain sitä jotain, mikä esimerkiksi Tähtiin kirjoitetussa virheessä kietoi heti pikkusormensa ympärille.

Greenen kirjaa lukiessa tulee ennen kaikkea mieleen, että jos vain töiltäni olisin mitenkään jaksanut, olisi Arvoitus nimeltä Margo kannattanut ehdottomasti lukea alkuperäiskielellä englanniksi. En tiedä, onko tämä tavallista muidenkin nuortenkirjojen kanssa, mutta käännös on paikoin todella ontuvaa ja teennäistä, kaukana aidontuntuisesta - vai kuka muka on joskus kuullut suomalaisteinin kutsuvan kaveriaan lempinimellä veli samalla tavalla kuin jenkkiteini puhuu ystävästään bro'na? Ihan samalla tavalla sanoja maistellessa tuntuu, että riveiltä olisi ollut luettavissa vielä enemmän sarkasmia, ironiaa, kielellä leikittelyä ja mustaa huumoria kuin mitä käännösversio lopulta tarjosikaan; niiden merkitys vaan on kirjaa käännettäessä jäänyt jonnekin matkalle.

"People say friends don't destroy one another.

  What do they know about friends?"

Eeva Rohas: Raivo

"Tiedätkö miltä tuntuu Kaivopuiston tahmea ruoho sellaisena päivänä ja miten jäätelö sulaa, kun koittaa kesäillan hartain hetki?

    Sinä kysyt, millainen minä olenkaan. Millainen salaisuus minuun kätkeytyy ja voiko sen kertomalla purkaa. Mutta kun aurinko laskee, kysymyksiä on enää vain yksi ja vastauksia silti loputtomasti. Miltä minä maistun, sinä tahdot tietää ja minä kerron: Olen ketunleipiä kuumalla katolla. Olen sulaa vaniljaa sinun sormissasi.

       Olen vuoristoradan korkein kohta auringon laskiessa punaisena, häikäisevänä, ja hattara, joka hajoaa suussa ja katoaa. Olen pulma, jolle etsit ratkaisua, olet etsinyt aikojen alusta lähtien, ja ratkaisu, joka tekee elämästä vaikean."

Eeva Rohas: Raivo (2018)

Otava, 270 sivua.

Raivo on tarina rikkinäisistä ihmisistä. Tuuli on kääntäjä, jonka avioero on suistanut raiteiltaan: ensin on kadonnut kyky kirjoittaa, ymmärtää kieltä, sen jälkeen kyky nousta ylös uuden asunnon lattialle asetellulta patjalta. Melkein viisivuotias Luna laskee päiviä syntymäpäiväänsä (kaksitoista), tietää, ettei äidin ihan kohta tule nytkään ikinä ja keksii kiivetä tiskipöydälle yltääkseen hedelmäkulhoon. Mahassa on outo tunne, purua, jota tulee vielä lisää, kun muistaa isän.

Lunan isä Ilja kulkee edestakaisin keittiönpöydän ja tiskialtaan väliä ja puhuu lapsesta, vaimosta ja siitä miehestä, ja Elena, toipuva alkoholisti ja Iljan tukihenkilö, kuuntelee. Minä pelastan sinut, Elena ajattelee, mutta kahdesta rikkinäisestä ei voi tulla yhtä ehjää. Lopulta, kun kuitenkin, voi pelastaa vain yhden ihmisen, rakastaa ehdoitta vain yhtä.

Ja sitten on vielä Raivo, joka syö sydäntä ja kieltä.

"Että jos minä nyt makaisi kuolinvuoteellani, jos tämä olisi se hetki, minä sanoisin, etten kadu mitään, niin minä mietin. Sinä olit minulle se oikea. Ja sitten minä mietin, että harmi vain ettet sinä koskaan oikeasti tuntenut samalla tavalla vaan aina minä näin sinun silmissäsi jonkin kaipauksen, aina Debrecenin jälkeen, sinisen, pehmeän ja viiltävän kuin mustalaisen viulun korkein nuotti, ja miten kaukana sinä sen jälkeen olit. Mutta aina minä toivoin, että vielä jonain päivänä sinä palaisitkin oikeasti takaisin ja minä saisin taas tuntea, että olet juuri tässä, juuri minun kanssani ja että kieli, joka liikkuu sinun ihollasi kuin hidas ja limainen haavekuva on sinunkin mielessäsi minun. Sitten minä putosin."

Raivo on Eeva Rohaksen kolmas kirja, Tuulin, Iljan, Lunan ja Elenan tarina. Se kertoo repivästä erosta, rakkaudesta, riippuvuudesta ja ihmisistä, jotka saavat toistensa rakennelmat särkymään. Tarina kerrotaan kolmella eri äänellä, Tuulin, Elenan ja Lunan, ja kolmesta eri näkökulmasta niin, että palapeli rakentuu vähitellen, mutta niin, että niiden viimeisten palojen asettaminen jää lukijan tehtäväksi.

On kirjoja, jotka voi lukea vähän niin kuin välipalana, koska ne ovat jo melkein valmiiksi pureskeltuja. Raivo ei ole tällainen kirja - enkä sitä tosiaankaan odottanutkaan. Oikeastaan kirjassa on pureskeltavaa niin paljon, että sen lukemisen jälkeen meni monta päivää ennen, kuin sain edes arviotani aloitettua. Piti lehteillä sivuja taaksepäin, viipyillä vielä lauseissa, jotka ehkä tarkoittivatkin enemmän kuin mitä ensisilmäyksellä näytti, maistella kaunista kieltä. Tuntui, että kirjasta pitäisi osata sanoa enemmän kuin mitä osasin ja että ne palapelin viimeiset palatkin olisi voinut asettaa myös toisin. Mutta ehkä se oli tarkoituskin: se, että kirja herättää ajatuksia.

"Yhtenäkin yönä mieleen oli tullut eräs artisti, joka oli puhunut televisiossa rakkaudesta. Miten se nyt taas menikään... Niin, se sanoi, että rakkaus ja pelko kulkevat käsi kädessä ja tiedätkö miksi. Siksi että rakkaudessa on kyse siitä, ketä uskaltaa rakastaa. Se on hyvin sanottu, vai mitä? Mutta kun rakastuu, sellaista ei koskaan mieti, eihän?"

Joku viikko kirjoitin siitä, kuinka minusta piti alun perin tulla kirjailija. Ehkä juuri siksi olin niin fiiliksissä saatuani vihdoin käsiini Raivon ja päästyäni lukemaan sitä: minusta ei ehkä tullut oikeaa kirjailijaa, mutta minun serkustani tuli - ja ihan älyttömän taitava sellainen.