Kate Quinn: Koodinimi Alice.

”’Lili’, Eve kysyi hetken mielijohteesta. ’Pelottaako sinua koskaan?’

   Lili kääntyi, ja sateenvarjon reunasta valuva sade muodosti hopeisen verhon hänen ja Even välille. ’Kyllä, ihan kuten kaikkia muitakin. Mutta vasta sitten, kun vaara on selätetty - ennen sitä pelko on ylellisyyttä.’ Lili työnsi kätensä Even käsikynkkään. ’Tervetuloa Alicen verkostoon.’”

Kate Quinn: Koodinimi Alice (The Alice Network, 2017; suom Päivi Paju)

Harper Collins, 573 sivua.

Tammikuussa kannoin kirjastosta kotiin parhaan tänä vuonna lukemani kirjan: ystävieni laatimalta kirjavinkkilistalta poimimani Kate Atkinsonin Elämä elämältä oli tarina kahden sodan runtelemasta Euroopasta, perhosvaikutuksesta sekä pienistä ja vähän isommistakin valinnoista - ja rakastuin kirjaan heti ensisivuilta. Toukokuun lopulla toin kotiin sen vuoden toiseksi parhaan, Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe -kirjan, tarinan radioaalloista ja rakkaudesta, ihmisten julmuudesta, asioista, joita ei silmillä näe, sekä sodasta.

Kate Quinnin Koodinimi Alice on kolmas tänä vuonna lukemani tarina toisesta maailmansodasta - ja se vuoden kolmanneksi paras kirja ihan muutenkin.

On vuosi 1915. Saksalaiset lähestyvät Englantia sekä maitse että meritse, ja kapteeni Cameron on saanut tehtäväkseen etsiä ihmiset estämään tulevat hyökkäykset. Eve on kaksikymmentäkaksi ja Cameronille täydellinen löytö: hänellä on kyky puhua täydellisesti sekä ranskaa että saksaa, kyky valehdella, kyky vaikuttaa ulospäin viattomalta mutta olla sisäisesti rohkea. Eve lähetetään saksalaisten miehittämään Ranskaan, jossa hän saa kouluttajakseen Lilin, vakoojien kuningattaren. Mutta Ranskassa häntä odottaa myös René Bordelon, joka pakottaa Even päättämään, kuinka pitkälle hän on maansa vuoksi valmis menemään.

Toisaalta on myös vuosi 1947, jolloin Eurooppa on vasta toipumassa muutamaa vuotta aiemmin loppuneesta sodasta. Charlie St. Clair matkustaa Englantiin äitinsä kanssa tarkoituksenaan hankkiutua sveitsiläisellä klinikalla eroon sisällään kasvavasta Pikku Ongelmasta. Samaan aikaan Charlie elättelee kuitenkin toivoa, että hänen natsimiehityksessä kadonnut serkkunsa Rose on vielä elossa ja mahdollista löytää, kunhan hän vain itsekin on Euroopassa. Viimeinen kirje Roselta on vuodelta 1943, eikä Charlie ole sen jälkeen kuullut mitään parhaasta ystävästään.

Charlien ja Even tiet kohtaavat Lontoossa, kun Charlie ilmestyy Even rapistuneen asunnon ovelle mukanaan ryppyinen muistilappu sekä nimi, joka saa jonkin heräämään Even sisällä. Yhdessä he lähtevät takaisin Ranskaa selvittämään, mitä tapahtui Roselle ja koko Alicen vakoojaverkostolle.

Mutta yhtälön voi rakentaa monella tavalla. Rose plus Lili jaettuna Evellä plus Charliella oli yhtä kuin René Bordelon. Jenkki mustassa mekossa plus skotti pikkutakissa kerrottuna kesäillalla ja voileipäpaketilla jaettuna kiusallisella hiljaisuudella on yhtä kuin jotain ihan uutta. Kaksi tyttöä kertaa yksitoista kesää jaettuna yhdellä valtamerellä ja yhdellä sodalla johtaa Even ovelle. Ja oli todennäköisyys mikä tahansa, aina kannattaa valita toivo.

”’Marguerite, Lili ja Violette.’ Cameron hymyili, ja hänen katseestaan näkyvä huoli oli lähes tuskainen. ’Minun kukkani.’

    ’Fleurs du mal’, Eve kuuli sanovansa ja värisi.

    ’Mitä?’

    ’Baudelairea. Emme me ole kukkia, joita voi poimia tai suojella, kapteeni. Me olemme kukkia, jotka kukoistavat pahuudessa.’”

Koodinimi Alice on tarina kahdesta sodasta ja sen seurauksista, hiuspinneihin piilotetuista koodatuista viesteistä, uskollisuudesta, ystävyydestä, yhtälöistä ja toivosta, Baudelairesta, murskatuista sorminivelistä, vahvoista naisista ja siitä yhdestä vihreäseinäisestä työhuoneesta. Joka toinen luku kirjassa johdattaa mukanaan Even ensimmäisen maailmansodan aikaiseen Eurooppaan, jossa yksi sormuksen sisään kätketty viesti voi johtaa sodan loppuun - tai ihmisen -, joka toinen luku taas matkaa Charlien mukana toisen maailmansodan seurausten perässä. Tunnelma tihenee tarinan edetessä niin, että kirja tekisi mieli lukea loppuun yhdeltä istumalta; tämä jos mikä vaatii seurakseen villasukat, paksun peiton, kupin teetä ja tuntikaupalla aikaa.

"Kun hän kääntyi katsomaan vihollistaan, aika sekoittui. Oli sekä vuosi 1915 että 1947; Eve oli kaksikymmentäkaksivuotias, verinen ja murtunut, ja hän oli viisikymmentäneljävuotias, tärisevä ja edelleen murtunut; René Bordelon oli sulava, tummahiuksinen bon vivant, ja hän oli tuo jäykkäharteinen vanha mies, jolla oli hopeanharmaat hiukset ja taidokkaasti leikattu puku. Sillä hetkellä, kun aika törmäsi yhteen, molemmat versiot olivat totta."

Ole joskus joidenkin kirjojen kohdalla sanonut, että jos lukee vain yhden kirjan vuodessa, kannattaa tarttua juuri siihen. Koodinimi Alice on juuri tällainen kirja, se sellainen, joka sopii täydellisesti joululoman pysähtyneisiin päiviin, jolloin on aikaa rentoutua hyvän tarinan parissa, sinne glögin ja vihreiden kuulien kaveriksi.

Hei, jos teillä on muuten vinkata jotain superhyvä kirjaa joululomalukemiseksi, 

niin vinkatkaa ihmeessä! 

Tällä hetkellä luettavien listalla on ainakin Elena Ferranten 

Napoli-kirjat, joita joku teistä minulle muutama viikko sitten suosittelisin ja josta ystäväni Eija kirjoitteli viime viikolla.

S. K. Tremayne: Ennen kuolemaani.

"Jossain päin jylhien graniittikukkuloiden halkomaa maisemaa on hiipinyt esiin pahuus. Se on ilmestynyt keskuuteemme yhtä yllättäen kuin mädäntyneen heinikon uumenissa roihahtava maastopalo."

S. K. Tremayne: Ennen kuolemaani (Just before I died, 2018; suom. Antti Autio)

Otava, 431 sivua.

On kulunut kaksi viikkoa siitä vaarallisen liukkaasta joulukuun lopun illasta, jona Kath Redway menetti autonsa hallinnan Burratorin tekojärveä reunustavalla pimeällä tienpätkällä ja syöksyi autoineen suoraan hyiseen veteen. Kuin ihmeen kaupalla Kathin onnistui kuitenkin päästä ulos autosta, pois vedestä ja pelastautua. Lääkärin kehotuksesta Kath yrittää palailla pikku hiljaa takasin arkeen ja entiseen elämäänsä, vaikka onnettomuus ja sitä edeltävien viikkojen tapahtumat ovat häneltä täysin pimeän peitossa.

Samaan aikaan jokin synkkä, pahaenteinen tuntuu lähestyvän perheen tilaa nummilta päin ja saavan heidät kaikki päivä päivältä enemmän otteeseensa. Kathin mies Adam vaikuttaa etäiseltä, jopa vihamieliseltä, ja perheen tyttären Lylan asperger-piirteet ovat koko ajan voimakkaampia ja saavat tytön käyttäytymään yhä oudommin. "Isi on taas nummella ja tarkkailee meitä", sanoo Lyla ja järjestelee jäätyneestä maasta löytämänsä kuolleet linnut siisteihin riveihin, yhä uusiksi kuvioiksi.

Kun Kath lähtee tutkimaan tarkemmin onnettomuusiltaa, käy ilmi, ettei kyse suinkaan ole ollut onnettomuudesta: todisteiden ja silminnäkijähavaintojen mukaan hän ajoi järveen ihan itse, täysin tarkoituksella. Joku tai jokin, mitä hän ei enää muista, on saanut hänet niin epätoivoiseksi, että itsemurha ja Lylan hylkääminen ovat tuntuneet ainoalta oikealta ratkaisulta.

Päivien kuluessa ja palasten loksahdellessa kohdalleen Kathille kuitenkin selviää, ettei se ole koko totuus.

Kuulostaako pelottavalta? Uskottavalta nyt ei ainakaan. Ja ilman sen suurempia spoilereita voin paljastaa, että mitä pidemmälle tarina etenee, sitä epäuskottavammaksi juoni muuttuu ja että loppuratkaisu on jo ihan omaa luokkaansa.

"Adam tunsi järjenvastaisen pelon hyökyvän mieleensä. Ensimmäistä kertaa elämässään hän pelkäsi jotakin sellaista, mitä ei kyennyt ymmärtämään, aivan kuin hän olisi kuullut jonkin isoäitinsä kertoman kummitusjutun ja oikeasti uskonut siihen. Ensin Lyla oli löytänyt jostain akankiven, ja nyt vielä tämä. 

     Lyla toisi äskeisen kohdan uudestaan:

     Oi kajastus sininen helmassa varjojen

     Pysy kaukana luotani mun."

Silti en voi sanoa olleeni Tremaynen uusimpaan varsinaisesti kovin pettynytkään. Olin lukenut molemmat kirjailijan aiemmista kirjoista - Jääkaksoset ja Tulilapsen -, hymähdellyt niidenkin kanssa epäuskottavuuksille ja kauhukliseille mutta silti viihtynyt ne illat, joina en työpäivän jälkeen tai uimarannalla olisi jaksanutkaan tarttua mihinkään maailmankirjallisuuden klassikkoon. Hakiessani Ennen kuolemaani kirjastosta tiesin jo täsmälleen, mitä saisin: sen kaikista perinteisimmän psykologisen trillerin seuraavaksi puoleksitoista viikoksi. Tremaynen kolmesta trilleristä tämä uusin on kuitenkin selvästi heikoin, joka etenkin lopussa lipsahtaa turhankin paljon saippuaoopperan puolelle. Voi S.K., kunpa olisit muistanut, että aika usein vähemmän on enemmän.

"Vaara hiipii minua kohti kotitaloamme ympäröivän sumun seasta. Se huokui vastaansanomattoman voimakkaana Black Torin hylätystä ladosta ja vanhan kirjan väliin työnnetystä valokuvasta, josta kasvoni oli mustattu pois. Totuus on viimein paljastumassa, ja pelkään että se on kertakaikkisen hirvittävä, sillä kun ensimmäistä kertaa tulin siitä tietoiseksi, ajoin autoni Burratorin syvyyksiin."

Lokakuiseen, väsähtäneeseen, syyslomaa odottavaan tunnelmaan ja pimeisiin sadeiltoihin Ennen kuolemaani sopi toki enemmän kuin hyvin. Silti kirjan loputtua piti laittaa kirjastosta varaukseen sekä Koodinimi Alice että Naiset joita ajattelen öisin - ihan vain koska tällaisen kirjan vastapainoksi on taas saatava jotain vähän painavampaa.

Pajtim Statovci: Tiranan sydän.

"Onnistun saamaan kourallisen happea ja jatkamaan matkaani, silmistäni putoaa pisaroita kuin tippaletkusta ja hetken luulen että sataa mutta sitten tajuan että päivähän on pilvetön, ja tulen Ponte Umberto I:n sillalle, josta katselen hetken oikealle ja vasemmalle, pilaantuvan appelsiinin näköistä Sant'Angelon linnaa, ihmisiä jotka ottavat taukoamatta valokuvia, vihreitä puita joita on istutettu kauttaaltaan joen viertä kulkevien kävelyteiden varteen, alapuolellani virtaavaa, lähes usvaista Tiber-jokea, sitten ylitän Piazza dei Tribunalille johtavan suojatien ja kävelen vähän matkaa eteenpäin valtavan palatsin portaiden muodostamaa kieltä pitkin - kohtaan, jossa suojateitä ei ole lähettyvillä ja jossa kuskit uskaltavat ajaa kovempaa.

     Vilkuilen hetken ajan taakseni ja ajattelen, ettei minun tarvitse odottaa kauan, mutta joitakin minuutteja ehtii kulua ennen kuin riittävän ison auton renkaat vapisevat korvanlehdissäni ja juoksen sen eteen."

Pajtim Statovci: Tiranan sydän (2016)

Otava, 271 sivua.

On vuosi 1991 ja Albaniassa kuohuu. Nuori Bujar on kasvanut isänsä kertomien mahtavien kansantarinoiden keskellä, kaksipäisen kotkan maassa. Isän kuoltua Bujarin sisko kuitenkin katoaa ja äiti masentuu ja sulkeutuu tunkkaiseen huoneeseensa. Paremman elämän toivossa Bujar matkustaa parhaan ystävänsä ja rakastettunsa Agimin kanssa ensin maaseudulta pääkaupunki Tiranaan ja sieltä edelleen pakolaisina meren yli Italiaan. Roomassa poikien tiet kuitenkin yllättäen eroavat - ja siitä Statovcin tarina oikeastaan vasta alkaa.

Bujarista ja Agimista tulee yksi rikkinäinen albanialaispoika, ja myös lukijan on välillä vaikeaa hahmottaa, kumpi pojista on kulloinkin äänessä, kertoo tarinaa omalla suullaan. Sekä Agim että Bujar etsivät itseään ikivanhoista albanialaisista kansantarinoista, aina uudesta maasta, jonne saapuvat, kohtaamistaan ihmisistä, joiden kohtalot voi kertoa ominaan. Jos haluaa, voi itsensä koota uudelleen ja uudelleen kuin palapelin: kenenkään ei tarvitse olla se, miksi on syntynyt.

"Olen elänyt hänen sanansa valheeksi, sillä koko lapsuuteni ajan inhosin itseäni koko sydämelläni ja mielelläni, enkä rakastanut ketään. Vihasin sitä, miten pakonomaisesti opiskelin ja miten kävelin ja ääneni sävyä, miltä hikeni haisi ja virtsani väriä, miten näännytin itseni näyttääkseni hoikemmalta ja millaisia ahmimiskohtauksia nääntymykseni sai aikaan, ja miten kohtalokkaasti ahmimiseni jälkeen sitten itkin, sillä saatoin nähdä miten syömäni ruoka liikkui kehossani ja muuttui ihraksi. Halusin olla niin kuin televisiossa näkemän ihmiset, näyttää samalta kuin lännessä näytettiin, puhdas iho ja siistit vaatteet, joissa ei ole nukkaa eikä kulumisen jälkiä."

Tiranan sydän on äärimmäisen synkkä kirja. Se liikkuu ajasta ja paikasta toiseen, matkustaa Berliinissä, New Yorkissa, Italiassa, Espanjassa ja lopulta Helsingissä, välillä sujuvammin ja välillä liiankin hektisesti, on päähenkilönsä tavoin joskus lintu ja joskus kala. Ystävyyden ja rakkauden lisäksi kirjan teemoja ovat itsensä ja oman identiteetin etsiminen ja rakentaminen, transsukupuolisuus, toiseuden tunne ja rasismi.

Tiranan sydän on tarina toiveesta olla jotain, tulla nähdyksi, kelvata sekä valheista, joista tulee totta, kun ne kertoo tarpeeksi monta kertaa ja kyyneleet silmissä kimallellen.

"Kävelemme joka aamu yhdessä kouluun ja iltapäivällä takaisin kotiin, ja pimeinä iltoina matka hirvittää meitä niin, että kävelemme käsi kädessä tai sitten juoksemme, sillä meille puhutaan kotona ja koulussa jatkuvasti siitä, miten vaarallista Tiranassa nykyään on. Lapsia viedään vanhempiensa sylistä ja heille annetaan lääkettä joka saa heidät tokkuraisiksi ja vaivuttaa sikeään uneen, ja seuraavan kerran kun he heräävät, jos heiltä ei ole viety elimiä, he ovat jossakin kaukana jo, ylittäneet meren, pimeässä huoneessa yksin ja kylmissään. Toisinaan ulkomaailman vaarat ja ihmisten omistamat aseet kirvoittavat meidät ajattelemaan tietämiämme ihmiskohtaloita. Sitä, mitä voi tapahtua, jos ei ole riittävän varovainen, jos ei pidä silmällä omaa varjoaan."

Kissani Jugoslavian tavoin Tiranan sydän on kirja, jota pitää lukea tarkasti maistellen, välillä lauseissa takaisin palaten. Siitäkään huolimatta en voi sanoa varsinaisesti pitäneeni kirjasta, vaikka se sisälsi oikeastaan kaiken, mitä minä kirjalta toivon: mukaansatempaavan, tulkintaa vaativan juonen, kaunista kieltä, rivien väliin ladattuja merkityksiä ja jotain vähän haurasta, rikkinäistäkin. Noin puolivälissä kirjaa tajusin, mistä oma nihkeyteni johtui. Sen sijaan, että olisin pitänyt kirjan päähenkilöistä - tai edes säälinyt - aloin lopulta, tarinan edetessä, halveksia Bujaria ja Agimia ihan tosissani. Mitä pidemmälle tarina eteni, sitä kovemmin toivoin, että loppu olisi onnellinen jollekin muulle kuin kirjan pojille. Vaikka on itse kuinka rikki, ei ympäriltään voi ihan tarkoituksella ja kaikista julmimmalla tavalla hajottaa kaikkia muitakin.

"Olen yrittänyt työntää häntä loitommas, ulos ikkunasta niin kuin aaveen, sillä pelkään häntä vaikka hän ei ole täällä enää, ei ole ollut kohta vuosikymmeneen, pelkään sitä miten pidän häntä elossa."

Jan-Philipp Sendker: Sydämen ääntä ei voi unohtaa.

"'Mikä teitä vaivaa?'

Toisinaan yksi ainoa kysymys riittää.

Niinpä aloin kertoa. Ylimitoitetusta rakkaudesta ja sen kaipauksesta. Elämättömistä elämistä. Perhosista, jotka saattoi tunnistaa siivenlyöntien perusteella. Yksinäisyyden kirjasta ja sen monista luvuista. Petoksen mahtavista siivistä, jotka tummensivat koko taivaan aivan mustaksi. Surun lukuisista väreistä. Ja pelon. Äänestä ja sen esittämistä kysymyksistä. Omista kysymyksistäni. Siitä, kuinka pelkäsin häntä. Ja itseäni."

Jan-Philipp Sendker: Sydämen ääntä ei voi unohtaa (Herzenstimmen, 2012. suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi)
Gummerus, 389 sivua.

Julia Win on työlleen omistautunut kolmekymppinen newoyrkilaisjuristi, jonka elämä etenee juuri niin kuin pitääkin - ainakin paperilla. Eräänä tavallisena aamuna työpaikalle saapuessaan Julia löytää kuitenkin työpöydältään kirjeen burmalaiselta veljeltään U Balta, rypistyneen vaaleansinisen lentopostikuoren, jonka päälle veli on piirtänyt jokaisen kirjaimen ja viivan kuin olisi ollut luomassa mestariteosta. Koska Julian on riennettävä kokoukseen, ehtii hän ainoastaan silmäillä kirjeen ensimmäiset rivit. Kesken pitämänsä tärkeän alustuksen Julian kuitenkin hiljentää hento kuiskaus, joka tuntuu kuuluvan hänen sisältään. Kuka sinä olet?

Julia jättää kokouksen ja työpaikkansa, mutta naisääni hänen sisällään ei luovuta. Kuka sinä olet? Mitä sinä teet? Miksi sinä olet yksin? Ääni ja U Ban kirje saavat Julian lopulta matkustamaan takaisin Burmaan, isänsä kotimaahan, jossa hän ei ole käynyt kymmeneen vuoteen. 

Selvittäessään sisällään kuulemaansa ääntä Julia saa kuulla tarinan naisesta, joka joutui tekemään mahdottoman valinnan kahden poikansa välillä. Olipa kerran äiti, jonka sydän ei ollut tarpeeksi suuri. Mutta se oli ainoa, joka hänellä oli. 

"Myöhemmin Nu Nu muisteli usein tätä aamua ja kyseli itseltään, oliko todellakin itkenyt ilosta. Vai oliko hänellä sydämessään jo aavistus siitä, kuinka lopulta kävisi? Tieto siitä, että jokaista suurta onnea seurasi yhtä suuri suru. Että jokainen alku piti sisällään myös lopun, ettei ollut olemassa rakkautta vailla eron tuottamaa tuskaa ja että jokainen käsi kylmenisi joskus."

Jos pidit Eat, Pray, Love -elokuvasta, pidät varmasti myös Sydämen ääntä ei voi unohtaa -kirjasta: leffan tapaan kun tämäkin on tarina itsensä ja rakkauden etsimisestä sekä tarpeesta oppia elämään hetkessä. Sydämenlyönneissä ikuisuus -kirjan jälkeen Sydämen ääntä ei voi unohtaa oli kuitenkin aikamoinen pettymys. Jos Sendkerin edellistä bestselleriä lukiessani ajoittain mietin, oliko kirja lopulta enemmän laatudraamaa vai turhan kevyttä chic litiä, ei jatko-osan kohdalla asiaa tarvinnut juuri pohtia. Lumoava ja mystinen Burma tapahtumien taustalla sekä tarina äidistä, jonka sydän oli liian pieni kahdelle lapselle, pelastaa kyllä jonkin verran, mutta kliseisen lopun takia jopa vähän harmitti, että ylipäätään tartuin jatko-osaan. 

Sydämen ääntä ei voi unohtaa on itsenäinen jatko-osa Sendkerin Sydämenlyönneissä ikuisuus -kirjalle. Suosittelen kuitenkin, että luet vain ensimmäisen osan ja jäät leijumaan sen tunnelmiin. Sydämen ääntä ei voi unohtaa on kyllä ihan kiva kirja, mutta todistaa toisaalta myös sen, miksi suhtaudun usein vähän epäillen jatko-osiin: saman tarinan uudelleenlämmittely kun lopulta onnistuu aika harvoin.

"Kuinka ohut on seinä terveen mielen ja hulluuden välillä? Kukaan ei tiedä, mistä se on tehty. Kukaan ei tiedä, kuinka paljon painetta se kestää. Ennen kuin se antaa myöten.

     Me kaikki elämme reunalla.

     Vaaditaan vain yksi askel. Aivan lyhyt. Jotkut meistä aistivat tämän, toiset eivät." 

Kuukauden vege: Munakoiso-pastasalaatti.

Lokakuun vegenä kokataan ruokaisaa munakoiso-pastasalaattia, jonka ohjeen löysin alun perin Chocochililtä ja josta muokkasin mieleiseni.

MUNAKOISO-PASTASALAATTI

1 pieni munakoiso

2 isoa porkkanaa

1 tlk kikherneitä

3 rkl vihreää pestoa

2 rkl oliiviöljyä

suolaa

mustapippuria

4 dl täysjyväfusillia

1 iso avokado

80 g tuoretta pinaattia

cashew-pähkinöitä

Pese porkkanat juuresharjalla ja paloittele pituussuunnassa. Pese ja paloittele munakoiso kuutioiksi. Sekoita porkkanoiden ja munakoisojen joukkoon 2 rkl pestoa, oliiviöljyä, suola ja mustapippuri ja levitä seos uunipellille leivinpaperin päälle. Paista kasvisseosta 225-asteisessa uunissa parisenkymmentä minuuttia, niin että kasvikset pehmenevät ja saavat vähän väriä.

Valuta ja huuhtele kikherneet ja lisää ne munakoisojen ja porkkanoiden joukkoon. Paista vielä muutama minuutti.

Keitä pasta suolalla maustetussa vedessä. Valuta ja sekoita pastan joukkoon 1 rkl pestoa.

Paloittele avokado ja pese pinaatti.

Sekoita kaikki aineet yhteen ja tarjoile tuoreen leivän kanssa.

Jotain muuta vegeä?

Kokeile vaikka

myskikurpitsa-bataattikeittoa

sitruunaista lehtikaalipastaa

tai

tofu-sandwicheja ja bataattiranskalaisia

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta.

"Olisiko se Kertomus pelosta? Olisiko se Pelon historia?

     Ei. Sitä ei saa kertoa, ei saa. Pelkojen kertomuksille ei ole koskaan oikeaa hetkeä. Miksi tuhlata kevätilta sellaiseen? Miksi syytää lietettä suustaan?

     Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuisi, jos hajottaisin voimakentän puhumalla siitä mistä ei voi puhua.

     Minua palelee. Kohta on ilta. Onneksi on kevät, ja pimeän tuloon on vielä tunteja.

     Kaikesta huolimatta meidän on yhä elettävä hetkestä toiseen. Yhä me saamme elää."

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta (2018)

Otava, 382 sivua.

Arvostelukappale.

Lasten planeetta on tarina erosta, siitä joka toiselle tutusta. Frederika ja Henrik sopivat asiasta lauantaina perhejuhlien jälkeen, joulunalusviikolla, heidän kuudentenaan, ja sitten leivotaan pipareita ja taatelikakku ja kaavitaan kulho yhdessä lapsen kanssa ihan niin kuin aina ennenkin. Lahjojen jakamisen lomassa itketään vähän, vuorotellen, niin ettei toinen vain näe.

Maaliskuussa Frederika piirtää paperille vaaleanpunaisen kerrostalon ja viereen äidin ja lapsen, Henrik puolestaan oman kerrostalonsa sekä kuvan isästä ja lapsesta. Muutaman päivän päästä laatikoihin sullottu elämä ja menneisyys kannetaan ulos ovesta ja kahteen eri osoitteeseen.

On keksittävä uudestaan vapaus, määriteltävä rakkaus toisin kuin koskaan aiemmin. Uudelleen on määriteltävä myös perhe, se sellainen, jonka eteen ei enää voikaan laittaa etuliitettä ydin ja jonka vuokrakodin eteisessä on vain kahdenkokoisia kenkiä. On luotava oma nahkansa uudelleen.

"En halua lähteä täältä. On lähdettävä. Viime töikseni irrotan lapsen yksivuotispäiviä varten kattoon ripustamamme paperipallon. Saan hivutettua sen koukusta lakaisuharjalla. Se tupsahtaa lattialle ja saa aikaan pölypilven. 

     Haluaisin kertoa Henrikille tästä surusta, mutten osaa.

     Ehkä hänkin itkee tänään. Kotona. Hampaita harjatessaan. Raitiovaunussa. Liikennevaloissa.

     Eroajat surevat eroaan samaan aikaan, mutta yksin."

Teksti on jotenkin niin totta, ettei edes tarvitse lukea naistenlehtiä tietääkseen: tämä on kirja Pulkkisen omasta erosta.

Ja se ehkä kirjassa vähän häiritseekin: kun illalla tartun romaaniin, en enää halua tirkistellä kenenkään ikkunasta sisään tai lukea yhtään klikkiotsikkoa - haluan ainoastaan hyvän tarinan, fiktiota, johon uppoutua. Mutta vaikka Lasten planeetta onkin pitkälti fiktiivinen, tuntuu paikoin siltä, että luen Pulkkisen omia vuorosanoja, omia kipuja ja ajaudun ehkä jollain tavalla liiankin lähelle kirjailijaa itseään.

Lasten planeetta on tarina erosta, pääasiassa. Mutta sen perinteisen erokertomuksen lisäksi kirjan kansien väliin mahtuu toinenkin tarina - se, joka tekee kirjasta mielenkiintoisen ja joka olisi yhtä hyvin voinut olla oma kirjansa. Se on kertomus kymmenen vuoden takaa, tarina särkyneistä mielistä, violeteista muistivihkoista, kiinalaisilla kukilla koristelluista aamutakeista sekä valkoisesta huoneesta, jonne voi päätyä se kaikkein reippainkin. Frederikan takaumia lukiessani muistan taas, missä Riikka Pulkkinen on erityisen hyvä: ei pelkästään oman tarinansa kirjoittamisessa vaan kokonaan uuden tarinan, maailman, luomisessa. Frederikan erotarinasta takaumiin siirryttäessä myös Pulkkisen kieli jollain tavalla muuttuu, ja paikoin epäuskottavan intellektuellin dialogin tilalla ovat vain ne sanat, joilla voi tehdä ihan mitä tahansa.

"Haluaisin saman toistuvan, mutta onnellisemmin. Onko se liikaa vaadittu? On. Tietenkin. Ihminen käy ajassa kohti tuntematonta. Sama ei toistu. Asiat kerrostuvat, vuodet laskostuvat, syksyt taittuvat toistensa päälle, iho kuoriutuu kerros kerrokselta, on aterioita syötävänä, on kauppoja joista on ostettava kaurapastaa ja ruisleipää. Lehdet lakastuvat taas, tuuli yltyy. Mitään ei voi tietää ennalta. Kaikkea voi pelätä. Aivan kaikkea. Ainoa mitä voimme tehdä on tarttua toisia ihmisiä kädestä, käydä eteenpäin kaksin, kolmisin, yhdessä."

Kirjan kaksi eri tarinaa ja aikatasoa vaikuttavat aluksi kovin erillisiltä, ja se kymmenen vuoden takainen tuntuu jotenkin liian irralliselta. Sivujen edetessä sanat ja merkitykset kuitenkin linkittyvät yhteen. Myös siinä vanhemmassa tarinassa on keksittävä uudelleen vapaus, luotava nahkansa ja rakennettava maailma ja mieli uudestaan pienenpienistä sirpaleista.

Keksittävä maailma alusta saakka uudelleen, kauniimpana kuin aiempi oli.

Tommi Kinnunen: Pintti.

"Koko elämä on pelkkä pyörähdys, eikä ihminen muutu, vaan palaa takaisin siihen paikkaan, josta luuli kerran jo päässeensä. Kaikki ponnistelut katoavat, kaunis häviää ja suuret suunnitelmat valuvat hukkaan. Silti on herättävä aamulla ja noustava sängystä. Pitää keittää puuro lapselle ja kokeiltava hymyillä ihan silmilläkin, ei vain suulla, vaikkei sitä oikeasti tarkoittaisi eikä tahtoisi muuta kuin maata paikallaan."

Tommi Kinnunen: Pintti (2018)

WSOY, 291 sivua.

Tyynelän perheen, kuten kaikkien muidenkin kylän perheiden, elämä on kietoutunut lasitehtaan ympärille. Kylän jokainen vene on maalattu punavalkoiseksi tehtaasta napatuilla aineilla ja iltaisin pirtinpöydille katetaan komeat lasikannut, maljat ja lautaset niissäkin kodeissa, joissa lautasille ei juuri ole täytettä laittaa. Kun tehtaan höyrypilli aamulla soi ensimmäisen kerran, kiirehtivät kyläläiset kohti tehdasta; se on heidän rytminsä, tehtaan rytmi, ja jokainen valmis pikari vie lasin verran lähemmäs kuolemaa. Kaikki muukin kylässä on kuin lasi, samaan aikaan viiltävää ja haurasta: lautaset, maljakot, perheet ja elämät.

"On lasinteräviä hetkiä, jotka viiltävät menneet ajat irti nykyisistä. Ne karkottavat varmuuden ja havahduttavat huomaamaan, että sellainen on mahdollista, mitä ennen ei osannut todeksi kuvitella. Maailmassa syttyy sotia ja sattuu onnettomuuksia, tapahtuu vallankumouksia ja kruunajaisia, joiden mukaan aikaa jaksotetaan, mutta tavallisen ihmisen elämän mullistukset ovat sellaisia, joita ei koulukirjoihin merkitä. Silti juuri ne toimivat käännekohtina loppuelämän ajan. Niitä edeltävä aika on kaunista ja valoisaa, mutta seuraavat ilottoman tummia. Helmin elämä jakautui aikaan ennen ja jälkeen sen hetken, kun mänkihallin ovet sulkeutuivat ja kätkivät taakseen yksinkertaisen koivupuisen arkun."

Tyynelän perheen esikoinen, kylän oma hullu, Jussi kasvaa vain ikää. Jussi näkee enemmän kuin muut, huomaa luonnon taidokkaimmat muodot, mutta sitten ovat ne hetket, joina veriset hiiret nousevat pintaan noutamaan häntäkin maan sisään. Pikkusiskot Helmi ja Raili ovat jo varhain oppineet lukemaan pieniä eleitä, siirtämään lasit syrjään kaatuvan veljen alta.

Vauvan saattoi vielä ottaa mukaan tehtaalle mutta ei enää taaperoa. Niinpä Helmi sitoo Saaran aamulla nyörillä vyötäröltä sängynjalkaan ja lähtee töihin. Kun piirtää viivoja lasiin, voi hetkeksi unohtaa surun ja sen, kuinka ei enää jaksa avata tyttärelleen maailmaa, vastata yhteenkään innokkaaseen kysymykseen. Siinä missä Helmi hukuttautuu äänettömyyteen, kaappaa Rauha siskontyttönsä syliinsä, nauraa, juttelee ja laulaa. Kun on tarpeeksi tahtoa, maailmassa kyllä pärjää.

Pintti on kolmenpäivänromaani, joka on kerrottu kunkin sisaruksen näkökulmasta. Lukijan tehtäväksi jää koota Kinnusen kehittelemä palapeli ja selvittää, kenen muistot ovat eniten totta.

"Niinä öinä hän antaa kaipuun kohota suureksi kuin meri. Se täyttää hänet ääriään myöten, myrskyää hänen sisällään ja hakkaa täysin voimin ihoa vasten. Uni väistää ja hän pyörii vuoteessaan, antaa aaltojen lyödä itsensä yli ja läpi eikä pelkää mitään, sillä ainoa pelättävä on kuolema, ja sitä hän kaipaa. Hän tahtoo mitä tahansa muuta kuin tätä elämää, joka toistuu samanlaisena päivästä toiseen. Hänen vatsansa kouristelee, hengityksensä särkyy pieniksi ja suru karkaa ulos pitkänä valittavana huutona."

Jos pidit Neljäntienristeyksestä ja Lopotitsta, pidät varmasti myös tästä: Kinnunen ei ole lähtenyt keksimään polkupyörää uudestaan, vaan Pintti on sekä kieleltään että aiheiltaan pitkälti edeltäjiensä kaltainen. Silti yksityiskohtaiset luontokuvaukset sekä pitkät selostukset lasinvalmistuksen eri osa-alueista tekevät kirjasta jossain määrin vaikeammin lähestyttävän kuin kahdesta edeltäjästään - minulle Pintti alkoi avautua vasta ensimmäisen sadan sivun jälkeen Helmin silmien läpi katsottaessa.

Siitä polkupyörästä olen toki vielä vähän eri mieltä: olisi nimittäin kiva lukea Kinnuselta seuraavaksi jotain, joka sijoittuisi vähän tuoreempaan aikaan ja jossa sodan särkemien ihmismielten ja kylien sijaan keskityttäisiin johonkin ihan muuhun. Silti rakastuin kyllä lopulta myös Pinttiin, tietenkin, kunhan sille ensin lämpenin.

Ja niin, pinttihän on muuten lasinvalmistuksessa syntyviä sirpaleita, jätelasimurskaa ja viallisia kappaleita. Sillä on tasattu kylän kadut ja tehtaan lähimaasto ja sitä löytyy edes hitunen niistä kaikkein hienoimmistakin kristalleista, sillä nimenomaan pintti tekee lasihiekasta nopeammin sulavaa. Ja oikeastaan juuri siitä kertoo myös Tommi Kinnusen uusin.

"Mikään ei ole hänen vikansa, van hänestä on tullut juuri niin hyvä kuin tulla voi. Joskus ihminen ei kasva itsekseen menneiden takia vaan niistä huolimatta. Ei koska vaan silti."