Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut.

"Tässä sitä oltiin. Totuuden hetki. Sanat kaikuivat Halin päässä pyytämättä, ja hän naurahti. Totuuden? Ei, valheiden. Valheiden hetki.

    Tähän hän oli valmistautunut koko elämänsä.

    Joku jos tähän pystyy niin sinä.

   Hän venytteli sormiaan, olo kuin nyrkkeilijällä ennen ottelua. Tai ei, ei aivan, sillä tästä tulisi henkinen koitos, ei fyysinen. Hän oli kenties enemmänkin kuin suurmestari ennen shakkiottelua, käsi sotilaan päällä valmiina ensimmäiseen siirtoon."

    Kylmyys tuntui olevan haihtumassa Halin jäsenistä, ja kun hän laskeutui seuraavat portaat alas, jännitys sai hänen kasvonsa punottamaan ja sydämen lyömään lujaa mustan mekon alla."

Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut (The Death of Mrs Westaway, 2018. suom. Antti Saarilahti)

Otava, 398 sivua.

Arvostelukappale.

Kirje ei voisi tulla parempaan aikaan: juuri kun Harriet, Hal, tuntee velkojiensa verkon kiristyvän ympärillään, löytyy tavanomaisen postin seasta jäykkä valkoinen virallisenoloinen kirjekuori. Kirjeessä on Harreitin nimi ja osoite sekä tieto, että Harriet on perinyt valtavan omaisuuden vasta kuolleelta isoäidiltään.

On vain yksi mutta: Harrietin molemmat isovanhemmat ovat kuolleet jo yli kaksikymmentä vuotta sitten.

Jos joku tähän pystyy niin sinä - niinpä puun ja kuoren väliin joutunut Harriet kerää viimeisetkin rahansa ja matkustaa Cornwalliin isoäidin hautajaisiin esiintyäkseen kadonneena, surevana perijättärenä. Saapuessaan ensimmäistä kertaa suvun kartanon Trepassen housen villiintyneelle pihalle tuntee Hal tehneensä ison virheen. Siellä jossain tuolla sateessa hänen liikkeitään tarkkailevat sekä taloa piirittävät harakat että joku, joka haluaa raivata hänet pois tieltään hinnalla millä hyvänsä.

Sillä jokaisella perheellä on salaisuutensa.

"Margarida...

   Sana valui Halin mielen sopukoiden halki kuin viileä, maanalainen puro. Se sai aivot taas toimimaan ja luomaan yhteyksiä väsymyksestä huolimatta.

    Hal oli väittänyt, että hänen äitinsä oli Margarida Westaway - tyttö, jota äidin päiväkirjassa kutsuttiin Maudiksi. Siitä syystä erinäisiä asioita ei ollut kyseenalaistettu: Maud oli karannut Cornwallista. Hän oli muuttanut Brightoniin ja saanut tyttären. Hän oli kuollut auto-onnettomuudessa vain kolme vuotta sitten.

    Totuus oli kuitenkin hyvin erilainen.

    Kysymys kuuluikin, kuinka erilainen.

    Ja kuinka pitkälle joku menisi estääkseen tosiasioita pääsemästä päivänvaloon?

    Yksi asia oli varmaa: tässä ei ollut enää kyse rahasta. Rahalle Hal oli tunnustuksellaan heittänyt hyvästit. Pelissä oli jotain vaikeatajuisempaa ja oudompaa - jotain, minkä peittämiseksi joku oli valmis tappamaan."

Dekkarifanina olen viime vuosina tarttunut usempaan jännäriuutuuteen,  jonka kansi on kirjakaupassa lupaillut sitä jotain mutta joka on sivujen edetessä osoittaunut taas yhdeksi kirjaksi, jonka seuraavalla viikolla unohdan. Ensimmäiset kaksikymmentä sivua Rouva Westaway on kuollut on juuri tätä: prototyyppinen tusinadekkari, joka ei juuri nostata sen kummempia tunteita. Mutta sitten edessä avautuu cornwallilainen kartano, jonka julkisivun hilseilevä maali on kokonaan villiintyneen muratin peitossa ja jonka ympärillä harakat parveilevat kuin ennustaen jotain pahaa tapahtuvaksi, ja kirja muuttuu ihan toiseksi. On pikkuisen Agatha Christietä nykypäivään siirrettynä, ripaus Daphne du Maurierin uhkaavaa synkkyyttä ja kartanomystiikkaa, vähän Mary Higgins Clarkea parhaimpina vuosinaan ja juuri sopivan paljon sateisia nummia niin, ettei tarina lipsu kliseisen puolelle vain pysyy edelleen koukuttavana ja jännittävänä - ja tusinadekkarina alkanut tarina katoaa. Tekisi mieli napata suklaalevy, kuppi teetä sekä paksu peitto ja heittätyä tunnelman vietäväksi ihan koko päiväksi.

(Mutta sitten toki muistan, ettei meillä juuri koskaan ole hiljaista.)

Mitään uutta tai käänteentekevää Ruth Ware ei toki kirjallaan keksi - ja ehkä juuri siinä koko tarinan imu onkin. Kirjakauppojen hyllyt täyttävistä, vuoden parhaaksi trilleriksi itseään kansilehdissään mainostavista, dekkariuutuuksista Rouva Westaway on kuollut poikkeaa silti täysin. Ruth Waren uutuus ei ehkä ole Keltaisen kirjaston klassikkoainesta tai kirja, jota kehuisin vielä kahdenkymmenen vuoden kuluttuakin, mutta se on ehdottomasti viihdyttävin ja jännittävin lukemani dekkari pitkiin aikoihin.

"Valahdin polvilleni ikkunan ääreen kuunvalon tulviessa huoneeseen ja hautasin kasvot käsiini. Tunsin kosteat kyyneleet ja kylmän, kovan sormuksen, jota käytän edelleen. Se on äitini kihlasormus - siinä on timantti, joskin hyvin pieni sellainen. Kun istuin siinä polvillani kuunvalossa, minut valtasi yhtäkkiä halu jättää jälki, pienen pieni jälki, jota täti ei voisi pyyhkiä pois, tekipä hän minulle mitä hyvänsä.
     Otin sormuksen sormesta ja aloin raaputtaa lasia hyvin hitaasti. Kuutamo sai kirjaimet hehkumaan valkoisen tulen lailla. APUA..."

Anthony Doerr: Davidin uni.

”Elämän liikkeet yhteen ja samaan suuntaan: Winkler lentokoneessa, ikä viisikymmentäyhdeksän, Saint Vincent etääntyy hänen takanaan; Winkler vyötäisiin myöten tulvavedessä, leuka soutuveneen partaalla, miehet kiskomassa hukkunutta tytärtä hänen sylistään; ja Winkler kolmenkymmenenkolmen iässä, kiitämässä kohti Clevelandia toisen miehen vaimon kanssa - ehkä tämä on se tapa, jolla ihmiselämää mitataan, hylkäysten sarjalla, jonka kaiken järjen vastaisesti toivomme joskus korjautuvan.”

Anthony Doerr: Davidin uni (About Grace, 2004. suom. Hanna Tarkka)

WSOY, 427 sivua.

Uniksi hän niitä sanoi ennemmin kuin ennakkoaavistuksiksi tai varoituksiksi. Niiden tulon pystyi aistimaan jo etukäteen, sillä jokin ympäröivässä tuoksussa tai kadulta kuuluvassa liikenteen melussa kertoi hänelle, että sen, mikä pian tulisi tapahtumaan, hän oli kokenut jo joskus aiemmin. Ja sitten se tapahtui, se minkä hän jo tiesi: laukku putosi matkatavaralokerosta ja tavarat levisivät lentokoneen käytävälle, isä viilsi sormensa sardiinipurkkiin, ikkunalaudalle laskeutui lokki. Yhdeksänvuotiaana David Winkler näki unessa, miten täysin tuntematon mies jäi bussin alle ja leikkaantui kahtia muutaman korttelin päässä heidän kotoaan. Kaksi päivää myöhemmin Davidin äiti sai kadulla kiinni miehen ylävartalon, jossa nyrkit yhä sulkeutuivat ja avautuivat itsestään ja miehen ennen törmäystä pitelemästä hatturasiasta vieri kadulle harmaa huopahattu. Mies oli George DelPrete, ja vuosikausia David säilytti kynäkotelossaan hänen muistokirjoitustaan. 

Ja sitten eräänä päivänä sekuntia ennen hän tietää, että tulee tapahtumaan, kuin unessa joitain päiviä aikaisemmin: nainen pudottaa telineestä aikakauslehden ja hän itse astuu lähemmäs, tarttuu lehteen ja ojentaa sen naiselle. Niin hänen elämäänsä astuu Sandy, joka kantaa kaupasta Kellogin Apple Jacks -muroja ja popsii suklaarusinoita hartaasti yksi kerrallaan elokuvateatterin hämyssä.

”Päivät liukuivat ohi yksi toisensa perään, lämpiminä, kylminä, sateisina, aurinkoisina. Kaiken aikaa tuntui kuin hän olisi hukannut jotakin ratkaisevan tärkeää: lompakon, avaimet, jonkin olennaisen muiston, jota hän ei ihan kyennyt loihtimaan esiin. Horisontti oli samanlainen kuin aina: samat likaisenmustat öljyrekat jyräsivät kaduilla, samat rantaliejut paljastuivat kahdesti päivässä laskureiden aikaan. Sääpalvelun loputtomissa harmaissa kaukokirjoitinlomakkeissa hän näki aina vain saman asian: halun.”

Se oli rakkautta. Rauhantuomari, kaksimetrinen intiaani, vihkii heidät, kun tytär Grace jo kasvaa Sandyn vatsassa. Mutta sitten David näkee jälleen unen, tällä kertaa Gracen kuolemasta ja pelastaakseen tyttärensä David pakenee. Mutta kun hän kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin uskaltaa palata takaisin, onko jo liian myöhäistä löytää Grace?

”Kuka sitä uskoisi? Kuka haluaisi ajatella, että aika olisi jotain muuta kuin hellittämätöntä kulkua eteenpäin, päättymätöntä ja katkeamatonta jatkumoa, ekaluokkalaisen aikajanaa, sitä että yksi asia johtaa seuraavaan ja seuraavaan ja seuraavaan? Winkler pelkäsi, aivan, pelkäsi jatkuvasti, loputtomasti, mutta myös Sandyssä oli ilmiselvää haluttomuutta sallia enää yhtään minkään horjuttaa ymmärryksensä rajoja. Sandyn elämä Clevelandissa oli jo muutenkin olemattomalla pohjalla. Winkler ei enää toiste ottanut asiaa puheeksi paitsi kysyäkseen: ’Eikö sinulla ole ollut deja vu -kokemuksia? Että tapahtuu jotakin, mikä on tapahtunut aiemmin, muistissa tai unessa?’ ’Ei oikeastaan’, Sandy oli vastannut ja katsonut hänen olkansa yli television suuntaan.”

Davidin uni on Kaikki se valo jota emme näe -kirjallaan läpimurron tehneen Anthony Doerrin esikoisteos. Jos jotain niin Davidin uni on lukuromaani. Välillä vähän liiankin: kirjan hidas, jollain tapaa unenomainen kerronta saa aika ajoin toivomaan, että sillä seuraavalla sivulla jo tapahtuisi jotain oikein käänteentekevää.

Silti en pääse irti ajatuksesta, että ehkä se kertoo enemmän minusta kuin itse kirjasta: ehkä se olen nimenomaan minä, joka sähellän eteenpäin liian kovaa, teen montaa asiaa yhtä aikaa ja kaipaan jotain enemmän silloin, kun pitäisi osata pysähtyä ihailemaan lumihiutaleen kauneutta.

Ja sitten kun muutaman keskeyttämisajatuksen jälkeen pääsen tarinaan ja sen viipyilevään tyyliin kunnolla sisälle, on sen lukeminen melkein kuin jonkinlainen mindfulness-harjoitus - ja rakastun päätä pahkaa. Kunpa olisin tajunnut jo heti kirjan alussa: tämä on tarina, jota ei yksinkertaisesti saa lukea silloin, kun olohuoneessa pauhaa Ryhmä Hau ja aikaa on vain kaksikymmentä minuuttia - tätä pitää lukea silloin, kun on aikaa nähdä, ettei lumi ole valkoista vaan siinä on oikeasti tuhatta eri väriä.

”Katsella lumen lentämistä ilmassa. Katsella tuulen nousemista, kun hiutaleet kohoavat, leijuvat - ja jokainen näyttää matkaavan eri suuntaan. Hiutaleet kasvavat isommiksi, ne lentävät aavemaisen aaltoina, niistä tulee kukkia, kun ne kiitävät oksastojen läpi. Winkler on kuullut, että arktisilla alueilla tutkijat olivat vaipuneet lähes hypnoosin katsellessaan lumihiutaleiden leijumista, lumoutuneet siitä niin, että olivat jäätyneet kuoliaiksi. Ja mikä todellakaan, hän ajatteli seistessään ulkona pöydän ääressä pöyristyttävän kylmässä säässä, edes voisi olla tärkeämpää kuin katsella lumen leijumista niitylle, sitä kun se asettuu kukkuloille ja vähä vähältä peittää puut?"

Kuukauden vege: Maissichowder.

Maaliskuun vegenä blogissa kokataan maissichoweria, jonka ohjeeseen törmäsin, kun kaverini jakoi sen Facebookin vegaaniryhmässä ja jota sitten muokkasin hieman sen mukaan, mitä meidän jääkaapistamme sattui juuri silloin löytymään.


MAISSICHOWDER

4 perunaa
bataatti
2 sipulia
2 valkosipulinkynttä
porkkana
1 tlk säilykemaissia
punainen chili
oliiviöljyä
1 tlk kookoskermaa
kasvisfondua
1 tl kurkumaa
lime
mustapippuria
suolaa
5 dl vettä


Kuori ja pilko juurekset pieniksi kuutioiksi ja paloittele sipulit. Kuullota sipuleita sekä kurkumaa hetki oliiviöljyssä kattilan pohjalla ja lisää sitten joukkoon bataatit, perunat ja porkkanat. Kaada mukaan vesi sekä kasvisfondue  ja keitä seosta miedolla lämmöllä, kunnes juurekset ovat kypsiä.

Soseuta keitto sileäksi sauvasekoittemella ja lisää kookoskerma, pilkottu chili sekä suolaa maun mukaan. Anna keiton hautua vielä hetki miedolla lämmöllä ja lisää sitten loput mausteet ja valutettu säilykemaissi.

Tarjoile pähkinöiden, siementen, rucolan ja sriracha-kastikkeen kanssa.


Jotain muuta vegeä?
Kokeile vaikka
myskikurpitsa-bataattikeittoa

Camilla Grebe: Lemmikki.

”Saatan itse asiassa pelätä Ormbergiä - tai ehkä pikemminkin sitä, kuinka minulle kävisi, jos jäisin tänne. Olen varma, että vajoaisin vähitellen täällä vellovaan toivottomuuteen ja minusta tulisi samanlainen kuin muistakin kyläläisistä.

    Tylsä, ahdasmielinen, näköalaton.

   Täällä ajattelisin jatkuvasti isää. Ja Kennyä. Ja kiviröykkiöstä löytämääni luurankoja, joka ei ollutkaan herkkusieni vaan murhattu pieni tyttö.

    Ormbergissä kummittelevat kuolleet, jotka eivät suostu jättämään minua rauhaan.

    Ja nyt joukkoon on liittynyt kasvoton nainen.”

Camilla Grebe: Lemmikki (Husdjuret, 2017. suom. Sari Kumpulainen)

Gummerus, 507 sivua.

Ormberg on paikka, jonka koordinaatit löytyvät sanakirjasta syrjäseudun pikkukaupungin kohdalta. Siellä on rapistuvia taloja, pihoja täynnä autonrämiä ja ruosteisia kylpyammeita, joista lehmät joivat vettä sekä ihmisiä, jotka tunsivat kaikki toinen toisensa. Siellä on laajoja peltoja ja metsää, pimeitä talviöitä, säännöllisiä ostosreissuja naapurikaupungin ostoskeskukseen ja sen jälkeen sipsien syömistä  television ääressä. Siellä suhtaudutaan vieraisiin varautuneesti, ja jos jotain vakavampaa sattuisi tapahtumaan, kaikki Ormbergissä sanoisivat: se ei voi olla kukaan meistä, me tunnemme kaikki toisemme, 

Kaikki Ormbergissä tietävät myös kiviröykkiön. Puhuttiin kummituslapsesta, jonka itku, murheellinen ulina, kantautui rökkiöltä ja sekoittui tuulen huminaan. Juuri sieltä teini-ikäinen Malin löysi eräänä syksyisenä iltana lapsen pääkallon, jota peittivät pitkät tummat hiukset.

Kahdeksan vuotta myöhemmin Malin, vastavalmistunut poliisi, päätyy kuin sattuman kaupalla tutkimaan riviröykkiöltä löytyneen murhatun lapsen tapausta, jota aikoinaan ei saatu selvitettyä. Tälläkin kertaa tutkimukset ovat ajautuneet umpikujaan - tosin kaikista vakavimalla tavalla: tapausta keskusrikospoliisista tutkimaan lähetetty Peter Lundgren on kadonnut jäljettömiin ja hänen työparinsa, profiloija Hanne Lagerlind-Schön on löydetty metsästä yksin, kylmettyneenä ja sekavana. Hannella on salaisuus, jonka hän on kirjoittanut ainoastaan pieneen ruskeakantiseen kirjaan, jota hän kantaa aina mukanaan: viime viikkoina dementia on alkanut ottaa häntä yhä enemmän otteeseensa eikä hän kykene enää muistamaan, mitä hänelle ja Peterille oikein tapahtui ja mitä he ehtivät saada selville ennen Peterin katoamista.

On maanantai, joulukuun neljäs päivä, eikä Peteriä ole nähty perjantain jälkeen. Ja sitten kiviröykkiöltä löytyy uusi ruumis.

”Nainen makaa karsitun kuusen juurella kasvot poispäin meistä, ja hänen kätensä ovat ristissä rinnan päällä.
    Uhrin vaatteita peittää kuura. Hänen kaulansa, käsiensä ja jalkojensa iho on merkillisen vaalea, joten se kimmeltää ja säihkyy kirkkaassa valaistuksessa.
    Naisella on päällään mustat collegehousut ja sininen farkkupusero, joka vaikuttaa liian suurelta hänelle. Rinnuksissa on iso tumma läiskä. Hänen jalkansa ovat paljaat, ja ohut harmaa tukka ulottuu varmasti vyötäisille.
    Kun näen muodottoman verisen lihamössön, joksi naisen kasvot on ruhjottuja, jalkani ovat pettää alta.”

Malin ryhtyy seuraamaan Peterin ja Hannen jalanjälkiä ratkaistakseen sekä vuosia vanhan murhan että työkaverinsa olinpaikan. Saunaan pyrkii myös teinipoika Jake, jolla on hallussaan jotain äärimmäisen arvokasta: Hannen metsään pudottama muistikirja.

Camilla Grebe löi itsensä läpi esikoisdekkarillaan Kun jää pettää alta, jonka tarinaa itsenäinen jatko-osa Lemmikki osin jatkaa. Tyylipuhtaan dekkarin ohella Lemmikki on kuitenkin myös eräänlainen yhteiskuntakritiikki maailmasta, jossa jokainen meistä tietää Ormbergin kaltaisen pikkukaupungin tai -kylän, ehkä jopa asuu siellä itse. Tietyn paikan sijaan Ormberg on ennen kaikkea asenne, jossa ovet lukitaan turvalukoilla ja bussissa lasketaan laukku sille viereiselle penkille, kun joku vieraampi, tummempi, ihminen astuu sisään.

Oikeastaan jo Lemmikin puolivälissä ryhdyin pohtimaan, mikä lopulta erottaa erityisen hyvän jännärin siitä keskinkertaisesta, jonka juonta ei muutaman viikon kuluttua edes muista - Camilla Greben uutuus kun oli nimenomaan tuota jälkimmäistä. Luultavasti se on ihan pienikin juttu - tekstin sävy, asteen verran liian epäuskottavaksi tai ennalta arvattavasti kehittyvä juoni, henkilöhahmot, joille ei juuri osaa toivoa mitään sen kummempaa, tietty tyyli - tai sitten jotain, mitä ei kirjasta pysty edes osoittamaan. Silti siinä missä esimerkiksi Kristina Ohlssonin Sairaat sielut imaisi otteeseensa heti ensimmäisiltä sivuilta ja pakotti lukemaan aina vielä yhden luvun lisää, ei Lemmikki saanut missään vaiheessa aikajan mitään tällaista. Lopulta toki luin kirjan loppuun, joinain iltoina jopa ihan hotkien, mutta kahden viikon kuluttua tuskin enää osaan kertoa, miten Peterille ja Hannelle lopulta kävi. Samoin taisi muuten käydä myös tuon Greben esikoisen kanssa; Kun jää pettää alta -kirjan jälkeen ajattelin, etten ehkä enää lukisi Camilla Greben seuraavia kirjoja, mutta niin vain unohdin senkin.

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina.

”Minusta tuntui kuin pitkään kestänyt tuskallinen kireys sisälläni olisi hellittänyt. Liikutuin hänen kostuneista silmistään ja arasta hymystään. Mutta sitä ei kestänyt kauan. Lila hipaisi otsaansa tyypillisellä eleellään ja jatkoi alakuloisena: ’Minun pitää aina näyttää olevani parempi kuin muut. Kun avasimme tämän paikan, Stefano kertoi minulle, kuinka huijata puntarilla, ja alussa huusin hänelle: olet varas, tuolla tavalla sinä siis tienaat rahasi, mutta sitten en malttanut vastustaa kiusausta vaan näytin, kuinka hyvin minäkin osasin tehdä vilppiä, ja keksin vielä lisää keinoja ja opetin ne hänelle, mieleeni tuli yhä uusia ideoita: minä sahaan teitä kaikkia silmään, Lenù, petkutan punnitsemisessa ja sadassa muussa asiassa, petkutan koko korttelia, älä luota minuun, älä luota mitä sanon tai teen.’”

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina (Storia del nuovo cognome, 2012. suom. Helinä Kangas)

WSOY, 508 sivua.

Olen katsonut Kauniita ja rohkeita reilusti yli kaksikymmentäviisi vuotta. Nykyään en heittäydy Forresterien sotkuiseen ihmissuhdesoppaan läheskään joka päivä tai edes joka viikko enkä ole pitänyt sarjaa varsinaisesti hyvänä enää vuosikausiin. Silti jokin - uteliaisuus, tapa tai ihan vain tottumus - ajaa minut takaisin sarjan pariin jokaisen välillä pitkänkin tauon jälkeen. Ferranten Napoli-sarjan toista osaa kirjastosta kotiin kantaessani tajusin, että tämän sarjan kanssa on ihan samoin.

Napoli-sarjan toinen osa Uuden nimen tarina jatkaa siitä, mihin Loistava ystäväni jäi: Lilan mahtipontisista häistä ja siitä hetkestä, jona Marcello Solara astui juhlasaliin Lilan tekemät kengät jalassaan ja Lila tiesi, että hänen vain muutama tunti aiemmin solmimansa avioliitto oli jo ohi. Neljä päivää myöhemmin Lila, luonnonvoima, korttelin Jackie Kennedy, palaa häämatkalta hiljaisena, oikea silmä mustana ja turvonneena, alahuuli haljenneena ja käsivarret mustelmilla. Kun Lila kertoo kaikille kevyesti vain kaatuneensa kalliolla mennessään miehensä kanssa veneretkelle, ovat kaikki, etenkin suvun naiset, yhtä kevyesti uskovinaan tarinan.

Uuden nimen tarina kertoo Lilan ja Lenùn nuoruudesta, jonka aikana tyttöjen tiet kulkevat koko ajan kauemmas toisistaan. Lila, joka lapsena kietoi koko Napolin pikkusormensa ympärille, päätyy naimisiin ja perheyrityksen palvelukseen, kun taas ystävänsä varjossa, aina askeleen perässä, kulkenut Lenù kouluttautuu koko ajan pidemmälle ja pidemmälle ja matkaa samalla yhä kauemmaksi Napolista, sen nuhjuisilta kaduilta ja vaatimattomasta lapsuudenkodistaan. Vuosien aikana tyttöjen ystävyyteen tulee mukaan mustasukkaisuutta ja yhä enemmän kateutta mutta myös tiettyä yhteenkuuluvuutta sekä kilvoittelua, joka saa heidät molemmat yrittämään saavuttaa jotain vielä enemmän.

”Lähdin pois hyvin levottomana. Minun oli vaikea jättää häntä; sisälläni oli vanha tuttu tunne, että ilman häntä minulle ei koskaan tapahtuisi mitään todella tärkeää, mutta en enää kestänyt sitä kauheaa eläinrasvan löyhkää. Otin ripeästi muutaman askeleen, mutta sitten en pystynyt vastustamaan kiusausta vaan käännyin vielä heilauttamaan hänelle kättäni. Näin, että hän seisoi kokon vieressä kaikki naiselliset muodot peittävissä tamineissaan ja selaili Sinistä haltiatarta. Yhtäkkiä hän otti ja viskasi sen tuleen.”

Ihan kuten Loistava ystävänikin myös Uuden nimen tarina loppuu cliffhangeriin ja ihan niin kuin Loistavan ystävänikin kanssa, myös sarjan toinen osa tuntuu siinä vaiheessa vasta alkaneen. Suoraan sanottuna olo tuntuu jo aika huijatulta: tarina, jonka alkamista odottelin jo koko kirjasarjan ensimmäisen osan, ei sitten todella alkanut vielä tässä toisessakaan. Pitäisi hakea vielä se seuraava ja sen jälkeen se sarjan päättävä neljäs, mutten vielä tämän toisenkaan osan jälkeen osaa sanoa, onko se pelkästään minun aikani haaskaamista. 

Koska kirjan henkilöhahmot ovat jo ensimmäisestä osasta tuttuja, on Uuden nimen tarina sivumääräänsä nähden melko nopealukuinen ja suurimmalta osin melko viihdyttäväkin. Silti vieläkään en löydä Ferrantesta sitä jotain, mikä on saanut useamman ystäväni hehkuttamaan kirjaa maasta taivaaseen ja hotkimaan sivuja pikkutunneille asti - enkä usko, että koskaan sitä löydänkään. Silti voi olla, että jossain vaiheessa luen kuitenkin sarjan loppuun. Vähän niin kuin niiden Kauniiden ja rohkeidenkin kanssa haluan kuitenkin jossain määrin tietää, miten tarina jatkuu, vaikkei kulttuurikokemus olekaan se kaikkein suurin.

Kuukauden vege: Shakshuka.

Helmikuun vegenä kokkaillaan shakshukaa, jonka ohjeen kokosin useamman löytämäni ohjeen pohjalta. Oikeastaan ruuasta voi hyvin tehdä omannäköisensä, sillä ainoat pakolliset ainekset ovat tomaatit tai tomaattimurska, mausteet sekä kananmunat; linssit voi halutessaan korvata esimerkiksi kikherneillä ja fetan sijaan kananmunien päälle voi murentaa vaikka vuohenjuustoa.

SHAKSHUKA

1 sipuli

1 pieni punainen paprika

2 valkosipulinkynttä

oliiviöljyä

1 tl kuminaa

1 tl paprikajauhetta

ripaus cayennepippuria

1 dl punaisia linssejä

pala chiliä

1 tlk tomaattimurskaa tai paseerattua tomaattia

fetajuustoa

3 kananmunaa

suolaa

mustapippuria

korianteria 

Paloittele sipulit, chili ja paprikat ja kuullota niitä paistinpannulla tai valurautapannussa oliiviöljyssä muutaman minuutin ajan. Lisää mausteet ja pyöräytä niitäkin hetki öljyssä

Kaada joukkoon tomaattimurska sekä huuhdellut linssit. Lisää vettä tarpeen mukaan. Anna seoksen porista miedolla lämmöllä viitisentoista minuuttia, kunnes linssit ovat pehmenneet kokonaan. Mausta suolalla ja mustapippurilla.

Lämmitä uuni grillivastuksella 200-asteiseksi. Kun kastike on muhinut lähes valmiiksi, riko pinnalle kananmunat ja murenna feta ja paista shakshukaa vielä uunissa kymmenisen minuuttia niin, että kananmunien valkuaiset ovat hyytyneet mutta keltuaiset eivät. Jos olet tehnyt kastikkeen tavallisella paistinpannulla, voit siirtää sen ennen kananmunien ja fetan lisäämistä uunivuokaan - toinen mahdollisuus on tehdä shakshuka alusta alkaen valurautapannulla. 

Ripottele vielä pinnalle suolaa ja mustapippuria sekä tuoretta korianteria. Tarjoa rapeakuorisen leivän kanssa. 

Jotain muuta vegeä helmikuun pakkasiin?

Kokeile vaikka

paahdettua paprika-linssikeittoa

tai

tofu curry hot potia.

Kristina Ohlsson: Sairaat sielut.

”Lukas asettui takapihan puoleiselle terassille. Ilman kirjaa, istuutumatta lepotuoliin. Tunne siitä, että häntä tarkkailtiin, kasvoi varmuudeksi. 

    Jossain tuolla oli joku, joka piti häntä jatkuvasti silmällä.

    Valvoi hänen jokaista askeltaan.

    Lukas värähti. Hän ei tiennyt, kumpi olisi pahempaa.

    Se että joku seurasi häntä aikomuksenaan vahingoittaa häntä.

    Vai se että joku seurasi häntä koska tiesi, millaisiin tekoihin hän kykeni.”

Kristina Ohlsson: Sairaat sielut. (Sjuka själar, 2016. suom. Outi Menna)

WSOY, 395 sivua.


Vähän ennen ylioppilaskirjoituksia, yhtenä ihan tavallisena koulupäivänä, Lukas astuu ulos koulun pääovista, kävelee portaat alas ja huikkaa ystävilleen tulevansa kahvilaan ihan kohta, kunhan on ensin hoitanut yhden jutun. Kolmen viikon kuluttua tästä Lukas löydetään paikallisesta leikkipuistosta, rajusti pahoinpideltynä, juuri ja juuri hengissä.

Pihalla palava puu sekä talon eteen piirretty risti - samat symbolit yhdistävät Lukaksen katoamisen kahteen muuhun katoamiseen Kristianstadin pikkukaupungissa. Lukas on kuitenkin kolmesta kadonneesta ainoa, joka palasi, ja rikoksen ratkaisu löytyy hänen mielestään.

Kymmenen vuoden jälkeen Lukas palaa takaisin kotikaupunkiinsa, jossa tuntee kaupunkilaisten, entisten ystäviensä, katseiden porautuvaa selkäänsä. Onko Lukaksen muistinmenetys pelkkää teatteria ja onko hän enemmin syyllinen kuin uhri, heidän silmänsä kysyvät. Samaan aikaan Lukaksen kanssa kaupunkiin palaa myös Lukaksen vanha ystävä David puolisonsa Annan kanssa. He ovat ostaneet kaupungin vanhan pappilan ajatuksenaan remontoida siitä itselleen koti, mutta uutta alkua varjostavat talossa tapahtuvat oudot asiat. Ihan kuin joku liikkuisi talossa, siirtelisi tavaroita, hihittäisi vaimeasti pimeydessä.

Ja sitten myös yksi pappilan pihan puista syttyy palamaan.

”Hämärä muistikuva yritti pyrkiä Annan mieleen. Kaaos, se oli kaikki mitä hän muisti. Käsi, joka -hakkasi suljettua ovea, ja ääni, joka huusi anovasti.

    - Heidi, lopeta. Ole kiltti ja lopeta.

    Anna kömpi peiton alle.

    Heidi en ole minä, hän ajatteli.”

Niin kuin jo Syntitaakka-kirjasta kirjoittaessani totesin, Kristina Ohlssonin kirjoissa kiteytyy kaikki se, miksi rakastan jännityskirjallisuutta ja ajaudun suosikkikirjailijoideni uutuuksia odotellessani lukemaan myös niitä keskinkertaisia tusinadekkareita; kirja ikään kuin imaisee mukaansa. Ihan niin kuin Ohlssonin Fredrika Bergman  -kirjat myös Sairaat sielut on taitavasti kirjoitettu laatujännäri, joka osaa väistellä kaikki yleisimmät dekkarikliseet ja toisaalta osaa olla koukuttava ja yllättävä ilman, että varsinaisesti kuitenkaan keksii mitään täysin uutta. Lopulta luin koko neljäsataasivuisen kirjan kolmessa illassa - ihan vain koska tekstiä ei voinut laskea käsistä.

Ennen Sairaita sieluja Kristina Ohlsson on kirjoittanut kuusi Fredrika Bergman -jännäriä sekä kaksiosaisen Martin Benner -dekkarisarjan. Vaikka Fredrikaa yhä vähän kaipaankin, toimii Ohlssonin tyyli silti jopa paremmin nyt, kun poliisien ja tukijoiden yksityiselämien tai menneisyyden haamujen sijaan voi keskittyä ihan pelkästään siihen, mikä lopulta rakentaa hyvän, hyytävän jännitystarinan.

”Asia sai jäädä sikseen, kunnes koitti päivä jolloin hän näki taivaalla levottomana lentelevän mustan lintuparven. Silloin hän tiesi olleensa väärässä.

    Työtoverit olivat olleet oikeassa - mitään ei ollut tapahtunut.

    Vielä.

    Mutta tulisi tapahtumaan.

    Pian.”