Sofi Oksanen: Koirapuisto.

”Toiset ehkä uskoivat, että elin paratiisisaarella siemaillen samppanjaa. Tuskin kukaan epäili minun olevan nyt joku, jonka palveluksiin jokaisella keskiluokkaisella helsinkiläisrouvalla on varaa. Eikö se ollut tarpeeksi painava rangaistus minulle? Se että elämäni oli tällaista, karkotuksen kaltaista, tuntemattomien ihmisten likapyykkien lajittelua ja vieraiden kakaroiden sotkuja. Antaisitko sinä minun pitää tämän mitättömän elämäni, jos selittäisin, miksi olin tehnyt niin kuin olin tehnyt?”

Sofi Oksanen: Koirapuisto (2019)

Like, 404 sivua.


Itä-Ukraina 2006. Sähkötolppaan kiinnitetyn sään syömän ilmoituksen alalaidassa on jäljellä enää yksi puhelinnumerolappu. Koska Olenkan on löydettävä töitä pystyäkseen elättämään perhettään, hän tarttuu puhelimeen ja soittaa. Olenka puhuu kuutta kieltä ja haaveilee työstä tulkkina, mutta päätyy osaksi maassa rehottavaa hedelmöitysbisnestä, jonka parissa vallitsevat viidakon lait. Oman asunnon, kylpyhuoneen, juoksevan veden ja kahviloissa nautittujen espressojen hinta ovat luovutetut munasolut, joista lapsettomuudesta kärsivät länsimaalaiset ovat valmiita maksamaan paljon. Vähitellen Olenka kiipeää firman hierarkiassa ylöspäin ja etenee luovuttajasta koordinaattoriksi: nyt hän on se, joka etsii epätoivoista tyttöjä, joita ei ikinä kehuttu ja joihin imelät adjektiivit toimivat, ja oppii pitämään hankalat tytöt ruodussa. Jotain oppii vasta, kun bisneksessä on jo mukana: munasolun mukana luovuttaa aina myös palan sieluaan.

Helsinki 2016. Perhe, äiti, isä ja kaksi lasta, on tullut snautserinsa kanssa koirapuiston, kuten niin monesti ennenkin. Penkillä puiston laidalla istuu Olenka, muka syventyneenä mukanaan tuomaansa kirjaan, kun viereen istahtaa nainen, jonka hänenkin liikkeissään on ihmisenkipeyttä ennakoivaa hitautta. He molemmat ovat tulleet puistoon, koska on pakko; pakko nähdä oma lapsi, jolla on isoisänsä silmät ja jonka nauru tuo mieleen lapsuuden onnelliset päivät ja sen elämän, mitä ei itse koskaan voinut saada.

”Darian ilmaannuttua toimistolle minusta tuntui kuin kohtalo olisi antanut minulle mahdollisuuden nostaa hänet ja hänen perheensä suosta, johon he olivat uponneet Maksim Sokolovin kuoleman jälkeen. Eikä siinä kaikki. Minä pystyisin vielä parempaan, luomaan Darian tulevaisuudesta loisteliaan. Meidän piti vain pyyhkiä Snizne pois puheistamme, mielestämme ja muististani, kokonaan pois kartaltamme, ja aikeeni siinä vaiheessa olivat vilpittömät.
     Darian ei pitänyt koskaan saada tietää, millaiselle ihmisille hän lapsia antoi.”

Köyhässä, vasta Neuvostoliiton alta irtautuneessa Ukrainassa pääsy mukaan vauvabisnekseen on samalla takuu paremmasta, vähintään keskiluokkaisesta elämästä. Olenkan kokoamissa kansioissa esitetään luovuttajan luusto, silmienväri sekä tarvittaessa vähän kaunisteltu tausta, jotta toiselta puolelta maailmaa ostoksille lentäneet asiakkaat voivat valita tulevalle lapselleen toivotunlaiset ominaisuudet. Yksi luovutus, ehkä kaksi, ja sen jälkeen ovet mallimaailmaan ovat avoinna, tytöille luvataan. Dollarien ja eurojen lisäksi bisneksessä liikkuvat kuitenkin myös rikollisuus, petos ja valheet. Lopulta ei voi luottaa kuin itseensä, eivätkä omatkaan valinnat ehkä enää vuosien päästä tunnu oikeilta.

”Olin päässyt pitkälle. Oli auto, oli asunto, oli työ, oli omia luottokortteja. Oli mies, oli sydänääniä. Oli kokonainen kattaus elämää ja paljon menetettävää.”

Koirapuisto on Sofi Oksasen kuudes romaani, jonka hehkutuksesta ei kukaan varmasti ole tänä syksynä voinut välttyä. Ehkä juuri siksi tunnen itseni jonkinlaiseksi kummajaiseksi sanoessani, että minut kirja jätti jotenkin kylmäksi. Koirapuisto tuntui nostavan jännitystä vähitellen, mutta se varsinainen huipentuma, jonkinlainen tunne, jota kirja tuntuu sivu sivun perään alustavan, jää lopulta kokonaan tulematta. Tarinan edetessä häiritsee myös tunne siitä, että olen lukenut tämän joskus ennenkin. Koirapuisto on ikään kuin sekoitus Oksasen aiempia romaaneja Normaa ja Puhdistusta, miesten hallitsemassa maailmassa elintilaansa puolustavia naisia, Neuvostoliiton varjoa, köyhyyttä, korruptiota, kostoa sekä isoja, repiviä ratkaisuja. Ehkä juuri siksi olisin itse mieluummin lukenut Sofi Oksaselta jotain ihan muuta, nähnyt jonkun kokonaan uuden puolen.

Vuoden kirjatapaus, Koirapuistoa kehutaan, mutta lukukokemuksena kirja oli minulle vain vähän keskinkertaista parempi.

”Kaikista ei tullut nuoria leskiä, ei ehkä leskiä ollenkaan. Ehkä se olisi mahdollista minullekin. En toivonut sen enempää, sillä sydämeeni oli pudonnut taivaan tähti silloin, kun sitä vähiten odotin.”

Camilla Grebe: Horros.

”Taittelen paperin varovasti auki. Levitän sen kojelaudalle ja kumarrun lähemmäs nähdäkseni sen paremmin iltahämärässä.

     Se vaikuttaa jonkinlaiselta runolta.

     Otsikkona on Horros.

     Sen alla on runo leijonasta ja kyyhkystä. Viimeinen säkeistö riipaisee sydäntä.

     Syntyi kyynelistäni meri,

     johon kävin kuolemaa odottamaan

     surun pehmeille laineille.

     Silloin tuli leijona takaisin,

     ja sen suuressa kidassa

     oli uusi kyyhky minulle.”

Camilla Grebe: Horros (Dvalan, 2018. suom. Sari Kumpulainen)
Gummerus, 589 sivua.

Arvostelukappale.

On kolme viikkoa siitä hetkestä, jona rikostutkijan Manfred Ohlssonin tavallisen tylsä elämä on hajonnut pieniksi palasiksi: saadakseen puhua rauhassa puhelunsa loppuun hän on kääntänyt selkänsä, vain hetkeksi, ja hänen pieni tyttärensä on pudonnut neljännen kerroksen ikkunasta alas asfalttiin. Nadjan elintoimintoja ylläpitävien laitteiden keskeltä Manfred vedetään kuitenkin takaisin töihin. Tukholman eteläsaaristossa on huuhtoutunut luodolle miehen ruumis ja vähän myöhemmin vielä toinen. Rannalta löydettyjä miehiä yhdistää kaksi asiaa: heidän molempien ruumiidensa lähes jokainen luu on kuoleman jälkeen murtunut ja heistä ensimmäisen kynsien alta löytyy toisen uhrin ihosoluja.

Toisella puolella Tukholmaa kahdeksantoistavuotias Samuel pakenee pilalle mennyttä huumekauppaa. Epätoivoisena hän päätyy stuvskäriläiseen merenrantahuvilaan henkilökohtaiseksi avustajaksi onnettomuudessa aivovamman saaneelle ikäiselleen pojalle. Idyllisen valkoisen omakotitalon sisäpuolella ei kaikki kuitenkaan ole ihan niin kuin pitää.

Samuelin yksinhuoltajaäiti Pernilla on tottunut pitämään huolen pojastaan, antamaan anteeksi virheen toisensa jälkeen, lupaamaan aina vielä yhden mahdollisuuden. Niin tälläkin kertaa: oli mitä tahansa, hän on päättänyt pelastaa poikansa, jonka uskoo olevan nyt suuremmassa vaarassa kuin koskaan aiemmin.

”Lennän ympäri pimeää luolaa.

     Ympäri, ympäri - kostean viileä ilma kannattelee minua. Siipeni ovat vahvat ja ruumiini voimakas, mutta välillä törmään seinään. Silloin jään makaamaan maahan ja annan nokan vaipua sivulle. Lepään siinä, kun pieni linnunsydämeni tykyttää rinnassa ihan helvetin nopeasti.

     Kallistan päätä. Tarkastelen harmaata höyhenpukuani. Pyrstössä ja siivissä on musta kärki, ja rinta on vaaleanpunainen. Jalkani ovat lyhyet, vankat ja punertavat.

     En pane päätäni pantiksi, mutta taidan olla sepelkyyhky.”

Jos kaipaa synkkiä ja myrskyisiä öitä, kartanoromantiikkaa ja salapoliisin, joka helisyttää jääpaloja kalliin viskilasinsa pohjalla, on niitä turha etsiä Camilla Greben kirjoista: niissä lukija saa eteensä sen ihan tavallisen, arkisen maailman nurjemman puolen, joissa rikos on metsään piilotettuja huumerahoja tai merestä rannalle huuhtoutuneita tunnistamattomia ruumiita. Horros kerrotaan kolmesta eri näkökulmasta ja kolmella eri äänellä: Samuelin, Manfredin ja Pernillan. Pelkän jännityskertomuksen ohella Grebe nostaa jälleen esille myös yhteiskuntakritiikkiään nettimaailman valheellisuuteen sekä ihmisten itsekeskeisyyteen. Millaisessa horroksessa me lopulta elämmekään, me jotka kuitenkin olemme vielä täysin hereillä?

Camilla Greben kolmas ja uusin dekkari jatkaa pitkälti samalla tiellä kuin kaksi edellistäkin - niin hyvässä kuin pahassakin. Myös Horroksen kanssa ajaudun nimittäin pohtimaan, mikä lopulta erottaa hyvän dekkarin ihan hyvästä, ja mikä on se jokin, joka ei ainakaan minun silmissäni nosta Grebeä ihan sinne Camillä Läckbergin, Kristina Ohlssonin tai Samuel Björkin tasolle. Ehkä se on tietty rosoisuus ja puhekielisyys, jotka eivät ikinä ole olleet kovin minua, tai jonkinlainen arkisuus, joka saa minut kuitenkin kaipaamaan enemmän niitä synkkiä sukukartanoita tai haudattuja sukusalaisuuksia. Kolmesta Grebestä Horros on kuitenkin selvästi paras, ja kirjan loppu onnistuu yllättämään olematta kuitenkaan liian epäuskottava.

”Tarina, jonka hän kertoi puhelimessa Rakelista ja poliisiasemalle unohtamastani runosta, oli omituisin ja karmivin, jonka olen koskaan kuullut. Se vaikutti niin uskomattomalta, että olen taipuvainen uskomaan siihen.

     Ei kukaan voi keksiä sellaista.

     Palautan mieleeni synkät säkeet, jotka luin niin monta kertaa, että osaan ne ulkoa. 

     Luhistuin, kuolin, herännyt en,

     mutta suuren suruni keskellä

     kuulin leijonan kuiskauksen.”

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia.

”’Marcus, kuuntele: sinun on tultava välittömästi Baltimoreen. Älä kysy mitään. Kysymys on vakavasta asiasta.
     Saul-setä sulkee puhelimen. Aluksi luulen, että puhelu on katkennut ja soitan heti takaisin: hän ei vastaa. Kun soitan vielä uudestaan, Saul-setä lopulta vastaa ja sanoo nopeasti: ’Tule Baltimoreen.’
     Sitten hän sulkee jälleen puhelimen.
     Jos löydät tämän kirjan, ole hyvä ja lue se.
     Haluan, että joku kuulee Baltimoren suvun tarinan.”

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia (Le livre des Baltimore, 2015. suom. Kira Poutanen)
Tammi, 554 sivua.

Jos Marcusilta olisi kysytty asiaa kaksikymmentä vuotta sitten, olisi hän vastannut empimättä, että ruoho tosiaankin oli vihreämpää aidan toisella puolella - ainakin mitä tuli Baltimoreen. Jo lapsesta asti Marcus on tottunut siihen, että setänsä perheeseen verrattuna he, Montclairin Goldmanit, ovat niitä vähän vähempipätöisempiä sukulaisia. Heidän autonsa on auttamatta kymmenen vuotta liian vanha, koti liian ahdas koko suvulle ja kun isovanhempien luona jaetaan nukkumapaikkoja, sijataan heille automaattisesti vuoteet sille kaikkein muhkuraisimmalle vuodesohvalle.

Yhdessä serkkunsa Hillelin ja tämän kasvattiveljen Woodyn kanssa Marcus muodostaa Goldmanin jengin, oman kolmihenkisen veljeskuntansa, joka vannoo pitävänsä yhtä vaikka mikä olisi. Millään muulla kuin Baltimoreen menemisellä ja Baltimorejen kanssa olemisella ei enää ole Marcusille merkitystä: elämää rytmittävät koulujen lomat, pitkät viikonloput. Jopa aurinko tuntuu paistavan erityisen kirkkaasti juuri ja ainoastaan Baltimoressa.

Mutta sitten tapahtuu jotain, Tragedia, joka särkee kaiken vuosien kuluessa rakennetun. Mitä oikein tapahtui ja oliko kaikki lopulta edes sitä, miltä näytti? Päästäkseen eteenpäin, on Markuksen vihdoinkin uskallettava kohdata menneisyys ilman nostalgian kuorrutusta ja kertoa sukunsa tarina.

”Saapuessamme Oak Parkiin hidastan vauhtia. Näillä kaduilla Woody, Hillel ja minä olimme onnellisia. Ohitamme Oak Parkin vartijapartion, heilautan salaisen merkin kädelläni. Sitten käännyn Willowick Roadille ja saavun Baltimoren talolle. Serkkuni, veljeni Woody ja Hillel istuvat talon portailla. Hillelillä on kädessään valokuva, he katsovat sitä yhdessä. Se on kuva meistä neljästä, kuva, joka otettiin Alexandran muuttopäivänä yhdeksän vuotta aikaisemmin. Hillel näkee meidät ja piilottaa kuvan vieressään olevan kirjan lehtien väliin. He nousevat seisomaan ja kävelevät meitä vastaan. Halaamme toisiamme pitkään.
     Tragediaan on aikaa kuukausi, mutta emme tiedä sitä vielä.”

Baltimoren sukuhaaran tragedia on osin sukuromaani, osin jännäri, ja saman päähenkilön, Marcus Goldmanin, ansiosta eräänlainen itsenäinen jatko-osa Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta -bestsellerille. Se on kirja perheistä, veljeydestä ja uskollisuudesta mutta toisaalta myös kateudesta, katkeruudesta sekä halusta olla jotain vähän enemmän, päästä sinne missä aurinko tuntuu aina paistavan vähän kirkkaammin. Dicker kuljettaa tarinaa useissa eri aikatasoissa tarjoten lukijalle palan kerrallaan. Loppu toki on selvillä jo heti kirjan alussa: tämä tarina ei pääty hyvin.

Ja jo heti ensimmäisiltä sivuilta muistan, miksi alun perin ihastuin Dickerin esikoisen Harry Quebertiin niin täysin: Joël Dicker on aivan äärimmäisen taitava kirjoittaja - jopa siinä määrin, että se tuntuu paikoin lähes laskelmoidulta. Jokin tekstissä imaisee heti mukaansa ja se - paljon myös hyvän käännöksen ansiosta - onnistuu olemaan samaan aikaan sekä helppolukuista ja sujuvaa että sen verran monipuolista, ettei vaikuta liian yksinkertaiselta. Jo heti ensi sivulta Dicker nostaa esille myös Tragedian ja tiputtelee vihjeitä tulevasta pikku hiljaa. Vähempikin tosin olisi riittänyt: jo niiltä ensimmäisiltä sivuilta tiedän, että esikoisen tapaan tämäkin kirja on pakko ahmia.

Ihan Harry Quebertin tasolle Dicker ei Baltimoren sukuhaaran tragediallaan pääse, mutta esikoisen tavoin tämäkin on taidokkaasti kirjoitettu ja viihdyttävä lukuromaani, jonka sadat sivut hotkaisee lähes huomaamatta.

”Kaikki alkaa samalla tavalla kuin loppuu, ja kirjat alkavat usein vasta viimeiseltä sivulta.

     En tiedä, päättyikö nuoruutemme kirja lukion loppumiseen vai jo vuotta aiemmin heinäkuun lopussa 1997 Hamptonsin loman päättyessä, kun ikuinen ystävyytemme ja yhdessä tehdyt ikuisen uskollisuuden lupaukset tuhoutuivat, kun emme kestäneet ajatusta alkavasta aikuisuudesta.

Kuukauden vege: superhelppo kasviskiusaus.

Marraskuun vegenä kokataan kasvuskiusausta, jota varten ei tarvitse pyöriä keittiössä kuin kymmenen minuuttia.

SUPERHELPPO KASVISKIUSAUS 

perunoita

sipuli

fetaa

juustokermaa

1 tlk papumixiä

1 pss kasvissuikaleita

mustapippuria

suolaa

perunamaustetta

Pese, kuori ja suikaloi perunat sekä silppua sipuli - ohjetta helpottaaksesi voit käyttää myös 500 g peruna-sipuliseosta. Voitele uunivuoka ja levitä pohjalle perunasuikaleita, mausteita, fetaa, papumixiä sekä kasvissuikaleita ja peitä ruoka vielä perunasuikaleilla. Kaada joukkoon juustokerma ja paista kasviskiusausta 200-asteisessa uunissa noin tunti. 

Jotain muuta helppoa ja nopeaa?

Kokeile vaikka

itämaista nuudelisalaattia 

tai

intialaista kukkakaalikastiketta

Clare Mackintosh: Lopun jälkeen.

”Vietän jokaisen mahdollisen hetken Dylanin kanssa, ja yritän mahduttaa minuutteihin ja tunteihin muistoja koko elämän ajalta. Tuon sairaalaan jokaisen kirjan Dylanin huoneen hyllystä ja luen niitä uudelleen ja uudelleen, kun Dylan makaa liikkumatta ja vaipuu uneen ja havahtuu ajoittain hereille. Laulan hänelle, kylvetän häntä ja harjaan hänen olemattomia hiuksiaan. Kerron hänelle tarinoita, jotka ovat täynnä auringonpaistetta ja joissa on onnellinen loppu, ja tunnen itseni valehtelijaksi, sillä elämässä ei ole onnellista loppua, vai onko?”

Clare Mackintosh: Lopun jälkeen (After the End, 2019. suom. Päivi Pouttu-Deiere)
Gummerus, 425 sivua.

Mitä tekisit, jos joutuisit päättämään oman lapsesi elämästä? Tämän kysymyksen edessä ovat Max ja Pip, joiden täydellisen rasittava lapsiperhearki aikaisina herätyksineen ja vesilammikoissa kastuvine hanskoineen on muuttunut sairaala-arjeksi, jossa lasten teho-osaston hoitajat tuntevat heidät nimeltä. Toiveet kotiinpaluusta ja paranemisesta murenevat, kun lääkäri Leila Khalili ohjaa heidät hiljaiseen huoneeseen ja kertoo, että se sentinkokoinen pala syöpäkasvainta, jota kohta kolmevuotiaan Dylanin leikkauksessa ei saatu aivorungosta poistettua, on nyt alkanut kasvaa. Nyt Maxin ja Pipin on päätettävä leikkauksessa syntyneen aivovaurion takia kaulasta alaspäin halvaantuneen poikansa elämästä: luopuako hoidoista ja hyväksyä, että poika elää enää viikkoja, korkeintaan kuukausia, vai yrittääkö vielä niin, että Dylan voisi elää vielä vuoden, ehkä kauemminkin, mutta vaikeasti vammaisena?

Milloin voi lopettaa ihmeeseen uskomisen? Entä jos voisi saada vielä yhden yhteisen joulun, vielä yhden syntymäpäivän ja kolmannen, ehkä neljännenkin kynttilän kakkuun? Millainen elämä on elämisen arvoista ja missä pisteessä siitä tulee pelkkää olemassaoloa? Ja miten lapsi, jonka olemassaolosta todistaa turvaistuin, lelut olohuoneen nurkassa kermanvärisissä koreissa ja kehtolaulu-CD, voi olla kuolemaisillaan?

”Nielaisen parahduksen. Tunne sisälläni kasvaa hitaasti ja vaativasti, sitten nopeammin ja rajummin. Syyllisyyttä, vihaa ja surua. Miksen säilyttänyt kaikkea? Kaikkia Dylanin maalauksia. Jokaista höyhentä, jonka hän poimi kävelyllä. Jokaista simpukkaa ja jokaista kiveä, jota hän siveli tai katseli ihaillen ja joissa hän näki jotakin, jonka olin jo kauan sitten unohtanut nähdä. Miksen säilyttänyt niitä kaikkia?”

Sekä Pip että Max rakastavat Dylania enemmän kuin mitään ja haluavat tämän parasta. Mutta tästä he ovat eri mieltä. Kenellä lopulta on oikeus päättää lapsen elämästä vai onko kenelläkään?

Clare Mackintosh antaa lukijan päättää: aikaa Lopun jälkeen katsotaan kahdesta eri näkökulmasta, kahden eri vaihtoehdon seurauksena. Jos aikoinaan pidit Sliding doors -elokuvasta, pidät takuulla myös tästä.

”Minut saa murtumaan partion sukka.
     Pikkuinen valkoinen, joka on joutunut eroon kaveristaan ja pudonnut pinnasängyn päädyn ja seinän väliin. Sen pohja on likainen ja se on edelleen jalan muotoinen, ja kun otan sen käteeni, miltei odotan sen tuntuvan lämpimältä, aivan kuin Dylan olisi vasta hetki sitten vetänyt sen jalastaan. Pitelen sukkaa kasvojani vasten ja hengitän poikani tuoksua - se on kuin fyysinen isku, joka pakottaa minut nojaamaan seinää vasten, jotta en romahda lattialle.”

Lopun jälkeen on Clare Mackintoshin neljäs kirja ja ensimmäinen varsinainen draama kolmen psykologisen trillerin jälkeen. Kieltämättä olin aluksi vähän skeptinen - onneksi turhaan: tämä neljäs on Mackintoshin kirjoista selvästi paras. Siinä missä jännityskirjailija- Mackintosh alkoi jo kolmessa kirjassaan kovasti toistaa itseään, on Lopun jälkeen raikas ja kekseliäs kirja, joka ei valitse sitä helpointa, ennalta arvattavinta ratkaisua tai edes kerro, mikä tie lopulta on se oikea. Onneksi ei, sillä valittavana on pelkkiä huonoja ja raskaita teitä.

Lopun jälkeen on vahvasti omaelämäkerrallinen kirja, mikä tekee siitä jotenkin entistä koskettavamman. Silti jostain kumman syystä Mackintoshin kirjaa leimaa jollain kummalla tavalla toivo: ihan kuin kirja haluaisi sanoa, että kaikesta voi kyllä selvitä, mutta koska se on jotenkin liian naiivia, jättää sen ihan vain lukijan pääteltäväksi.

”Miksen mennyt kylvettämään Dylania? Miksen palanut kotiin aikaisemmin? Miksen tarttunut jokaiseen mahdollisuuteeni polvistua kylpyammeen viereen sillä aikaa kun poikani - terve ja onnellinen poikani - loiskutteli vedessä? Miksen ymmärtänyt, että jonakin päivänä en ehkä voisikaan tehdä sitä? Ajattelen kaikkia niitä kertoja, kun olin toivonut Dylanin olevan vanhempi ja kuvitellut, kuinka veisin hänet kalastamaan ja opettaisin häntä ajamaan... Toivoin olevani tulevaisuudessa, vaikka nykyhetki oli aivan ulottuvillani. Nykyhetki oli täydellinen.”

Pajtim Statovci: Bolla.

”Joinakin päivinä olen ihan tyytyväinen - olen hyvällä mielellä, virkeällä ja luovalla päällä - ja keksin kuvitella meistä jotakin uutta, että sinä olet julkaissut kirjan, kaikki sanat meistä niin kuin niiden kuuluukin mennä, tulet kertomaan minulle siitä lapsen riemulla, ja minä olen juuri tullut sairaalasta kotiin ja saan sanoa sinulle, että minä tiesin, minä tiesin tämän sinusta, minä tiesin että tämä päivä tulee, miten lahjakas sinä oletkaan, ja halatessani sinua yltäkylläisenä minä saan sanoa hiljaa mielessäni että sinä olet minun, minun, aina minun, minun sinä olet eikä kukaan vie sinua minulta.”

Pajtim Statovci: Bolla (2019)

Otava, 240 sivua.

Bolla on haamu, näkymätön, ulkopuolinen. Käärmeenkaltainen olento, peto. Pajtim Statovcin uutuudessa se on Arsim. Yhtenä huhtikuisena päivänä Milos astuu samaan kahvilaan, kävelee sisään aurinko niskassaan ja saa Arsimin elämän jakautumaan kahtia, elämään ennen ja jälkeen häntä. Arsimilla on kotona vaimo, tottelevainen ja vähäsanainen Ajshe, mutta siitä huolimatta Arsim ei voi olla seuraamatta Milosia. On vuosi 1995, he ovat serbi ja albaani - ja kaksi miestä - ja Pristinan yllä roikkuu sodan uhka. Silti Milosin asunnossa he ovat vain he kaksi, kaksi aurinkokelloa ikuisessa aamussa.

Toisella puolella kaupunkia Ajshe hoitaa kodin, silittää paidat, kattaa pöytään papukeittoa, kermakastikkeessa sekoitettuna paistettuja paprikoita ja avjaria ja myöhemmin tuuudittaa vauvan uneen. Koska joskus rakkaus on sitä, että on jonkun kanssa, kenen tahansa, jottei tarvitsisi olla yksin. Onneton elämä jonkun kanssa on aina parempi - onhan- kuin onneton elämä yksin.

Sitten syttyy sota, joka ajaa Arsimin perheineen maanpakoon. Kun hän vuosia myöhemmin saapuu takaisin hävitettyä Pristinaan, on aika selvittää, mitä sekä Milosille että heille kahdelle lopulta tapahtui.

”Maatessamme jälkeenpäin lähekkäin, kuunnellessani hänen raskasta hengitystään ajattelen, miten epäreilua on, että maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä: ihmisiä joiden ei tarvitse pelätä mitään ja ihmisiä joiden täytyy ymmärtää pelätä kaikkea. Pelko toimii sillä tavalla: se tulee kerralla ja jakamattomana.”

Statovcin kirjoissa, niissä kaikissa kolmessa, on sitä samaa magiaa, joihin ainoastaan erityisen taitava kirjoittaja pystyy: lähes joka aukeamalla on joku kohta tai lause, joka pitää lukea useampaan kertaan, ihan vain koska se on niin kauniisti muotoiltu. Vähintään parin aukeaman välein taitan sivun yläreunan hiirenkorvalle (kyllä, myönnän!) erityisen mieleenpainuvan sitaatin merkiksi ja ihan yhtä usein palaan takaisin ihan vain upotakseni kunnolla rivien väliin. Kuten kaksi edellistäkin, myös Bolla tarjoaa lisäksi vahvan symbolisen tason, jossa kansantarinat sekoittuvat oikeaan elämään, mutta muuten kirja on aiempia teoksia helpompi tulkita.

Bollan teemoja ovat ulkopuolisuus, kielletty rakkaus, piilotetut ja padotut tunteet sekä sota, joka syntyy sodasta. Silti tästäkään statovcista en voi lopulta sanoa pitäneeni, siitäkään huolimatta, että taidokkaasti ja kauniisti kirjoitettu kirja on tämäkin mieletön lukukokemus.

Yksi muukin asia nimittäin yhdistää kaikkia kolmea lukemaani statovcia eikä mitenkään positiivisessa mielessä: sen sijaan, että samaistuisin päähenkilöön tai tuntisin jonkinlaista sympatiaa, herättää päähenkilö jokaisessa kirjassa pelkästään vastenmielisiä, jopa inhon sekaisin tunteita. Kunpa paha saisi palkkansa, huomaan ajattelevani, taas kerran ja siitäkin huolimatta, että tiedän, ettei Statovcin kirjoissa raja hyvän ja pahan välillä ole ikinä selvä. Mutta vaikka on kuinka eksyksissä, hukassa ja rikki, ei kaikkia ympärillä oleviaankin - etenkään niitä, jotka yhä ja kaikesta huolimatta rakastavat - voi sen takia hajottaa.

Ja joskus onneton elämä yksin on kuitenkin parempi kuin jonkun muunkin tekeminen onnettomaksi.

”Mutta sitten, juuri kun taivas on yskäisemässä, minä työnnän sadepilvet syrjään ja leikkaan tuulen saksilla, ja sinä olet niin elävänä edessäni, niin valtavan elävänä suoraan edessäni että voin haistaa kuivan suusi ja märät hiuksesi, ja huojennus silmissäsi sitten, se on paras kohta, se kun jännityksesi purkautuu halaukseksi, suudelmaksi joka ei päätykään.”

Alex Michaelides: Hiljainen potilas.

"Äkkiä mieleeni nousi kuva omasta lapsuudestani. Näin pienen pojan, joka oli joutunut sulkemaan kaikki kokemansa hirveydet syvälle sisimpäänsä ja oli pakahtumaisillaan ahdistuksesta. Hän käveli edestakaisin huoneessaan alati yhtä levottomana ja peloissaan mielipuolisen isänsä seuraavia oikkuja odottaen. Hän ei voinut kertoa tilanteestaan kenellekään, koska hänellä ei ollut ketään, joka olisi kuunnellut. Alician oli täytynyt tuntea olonsa yhtä epätoivoiseksi, sillä muuten hän ei taatusti olisi uskoutunut Barbielle.
     Värähdin kylmästi - ja tunsin jonkun tarkkailevan minua pimeyden suojista.
    Käännähdin ympäri, mutta ketään ei näkynyt. Seisoin aivan yksin tyhjällä, hiljaisella ja varjojen peittämällä kadulla." 

Alex Michaelides: Hiljainen potilas (The Silent Patient, 2019. suom. Antti Autio)

Gummerus, 454 sivua.

Arvostelukappale.


Vaikka välillä vähän kritisoinkin sitä, kuinka kirjakauppojen hyllyt tuntuvat kuukausi toisensa perään täyttyvän uusista dekkareista ja trillereistä, usein kirjoittajiensa esikoisista, joita kehutaan kirjojen kansilehdissä ehdoitta, niin on tässä ilmiössä toki hyväkin puoli: meille dekkarifaneille löytyy aina jotain uutta, mitä lukea. Välillä parempaa, välillä enemmän keskinkertaisia tosin.

Kuusi vuotta sitten taidemaalari Alicia Bereson viimeisteli teoksiaan ennen uusinta näyttelyään, työskennellen ateljeeksi muuttamassaan huvimajassa puutarhansa perällä. Tavallisen illan rikkovat laukausten äänet. Naapurin soittama poliisi on Berensonien ovella muutamassa minuutissa, mutta mitään ei ole enää tehtävissä. Alicia Berenson löytyy olohuoneesta takan edustalta kasvoillaan oudon pelokas ilme, ranteet auki viillettyinä ja miehensä kivääri kädessään. Alician mies, muotikuvaaja Gabriel Bereson, viruu tuoliin sidottuna, pää sivulle retkahtaneena. Kun poliisien taskulampun valo osuu Gabrieliin, paljastuu, että hänen ennen komeiden kasvojensa tilalla on enää pelkkä hiiltynyt punaisenkirjava sekasotku.

Alicia tuomitaan miehensä murhasta, jolle ei tunnu löytyvän minkäänlaista motiivia. Asiaa ei helpota myöskään Alicia itse, joka ei vastaa yhteenkään poliisin kysymykseen - eikä sen jälkeen enää mihinkään. Ainoa vastaus, minkä Alicia tapahtumasta antaa, on maalaus, jonka hän maalaa vain muutamassa päivässä oikeudenkäyntiä odottaessaan. Alicia nimeää omakuvateoksensa Alkestisiksi.

Alician tapaus päätyy uutisotsikoihin, tietenkin, ja psykoterapeutti Theo Faber kiinnostuu tapauksesta. Varmana siitä, että pystyy auttamaan viimeiset kuusi vuotta puhumattomuudessa piilotellutta Aliciaa ja saamaan tämän puhumaan murhayön tapahtumista, Theo hakeutuu töihin Groveen, siihen pohjoislontoolaiseen oikeuspsykiatriseen laitokseen, jossa Alicia on hoidettavana. Mutta onko Alicia vielä mahdollista saada puhumaan ja mitä paljastuu, kun Alician kätkettyä menneisyyttä aletaan ensimmäistä kertaa kaivaa päivänvaloon?

Minäkertojana toimivan Theon lisäksi tarina kerrotaan myös Alician näkökulmasta. Naisen päiväkirjamerkinnöistä selviää pala palalta, ettei elämä kauniin kulissin takana ollutkaan sitä, miltä alun perin näytti ja että jossain varjoissa pimeän ikkunan takana vaanii joku, epäselvä hahmo.

”Alician tuijottaessa tulin äkkiä tietoiseksi eräästä seikasta, joka oli vaivannut minua koko istunnon ajan. Asiaa on vaikea selittää, mutta psykoterapeutit pystyvät havaitsemaan henkisen ahdistuksen erinäisistä hienovaraisista merkeistä potilaan fyysisessä käytöksessä ja puheessa, samoin kuin tietynlaisista katseen vivahteista. Juuri tämä minua oli Aliciassa häirinnyt, sillä huolimatta vuosikausia kestäneestä lääkityksestä ja kaikesta siitä, mitä hän oli tehnyt ja saanut kestää, hänen siniset silmänsä olivat yhtä kirkkaat kuin pilvetön kesäpäivä. Alicia ei ollut hullu. Mutta mitä hän sitten oli? Sille oli olemassa sana, ja -
     Ennen kuin ehdin saada ajatukseni päätökseen, Alicia ponkaisi jalkeille ja syöksyi kimppuuni käsivarret ojossa.”

En tiedä, onko syynä vain se, että olen sattunut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana lukemaan aikamoisen kasan jännityskirjallisuutta, mutta kirjan loppu ei onnistu juurikaan yllättämään. Klassisten Agatha Christie -mysteerien veroinen loppu, lupaa kirjan takakansi, mutten voi olla ajattelematta, että Agatha olisi hoitanut tämän jotenkin hienovaraisemmin, tiputtelemalla kyllä pieniä vihjeitä pitkin kirjaa mutta niin, että ne ihan viimeiset sivut olisivat vetäneet maton totaalisesti jalkojen alta. Ihan tähän ei Michaelides vielä esikoisellaan pysty.

Silti Hiljainen potilas on juuri sitä, mitä odotinkin: tarpeeksi koukuttava trilleri, jota on pakko lukea vielä yksi luku lisää mutta jonka juonesta ja tunnelmasta ei putoa pois, vaikkei useampaan iltaan ehtisikään tarttua koko kirjaan. Niiden tiiliskivien ja toisaalta elämänpainoisten kirjojen ohella kun tarvitaan näitäkin, jotka ihan vain viihdyttävät ja tarjoavat hengähdyshetken arjen keskelle. Varsinaista jännitystä Hiljainen potilas ei niinkään tarjoa, vaan kirja keskittyy enemmän psykologiaan ja päästää lukijan kurkistamaan useampaan eri ihmismieleen ikään kuin kysyäkseen, miten me määrittelemme hoitajan ja hoidettavan.

"Alician kertomusta kuunnellessani kohotin katseeni taivasta peittäviin harmahtaviin pilviin. Lumisade oli viimeinkin alkanut, ja ilmassa leijaili pehmeitä valkoisia hiutaleita. Avasin ikkunan, työnsin käteni ulos ja nappasin sateen keskeltä lumihiutaleen. Katselin, kuinka se suli olemattomiin sormellani, ja hymyilin.

     Sitten kurkotin käteeni uuden."