Lapsiperheen vegaanikeittokirja, vinkkejä keittiöön sekä yksi toimiva ohje.

 

*kirja saatu kustantajalta

Elina Innanen ja Suvi Auvinen: Lapsiperheen vegaanikeittokirja (2020)

Kosmos, 214 sivua.

Useamman kerran minulta on kysytty, kuinka meidän sekasyöjäperheemme lapset on saatu syömään pääasiassa kasvisruokaa, ja yhtä usein olen jäänyt pohtimaan, miten vastata. Pikkuveljen kanssa olemme nimittäin päässeet melko helpolla: kuopuksen siirtyessä syömään samoja ruokia muun perheen kanssa on meillä syöty jo enimmäkseen kasvisruokaa, eikä lehtikaalia, linssejä tai härkäpapusuikaleita ole tarvinnut sen kummemmin esitellä tai piilottaa puolihuolimattomasti muusin alle. Esikoisen verrattuna kuopus onkin todella ennakkoluuloton maistelija, joka napsii lautaselta tyytyväisenä tofut, halloumit, avokadonigirit tai vaikka suolakurkun, joiden syömisestä esikoisen kanssa on aikoinaan jouduttu keskustelemaan. Sen sijaan esikoisen kanssa olemme tapelleet tofuista, uhkailleet ja kiristäneet sekä menettäneet kaikki heimomme senkin edestä. Molemmat pojat ovat kuitenkin tottuneet siihen, että arkena meillä syödään kasvisruokaa eikä tarjolla ole mitään vaihtoehtoa, mihin tofuwokin voisi vaihtaa. Kasvisruuan lisäksi meillä on tarjolla aina myös leipää ja salaattia, joten jos päivän ruoka ei olekaan se lemppari, ei pöydästä tarvitse ikinä lähteä nälkäisenä. Lautasta ei tarvitse syödä tyhjäksi, mutta kaikkea on silti maistettava.

Onneksi on kuitenkin asiasta enemmän tietäviä, jotka osaavat vastata tähänkin kysymykseen minua paremmin ja juuri siksi olin aika innoissani, kun postiluukusta kolahti Elina Innasen ja Suvi Auvisen ihan uusi Lapsiperheen vegaanikeittokirja. Chocochili-blogista tutun Elinan reseptejä meillä on toki kokattu jo aiemminkin, mutta tähän kirjaan on valittu nyt nimenomaan ne reseptit, jotka toimivat parhaiten lapsiperheille. Reseptien ohella kirjasta löytyy myös kattava tietopaketti vegaaniruuasta ylipäätään sekä vinkkejä siihen, kuinka ruokahuolto lapsiperheissä saadaan toimimaan mahdollisimman kivuttomasti.

Mutta kuinka ne jo lihamakaronilaatikkoon ja nauraviin nakkeihin tottuneet lapset sitten saa syömään kasvisruokaa? Elina Innasen ja Suvi Auvisen kirjan mukaan kaikista tärkeintä on totuttaa lapsi monipuoliseen ruokaan ylipäätään, ja mitä aiemmin sen tekee, sitä helpompaa se on - ei siis ihmekään, ettei meillä perheen nelivuotiaan kanssa ole tarvinnut taistella ruuasta läheskään niin paljon kuin yhdeksänvuotiaan. Lisäksi kirja neuvoo olemaan armollinen, mutta toisaalta pitämään kiinni sovituista rajoista: lasta ei voi pakottaa syömään, mutta jos ennen ruokaa on sovittu, että maistetaan, ei sitä sopimusta voi myöskään ruuan aikana muuttaa. Ruokailuun ei myöskään pidä ikinä liittää uhkailua, lahjontaa tai edes lohduttamista vaan ennemminkin kannattaa keskittyä positiiviseen vahvistamiseen sekä siihen, millaisen esimerkin itse lapselle antaa. Monesti lapset vastustavat kaikkea uutta ihan periaatteesta, joten etenkin toteuttaessa vanhempaa lasta kasvisruokavalioon kannattaa lähteä liikkeelle tutuista resepteistä ja korvata ennemmin spagetti bolognesen jauheliha soijalla ennen kuin työntää lapsen eteen tofua tai edes linssejä. Lapsi kannattaa myös ottaa mukaan ruoanlaittoon aina kuin mahdollista, sillä monesti uusiin makuihin tutustuminen on helpompaa, kun lapsi on itse pilkkonut porkkanat tai maistanut kaurapalat.

Silti ainakin itselleni ehkä tärkein idea oli tajuta jotenkin entistä konkreettisemmin, että ruoka on ihan samanlainen osa kasvatusta kuin vaikka ne meidän jokailtaiset lukutuokiomme tai tärkeimmät arvot, jotka haluan siirtää pojilleni. Jos haluan opettaa lapseni arvostamaan luontoa ja ympäristöä, on minun opetettava lapseni myös syömään ilmastokestävää ruokaa.

Jotta ihan joka päivä ei edes tarvitsisi miettiä, mitä syötäisiin, on Lapsiperheen vegaanikeittokirjaan koottu valmiiksi kuuden viikon kiertävä päivällislista, jolla arjen suunnittelu on tehty entistä helpommaksi. Toisaalta kirjasta voi valmiin viikkolistan käyttämisen sijaan napata kokeiltavaksi myös yksittäisiä reseptejä arkeen, viikonloppuun, välipalaksi tai vaikka lastenjuhliin tekemättä varsinaisesta vegaaniuudesta sen isompaa numeroa. Vaikka kirjan reseptit ovatkin kaikki vegaanisia, on teos suunniteltu kaikenlaisille perheille, joissa toiveena on syödä enemmän kasviksia ja oppia valmistamaan sekä herkullista että terveellistä kasvisruokaa. Lisäksi kirjasta löytyy aukeamallinen ohjeita, kuinka lapsiperheissä usein syntyvää ruokahävikkiä voi helposti vähentää ja mitä ylijääneistä perunoista, keitetyistä vihanneksista, riisistä, banaaneista tai vaikkapa tortillalätyistä oikein voi tehdä.

Yksi kiinnostavista faktoista Lapsiperheen vegaanikeittokirjassa oli muuten, että vaikka maailmassa onkin yli 20 000 syötäväksi kelpaavaa kasvia, muodostuu yli 90% ruuastamme alle 20  kasvista. Uusia makuja löytyy siis aika helposti! Meillä testattiin ensimmäisellä viikolla välipalana vihersmoothieta (joka osoittautui hieman yllättäen erityisesti esikoisen herkuksi) ja sunnuntailounaana sticky beanitia. Kokeiltavien listalla ovat tämän lisäksi ensimmäisinä ainakin paprika-paputahna, jolla välipalaleivistä saa heti ruokaisampia, sekä uuniriisi, butter tofu sekä nyhtökaura-gnocchivuoka.

STICKY BEANIT

4 annosta

30 minuuttia

 

 200 g pitkiä vihreitä papuja (pakaste)

200 g kiinankaalia

1 iso punainen paprika

250 g Beanit-härkäpapusuikaleita

1 tl rypsiöljyä

1 tl seesamiöljyä

riisiä

kastike:

2 rkl soijakastiketta

2 rkl vaaleaa siirappia

1 rkl raastettua inkivääriä

2 valkosipulinkynttä

1 limen mehu

Keitä riisi ohjeen mukaan.

Kiehauta pavut, valuta ja siirrä sivuun odottamaan. Pilko kiinankaali ja paprika.

Sekoita kastikkeen ainekset yhteen.

Kuumenna öljyseos paistinpannulla ja ruskista Beanit-suikaleet. Lisää paprika sekä kiinankaalin valkoiset osat ja kuullota hetki. Kaada pannulle kastike ja loput kiinankaalista sekä pavut. Kuumenna pari minuuttia, kunnes neste on haihtunut.

Tarjoa riisin kanssa.

Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä.

”Connel on taas hiljaa. Hän kumartuu suukottamaan Mariannea otsaan. Mä en ikinä satuttaisi sua, onko selvä? hän sanoo. En koskaan. Marianne nyökkää vaiti. Sä teet mut tosi onnelliseksi, Connel sanoo. Hänen kätensä liikkuu Mariannen hiuksissa ja hän lisää: Mä rakastan sua. Mä en pelkästään sano niin, mä oikeasti rakastan. Kyynelet kihoavat taas Mariannen silmiin ja hän ummistaa ne. Tästä hetkestä tulee muistonakin sietämättömän kiihkeä, hän tietää sen jo nyt, kun se vasta tapahtuu. Hän ei ole koskaan uskonut, että kelpaisi kenenkään rakkaaksi. Mutta nyt hänellä on uusi elämä, jonka ensimmäistä hetkeä hän juuri elää, ja vielä monen vuoden kuluttuakin hän yhä ajattelee: Niin se oli, siitä minun elämäni alkoi.” 

Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä (Normal people, 2018. suom. Kaijamari Sivill)

Otava,

263 sivua.

Jos pitäisi keksiä kaikkein epätodennäköisin pari, olisi se ehdottomasti Connel ja Marianne: Connel on kaikkien rakastama lukion jalkapallojoukkueen tähti, Marianne taas hiljainen älykkö, jonka perään ei koulun käytävillä juuri katsella ja jos katsellaankin, niin lähinnä ivallisesti. Connelin yksinhuoltajaäiti elättää itsensä ja poikansa siivoamalla, Mariannen ei ole koskaan tarvinnut tehdä töitä rahan eteen. Jokin selittämätön vetovoima kuitenkin vetää Connelin ja Mariannea yhteen, ja he päätyvät suhteeseen, joka kuitenkin Connelin tahdosta salataan muilta.

Yliopistossa osat vaihtuvat. Yhtäkkiä lukion outolintu Marianne huomaa päätyneensä keskelle isoa kaveriporukkaa, joka istuu iltamyöhään juttelemassa politiikasta ja järjestää juhlia, joista kaikki yliopistolla puhuvat. Samalla Connel ei tunnu löytävän uudessa kaupungissa paikkaansa tai edes itseään saati sitten sellaista ystäväjoukkoa, jota hän lukioaikoina piti itsestäänselvänä. Kouluaikoina Connelin ehdoilla toiminut suhde kääntyy sekin toimimaan yhtäkkiä Mariannen ehdoilla, mutta yksi ei muutu - vaikka he tapaavatkin ja tapailevatkin muita ihmisiä, eivät he silti voi hylätä toisiaankaan.

 

”Syntyi pitkä hiljaisuus. 

Niin, en mä tiedä, Connel sanoi. Sä varmaan haluat tapailla muita sillä aikaa, vai mitä?

Viimein Marianne sanoi Connelin mielestä todella kylmän kuuloisella äänellä: Totta kai joo.

Silloin Connel nousi ja kaatoi kahvinsa tiskialtaaseen juomatta kuppia tyhjäksi. Talosta lähtiessään hän itki, itki pieleen menneitä säälittäviä haaveitaan Mariannen luona asumisesta yhtä paljon kuin heidän pieleen mennyttä suhdettaan, millainen se sitten olikin.”

 

Normaaleja ihmisiä on valtavan kaunis kirja 2010-luvun nuorista aikuisista, mutta mitään muuta en toisaalta olisi kesällä katsomani samannimisen sarjan perusteella odottanutkaan. Connelin ja Mariannen tarina on kipuilua siitä, kuinka vaikeaa on olla yhdessä mutta kuinka mahdotonta on toisaalta olla myöskään erossa. Sekä kirjan että sarjan toteutus on ihan omaa luokkaansa.

 

”Marianne nojaa oveen koko painollaan, kädet lujasti kahvalla, silmät tiukasti kiinni. Hänen elämänsä on ollut epänormaalia pienestä asti, hän tietää sen. Ajan mittaan paljon on hautautunut samalla tavalla kuin lehdet putoavat ja peittävät maapalon alleen ja sekoittuvat lopulta multaan. Hänelle joskus tapahtuneet asiat ovat hautautuneet hänen ruumiinsa maaperään. Hän yrittää olla hyvä ihminen. Syvällä sisimmässään hän kuitenkin tietää, että on paha, turmeltunut, kieroutunut, ja kaikki hänen yrityksensä toimia oikein, hankkia oikeanlaisia mielipiteitä, sanoa oikeita asioita, kaikki yritykset vain naamioivat sitä, mitä hänen sisällään on, hänen pahuuttaan.”

 

Jos joskus ajaudun haaveilemaan siitä, että olisin vielä yliopistossa, jolloin elämä oli (muka) niin kevyen huoletonta, on Normaaleja ihmisiä parasta mahdollista lääkettä sellaisille haaveille. Useamman kerran tekisi mieli tarttua joko Conneliin tai Marianneen - yleensä molempiin - ja käskeä peruuttamaan. Mutta sitten vilkaisen peiliin, ja tajuan, että olen itse samanlainen, edelleen, yli kolmikymppisenä: yhtä keskeneräinen, epävarma, vähän rikki, usein askeleen myöhässä, jollain tavalla liian usein oikeassa paikassa väärään aikaan. En sano, mitä ajattelen, koska en uskalla, käännyn pois vaikka pitäisi jäädä, laitan kädet puuhkaan silloin kuin olisi pitänyt silittää, rakennan sekä muureja että vallihautoja. Ehkä siksi sekä Connel että Marianne ovat niin raadollisen samaistuttavia. Sillä tällaisia me olemme, me silti ihan normaalit ihmiset.

Normaaleja ihmisiä ei ole mikään perinteinen poika tapaa tytön -tarina onnellisine loppuineen; itse asiassa lukija saa rakentaa lopun itse, päättää itse, mihin kaikki lopulta päättyy. Kirja ei kuvaa vain nuoruutta vaan koko elämää yleensä, sen uskomatonta keveyttä ja toisaalta käsittämätöntä raskautta. Samalla se on tarkka yhteiskuntaluokkakuvaus yhteisöstä, jossa sosiaalisesti hyväksyttäviä ovat vain samanarvoisten suhteet ja joissa ihmisen asema näkymättömässä arvohierarkiassa määritellään jo lukiossa. Connelin ja Mariannen kautta Sally Rooney kuvaa myös, kuinka tärkeää on kuulua joukkoon ja tulla sosiaalisesti hyväksytyksi, olla toisten silmissä normaali ja oppia piilottamaan itsestään ne hävettävän puolet - jopa niin tärkeää, että sen tähden on valmis pettämään kenen tahansa luottamuksen.

Sally Rooneyn hahmot ovat samanlaisia kuin me kaikki ja jokainen, joka on joskus rakentanut suhdetta toiseen ihmiseen, löytää kirjasta itsensä. Kirjan teemoja ovat masennus, väkivalta, vallankäyttö ihmissuhteissa, alistuminen, komminikoinnin tärkeys ja itsensä etsiminen - noin niin kuin muun muassa - mutta silti yleissävy on jollain oudolla tavalla lohdullinen. Ilman kaikkia tielle osuneita sattumanvaraisia kohtaamisia ja tapaamiamme ihmisiä, olisimme muotoutuneet joksikin muuksi, toiseksi ihmiseksi. Onnellisiksi ehkä, mutta toisella tavalla.

 

”Onko maailma niin paha paikka, että rakkautta ei voi erottaa kaikkein alhaisimmasta ja loukkaavimmista väkivallan muodoista? Ulkona hänen hengityksensä huuruaa hienona usvana ja lumihiutaleita putoilee niin kuin sama häviävän pieni virhe toistuisi kerran toisensa perään.”

Kuukauden vege: pastaa ja lehtikaalipestoa.

 

Lokakuun kuukauden vegenä tehdään sadon viimeisistä lehtikaaleista pestoa ja tarjotaan sitä mozzarellan, parmesaanin ja kirsikkatomaattien kanssa. Peston ohje löyty alun perin Ruokalasta.

 

PASTAA JA LEHTIKAALIPESTOA

 

lehtikaalipesto:

6 lehteä lehtikaalia

2 dl saksanpähkinöitä

tuoretta basilikaa

1 valkosipulinkynsi

1 dl oliiviöljyä

1 sitruunan mehu sekä kuori raastettuna

suolaa

mustapippuria

50 g parmesaaniraastetta

 

lisäksi:

pastaa

kirsikkatomaatteja

mozzarellaa

 

Revi lehtikaali irti kannoistaan ja höyrytä paloja hetken aikaa mikrossa kannellisessa astiassa pienen vesitilkan kanssa. Valuta ja kuivaa lehdet. 

Paahda saksanpähkinöitä kuumalla pannulla niin, että ne saavat vähän väriä

Laita kaikki peston ainekset tehosekoittimeen ja sekoita tasaiseksi. Halutessasi voit lisätä joukkoon hiukan pastan keitinvettä.

Keitä pasta al denteksi ja sekoita peston joukkoon. Puolita kirsikkatomaatit ja paloittele mozzarella ja lisää sekaan. Tarjoile parmesaanin ja tuoreen basilikan kanssa.

 

Jotain muuta lehtikaalista?

Kokeile vaikka

lehtikaalipizzaa

tai  

beanit-nuudeliwokkia

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa.

”Kaiken oli pitänyt mennä toisin. Ei hänellä ollut tarkkoja suunnitelmia, mutta melkein viimeisten laivojen lähtöön asti hän oli kuitenkin ajatellut itsensä niiden mukaan. Joskus saattoi haaveilla asioista, joiden eteen ei kuitenkaan tehnyt itse mitään. Toivoi vain, että asiat itsestään kääntyisivät sellaisiksi, että sanoiksi pukemattomat haaveet yhtäkkiä toteutuisivat.”

 

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa (2020)

351 sivua.

Arvostelukappale.

Alkukesä 1945 Narvikissa Norjassa. Toinen maailmansota on loppumaisillaan, koko pohjoinen tuhottu, ja Norjassa olevat saksalaissotilaat pakkautuvat yksi toisensa jälkeen risteilyaluksiin valmiina palaamaan puolustamaan Berliiniä, jonka tilanne käy päivä päivältä tukalammaksi. Sodan loppumisen tuntee, vaikkei siitä vielä saa ääneen puhuakaan, ja tuuli kantaa mukanaan tuhottujen talojen nokea. Kuiskaukset kertovat Neuvostoliiton löytäneen Puolasta kummallisia leirejä.

Ilman pyöristynyttä vatsaa ei armeijaa seuranneilla naisilla, tyskertöseillä, ole tilaa Saksaan palaavilla aluksilla. Neuvostojoukot ovat jo lähellä, mutta kotiinpaluu pää kaljuksi kerittynä maahan, jonne ei enää ole tervetullut, ei sekään tunnu helpolta. He ovat kaataneet kuppeihin korviketta, ommelleet asetakkeja ja haavoja ja tarjonneet saksalaissotilaille helpotusta sota-arkeen, mutta se mikä vielä eilen oli hyväksyttävää, on yhtäkkiä sellaista, joka pitää piilottaa katseilta. Se, mikä eilen oli pyykkäri tai muonittaja, onkin tänään pelkästään saksalaisten huora.

Viisi toisilleen ennestään tuntematonta naista, Irene, Veera, Aili, Katri ja Siiri, jättää taakseen norjalaisen vankileirin ja lähtee kotimatkalle läpi poltetun ja tuhotun Lapin. Heillä kaikilla on ollut omat syynsä päätyä Norjaan ja saksalaisten leiriin. Mutta miten selittää muille valinnat, joita ei itsekään ymmärrä ja kertoa hyväksytyksi oma sotansa? Lopulta jäljelle jää enää Irene, pikkukylän kanttorin vaimo, joka ei päätti, ettei elämä voi olla pelkkää pysähtynyttä ja pölyistä sunnuntai-iltapäivää.

”Tässä hän seisoi, tyskertös, tuntemattoman miehen edessä ja esitteli merkkejä, joita sota häneen oli lyönyt. Pientä tämä oli sotilaiden silpoutuneiden raajojen tai puhjenneiden silmien rinnalla, olematonta verrattuna pohjoisen hiekkamaahan valuneeseen vereen tai tienpenkan soraan peiteltyjen sotavankien väsyneisiin ruumiisiin. Mutta hänen kohdallaan sodan jäljet olivat nämä ja ne hän tahtoi näyttää tälle miehelle, jonka keiton hän oli jo syönyt. Hänen mielensä haavoja se ei voisi nähdä, niin kuin ei kukaan huomaa niitä vammoja, joita toiset kantavat sisällään.”

Tommi Kinnunen uutuus on varmasti yksi syksyn odotetuimpia kotimaisia uutuuksia eikä ihmekään - kolmen edellisen kirjan perusteella osasin itsekin odottaa isoa tarinaa, johon upota. Jollain tavalla Ei kertonut katuvansa poikkeaa kuitenkin Kinnunen edellisistä kirjoista. Ehkä se on tietty viipyilevyys sekä hidastempoisuus, joka tekee kirjasta juuri omanlaisensa. Paljon jätetään myös lukijan luettavaksi rivien välistä: on sirpaleita sieltä ja täältä, kesken jääneitä kommentteja ja katseita, joista tarinat rakentuvat täysiksi: kun matkaa taittaa viisi suomalaista, ei kaikkea tarvitse - eikä voikaan - sanoa ääneen.

Ei kertonut katuvansa on jollain maagisella tavalla vähäeleinen ja kauniin karu kertomus sodan runtelemassa maasta sekä sen uhreista. Raunioina ovat sekä luonto, maa, rakennukset että ihmiset, sekä me että ne. Ihan niin kuin maa myös ihmiset ovat palaneet sodassa, taipuneet karelle ja jähmettyneet vääriin muotoihin niin, ettei kukaan ollut enää sama kuin ennen. Pitkin matkaa naiset paljastavat palasia menneestään ja syistään jättää koti ja lähteä vieraan mukaan, mutta suurin osa matkasta taitetaan hiljaisuudessa. Sillä tällaisia me olemme, me suomalaiset: Pidämme huolen omista asioistamme. Odotamme kohteliaasti jonkun muun aloittavan keskustelun. Kuuntelemme hiekan rahinaa kenkien alla. Avaamme suumme vasta kun on pakko. Ja kun myöhemmin, vuosien päästä, yritämme saada sotaa katoamaan kertomalla sen tarinoiksi, annamme sen ihan huomaamatta saada otteen myös seuraavasta sukupolvesta.

Ei kertonut katuvansa on matka takaisin johonkin, mitä ei enää ole. Silti vasta perillä on mahdollista ymmärtää, ettei kotonakaan mikään voi olla ennallaan, odota muuttumattomana, samanlaisena kuin ennenkin, ja ettei mennyttä elämää voi rakentaa sinne, missä jäljellä on vain hiiltyneet rauniot ja yllä noen haju.

Ihan niin kuin edes puolitutun vainajan hautajaisissa ei voi todella itse ymmärtää, että sama suru osua ennemmin tai myöhemmin omalle kohdallekin.

Sillä pahinta oli yrittää vaatia takaisin entistä elämäänsä, sillä sellainen ei ollut enää heitä varten, heille mahdollista.

Mikä tietyllä tavalla onkin ihan hyvä.

Tommi Kinnusen aiemmista kirjoista pitäneille Ei kertonut katuvansa on syksyn uutuuksista se iso kirja. Tarina etenee hitaasti, tunnelmaa rakentaen, eikä päästä otteestaan vasta kuin viimeisessä lauseessaan.

”Tai entä jos tavallista elämää on, mutta he eivät enää osaisikaan elää sitä? Jospa he sodan rikkomat vahingossa luovat maailman, jossa rikkinäisyys olikin tavallisuutta? Mitä jos he alkavat palvoa näitä vuosia kuin Jumalaa? Jos he pakottavat lapsensa ja lastensa lapset muistamaan taistelut, niin että nekin menevät rikki jo pienenä, eikäsota koskaan unohdu. Jos rauhan tultuakin näitä kärsimyksiä vaalitaan kuin arpista, mätivää haavaa?”

Joyce Carol Oates: Elämäni rottana.

”Vaikka haavat Hadrianin päässä vuosivat Jerrin baseball-mailan iskujen jäljiltä kovasti verta, pojat väittivät, että kun he lähtivät, Hadrian näytti heidän mielestään olevan kunnossa.

     Tämän minä sain tietää paljon myöhemmin. Painoin vuosien kuluessa mieleeni paljon asioita. Kuin olisin nostellut maasta pieniä kiviä. Nostin ne ylös, tarkastelin hetken ja laskin sitten takaisin maahan, tarkasti samaan, juuri oikeaan paikkaan.”

 

 

Joyce Carol Oates: Elämäni rottana (My Life as a Rat, 2019. suom. Kira Poutanen)

Harper Collins, 413 sivua.

Marraskuun toisena päivänä vuonna 1991, vähän keskiyön jälkeen, hätänumeroon tehdään nimetön ilmoitus pahasti loukkaantuneesta nuoresta afroamerikkalaisesta miehestä, joka makaa tajuttomana South Niagarassa Delahunt Roadin laidalla vääntyneen polkupyöränsä kanssa. Ambulanssi on paikalla nopeasti, mutta Hadrian Johnson ei enää palaa tajuihinsa: yhdeksän päivää myöhemmin hän kuolee sairaalassa saamiinsa vakaviin aivovaurioihin.

South Niagara Union Journalin kannen mustavalkokuvassa Hadrian Johnson, seitsemäntoista vuotta, hymyilee ujosti kameralle rako etuhampaiden välissä. Silminnäkijä on tunnistanut 1980-luvun puolivälin Chevroletin, joukon nuoria valkoisia poikia ja ehkä kiväärin, rengasavaimen, mahdollisesti baseball-mailan. Poliisi pääsee auton avulla kahden paikallisen pojan, Jeromen ja Lionelin, jäljille, mutta aihetodisteet puuttuvat: on vain silminnäkijän melko hutera havainto poikien sanaa vastaan, alueen musta yhteisö vastaan valkoiset pojat sekä pikkukaupunkilaiset, joiden mielestä poikien ajojahti johtuu vain siitä, että he ovat valkoisia.

Veljiä lukuun ottamatta kukaan Kerriganin perheestä ei tiedä, että Violet Rue, kaksitoista vuotta ja seitsemän kuukautta, on sinä lapsuutensa päättäneenä yönä maannut vuoteessaan hereillä ja odottanut isoveljiään kotiin ja myöhemmin hiipinyt oven rakoon kenenkään huomaamatta. 

Juuri Violetin kertomuksen avulla South Niagaran poliisi lopulta löytää maahan mullan ja kuivuneiden lehtien alle haudatun baseball-mailan, murha-aseen, joka on pesty niin huolimattomasti, että siitä löytyy edelleen sekä veritahroja että sormenjälkiä. Ratkaiseva todiste ovat kuitenkin mailasta irronneet puutikut, joita löytyi myös Hadrian Johnsonin päänahasta. Violetin todistus varmistaa vanhemmalle veljelle Jeromelle yhdeksästä viiteentoista vuotta vankeutta ja nuoremmalle Lionelille seitsemästä kolmeentoista sekä molemmille tuomion rasistisesta murhasta.

Vaikka Kerriganin perheestä voi olla montaa mieltä, niin yksi on varmaa: perhettä ei koskaan hylätä eikä perheen kunniaa tahrata. Perhe pitää aina yhtä eikä suvun kesken koskaan valehdella tai huijata: se mitä tapahtuu perheen piirissä, myös pysyy siellä. Pahinta on ryhtyä rotaksi, vasikoida, ja omista veljistä kantelua ei voi ikinä antaa anteeksi. Niinpä Violet, seitsemästä lapsesta nuorin ja isän ehdoton suosikki, lähetetään pois kotoa ja suljetaan perheen ulkopuolelle.

Sillä nimenomaan kaikista suurin rakkaus voi yhtäkkiä kääntyä vastakohdakseen.

”En koskaan saanut mahdollisuutta hyvästellä perhettäni.

     En koskaan saanut mahdollisuutta hyvästellä Geraldine Pynea, jota olin rakastanut kuin siskoa. En seitsemännen luokan opettajiani. Erityisesti Micaelaa, joka oli ollut minulle niin ystävällinen. 

     Eikä kukaan lausunut sanoja, jotka olisin halunnut kuulla ja joita voisin muistella lämmöllä herätessäni keskellä yötä tietämättä, missä olin: Violet, hyvästi!”

Elämäni rottana on tarina valinnoista, moraalista, kaipuusta, katumuksesta sekä halusta kuulua joukkoon ja saada rakkautta, vaikka sitten miten epätoivoisesti ja keinolla millä hyvänsä. Voiko tehdä oikein ja silti katua valintojaan - ja mikä lopulta on oikein ja mikä väärin? Entä miten pitkälle perheen vuoksi on mentävä, entä rakkauden? Kuinka monta kertaa on käännettävä toinenkin poski, jotta taas kelpaa?

Toki tiesin jo kirjan aloittaessani, tietenkin: tätäkin Joyce Carol Oatesin kirjaa tulen rakastamaan. Ihan yhtä varmasti tiesin myös, etten tälläkään kerralla pääsisi kovin helpolla. Välillä tekee mieli sulkea kirja, tai vähintään tarttua Violetia olkapäästä ja ravistaa ihan kunnolla. Mutta sitten muistan, millainen ihmismieli oikein on halutessaan todella rangaista itseään, uskoessaan ansaitsevansa jokaisen potkun. Kun on kerran joutunut kaltoin kohdelluksi, ei enää olekaan niin helppoa nousta maasta ja puolustaa itseään.

Onneksi lopussa on aina valoa, vähintään rivien välissä. 

Lisäksi on jokin, ehkä toivo tai sittenkin pelko siitä, kuinka lopulta perhe on kuin puu: sen lehdet saattavat kuihtua ja pudota ja oksat mädäntyä, jopa kuolla, mutta maan alla juuret ovat yhä erottamattomasti kietoutuneita toisiinsa. Se onko se kirous vai onni, jää lukijan päätettäväksi.

”Meistä oli hienoa totella isää, paistatella hänen huomionsa keskipisteenä, hänen rakkaudessaan. Isän rakkaus oli suojelevaa rakkautta, se pyrki vaalimaan, mutta myös kontrolloimaan, jopa pakottamaan. Se ei pyrkinyt tuntemaan - tuntemaan, keitä olimme tai millaisia meistä voisi myöhemmin tulla.

     Isä käyttäytyi kuitenkin eri tavalla Miriamin ja Katien kanssa kuin minun kanssani. Ero oli hiuksenhieno, mutta me näimme sen.

     Isä väitti rakastavansa meitä kaikkia yhtä paljon. Itse asiassa hän olisi suuttunut, jos joku olisi väittänyt jotain muuta. Niinhän vanhemmat usein sanovat.

     Kunnes tukee päivä ja hetki, jolloin niin ei enää sanota.”

Camilla Grebe: Varjokuvat.

”Elsie kuolee Klaran kaupunginosassa. Kylmyyden, pelon ja säännöstelyn aikana.

     Hänestä tulee varjo, joka vaipuu ikuiseen unohdukseen.

     Mutta samalla, kun hänen tarinansa päättyy, alkaa toinen. Hänen kuolemansa on tavallaan vasta kaiken lähtökohta. Siemen, josta voi taianomaisesti kasvaa mahtava puu.

     Loppuja ei nimittäin ole olemassakaan - vaan uusia kertomuksia, jotka juontavat juurensa aiemmista tapahtumista.”

 

Camilla Grebe: Varjokuvat (Skuggjägaren, 2019. suom. Sari Kumpulainen)

Gummerus, 461 sivua.

Arvostelukappale.

Tämä tarina alkaa Elsie Svennsistä, ensimmäisestä sankarittaresta ja ensimmäisestä uhrista, helmikuussa 1944. Sota on vienyt Elsien sulhasen ja pieni tytär on pitänyt antaa pois, sillä elämä yksinhuoltajaäitinä on vielä sodanaikaisessa yhteiskunnassa täysin mahdotonta.  Poliisisisarena Klaran vartiopiirissä työskentelevä Elsie lähtee kahden kollegansa kanssa hälytystehtävälle Hornaan, tehtävälle jolle poliisivoimien harvoja naisia ei oteta mukaan juuri koskaan. Kurjasta asunnosta löytyy joukko likaisia lapsia, jotka tuijottavat Elsietä pelokkaita silmillään, sekä kuollut nainen, joka on vasaroitu käsistään lattiaan. Lisäksi asunnossa vaanii vielä joku, joka on päättänyt viedä Elsien mukanaan.

Tai ehkä tarina alkaakin varsinaisesti vasta Britt-Mariesta. On vuosi 1974 eivätkä naiset vieläkään ole kovin tavallinen näky poliisivoimissa, mutta nuori konstaapeli Britt-Marie on päättänyt seurata kutsumustaan - ihan niin kuin biologinen äitinsä Elsie kolmekymmentä vuotta aiemmin. Kun Östertunan lähiöstä sitten löytyy nainen naulattuna lattiaan, vaatii Britt-Marie päästä mukaan väkivaltarikosyksikön tutkintaan ratkaistakseen rikoksen, joka aikoinaan koitui hänen äitinsä kohtaloksi. Hornan murhaaja tuntuu valitsevan uhreikseen nuoria yksinhuoltajaäitejä ja kaikkia tapauksia yhdistää Berlinparken, puisto jonka laidalla sijaitsevissa vuokrataloissa kaikki uhrit asuivat. Mutta kuinka saada kiinni murhaaja, joka tuntuu aina olevan askeleen edellä, ja saada äänensä kuuluviin työyhteisössä, jossa naiset on totuttu näkemään ainoastaan kirjoituskoneen takana tai arkistoimassa papereita kansioihin?

”Pimeästä kantautuu lisää ääniä, melkein kuin askelia. Ihan kuin joku kulkisi asunnon läpi. Sitten eteisestä kuuluu vaimea kolahdus.

     Nukkuuko Margaret edelleen? Onko hän jäänyt vangiksi uneen, josta ei voi herätä?

     Ovelle ilmestyy hahmo, musta varjo yön pimeydessä.

     Silloin Margareta alkaa kirkua.

     Hän kirkuu täyttä kurkkua, vaikka Lena saattaa kuulla - sillä jos tämä on unta, hän haluaa herätä tällä sekunnilla.”

Kuluu kymmenen vuotta, kunnes sama toistuu: taas kerran Östertunasta Berlinparkenin laidalta löytyy nuori yksinhuoltajaäiti murhattuna ja asuntonsa lattiaan naulattuna. Saadakseen murhaajan vihdoin kiinni poliisi kutsuu avukseen vastavalmistuneen profiloija Hanne Lagerlind-Schönin. Vaikka eletään jo vuotta 1986, ei nuoren naisen vieläkään ole helppoa tulla kuulluksi ja otetuksi todesta miesvaltaisella alalla, ja lopulta Hornan murhien selvittäminen saa väistyä, kun pääministeri Olof Palme ammutaan yhtenä helmikuisena iltana keskellä Tukholmaa. Kaikki resurssit keskitetään Palmen murhaajan kiinni saamiseksi, ja yksinhuoltajaäitien kohtalo hautautuu vähitellen arkistojen pohjalle vuosikymmeniksi.

Kun sitten vuonna 2019 Berlinparkenin laidalla sijainneen parkkitalon perustuksista löytyy naisen ruumis, avataan Hornan murhaajan tapaus jälleen kerran. Rikosylikonstaapeli Malin on vasta palannut töihin äitiyslomalta, mutta on päättänyt selvittää totuuden. Mutta onko murhaajaa mahdollista enää löytää näin pitkän ajan jälkeen ja millaisia seurauksia totuudella lopulta on?

 

”Pelko seuraa luultavasti häntä loppuelämän. Se ei päästä otteestaan, vaikka käsien haavat parantuvat ja ihon mustelmat haalistuvat.

     Britt-Marie katselee taloja, tarkastelee laatikkomaisia parvekkeita ja tasakattoja, jotka piirtyvät tummaa taivasta vasten.

     Hänen mieleensä nousee ajatus. Se ei haihdu, vaikka hän kietoo takin tiukemmin ympärilleen ja kiiruhtaa kohti kotia.

     Ei se voi olla pelkkää sattumaa, hän miettii.”

 

Varjokuvat on Camilla Greben neljäs dekkari, ja toisin kuin kolme edeltäjäänsä, joista kaikista on tuntunut puuttuvan se viimeinen jokin, on se vihdoin se dekkari, jolla Grebe nousee ainakin minun suosikkilistani kärkeen. Kirjassa on oikeastaan kaikki, mitä laadukkaalta dekkarilta voi edes odottaa, ja kirjan tunnelma pitää otteessaan ihan loppuun saakka. Perinteisen rikostarinan ohella Grebe tarttuu tälläkin kirjallaan myös yhteiskuntakritiikkiin: siinä missä edeltäjä Horros käsitteli nettimaailman valheellisuutta ja ihmisten itsekeskeisyyttä, pureutuu Varjokuvat tasa-arvoon sekä naisen asemaan yhteiskunnassa ja työelämässä. Jo heti ensimmäisistä luvuista tulee tunne, että tekisi mieli sulkea ovi, käpertyä viltin alle ja lukea Greben uusin heti samalta istumalta - kädessäni kun on ehdottomasti yksi vuoden parhaista dekkareista.

Varjokuvat kuvaa häikäisevän tarkasti muuttuvaa yhteiskuntaa toisen maailman sodan varjostamalta 1940-luvulta nykyhetkeen. Vaikka kaikki muu ympärillä tuntuu muuttuneen moneen kertaan, on yksi asia pysynyt samana: yhä edelleenkään nainen ei voi luoda uraa niin kuin mies tai yhdistää työtä ja perhettä ilman, että joutuu joustamaan jommastakummasta. Siinä missä miehet nostetaan esille, jäävät naiset eräänlaisiksi varjokuviksi, jotka ensin haalistuvat ja lopulta katoavat kokonaan. On yritettävä aina vähän enemmän, todistettava taitonsa kerta toisensa jälkeen - ja silti urasta ja unelmista voi joutua luopumaan vain siksi, että siirsi pois reidelle sopimattomasti asetetun käden.

 

”Sellainen Hanne on - hän janoaa tietoa ja tarinoita.

     Hän pursuaa optimismia ja uskoo kykyihinsä, mutta hän on vasta nuori. On paljon sellaista, mitä hän ei vielä tiedä - Hornan murhaajasta tai elämästä ylipäänsä. Hän ei tiedä, että vahvuus voi äkkiä hajota tomuksi. Että rakkaus ja sen kohde voivat muuttua kahleeksi. Että työ voi tuntua velvollisuudelta ja että hänen oma kehonsa, johon hän on aina pystynyt luottamaan, voi pettää hänet ratkaisevalla hetkellä.

     Hän on siinä mielessä hyvin samanlainen kuin Elsie ja Britt- Marie.

     Niin kuin hekin, hän alkaa vasta aavistaa, millainen synkkyyden Östertunan yllä lepää.”

 

Kuukauden vege: vegaaninen tikka masala.

Syyskuun vegenä blogissa kokataan vegaanista tikka masalaa, jonka kanssa voi oman maun mukaan kokata joko nyhtökauraa, nyhtökaurapyöryköitä, kaurajauhista tai Boltseja. Ohjeen löysin Gold&Greenin nettisivuilta ja muokkasin mieleisekseni. Jos jaksaa odottaa riisin keittämiseen kuluvan ajan, sopii tämä resepti myös arkeen, sillä itse kastike valmistuu vartissa.

VEGAANINEN TIKKA MASALA

1 pkt Boltseja

1 sipuli

3 valkosipulinkynttä 

pala tuoretta inkivääriä

1 paprika

chili

korianteria

50 g Floraa

1 dl kookosmaitoa

400 g tomaattimurskaa

4 rkl Tikka masala -maustetahnaa

riisiä

Pese ja pilko sipuli, valkosipuli, chili ja paprika ja raasta inkivääri. Kuullota kasviksia hetki rasvassa pannulla.

Lisää pannulle Boltsien tai muu valitsemasi proteiininlähde - Boltsien sijaan voit käyttää hyvin esimerkiksi nyhtökauraa tai kaurajauhista - sekä tomaattimurska, Tikka masala ja kookosmaito. Anna kastikkeen tekeytyä viitisen minuuttia.

Keitä riisi ohjeen mukaan. Tarjoile valmis kastike riisin, tuoreen korianterin ja chilin kanssa.

Jotain muuta nopeaa arkiruokaa?

Kokeile vaikka

superhelppoa kasviskiusausta

tai

soijasuikale-couscoussalaattia