”Hän kääntyi katsomaan minua. En ollut tuntenut hänen katseensa voimaa vuosiin, ja se häkellytti. ’Kaikista minun lapsistani’, hän sanoi, ’juuri sinä olit se, jonka ajattelin lähtevän täältä. En odottanut sitä Tylerilta - se oli yllätys - vaan nimenomaan sinulta. Älä jää. Lähde pois. Älä anna minkään estää sinua lähtemästä.”
”Olin aina tiennyt, että isä uskoi eri Jumalaan. Olin tiedostanut lapsena, että vaikka perheeni kävi samassa kirkossa kuin kaikki kaupunkilaiset, meidän uskontomme ei ollut sama. Toiset uskoivat häveliäisyyteen, me harjoitimme sitä. Toiset uskoivat Jumalan parantavaan voimaan, me jätimme vammamme Jumalan parannettavaksi. Toiset uskoivat siihen, että Kristuksen toiseen tulemiseen kannatti valmistautua, mutta me todella valmistauduimme. Olin mielestäni aina tiennyt, että oman perheeni jäsenet olivat ainoat tuntemani todelliset mormonit, mutta tunsin eron suuruuden jostain syystä ensimmäisen kerran vasta siellä yliopistossa, siellä kappelissa. Ymmärsin oikein hyvin, että voisin olla joko perheeni kanssa tai sitten harhaoppisten seurassa, jommallakummalla puolella, mutta niiden välissä ei ollut minulle paikkaa.”
”Henkeni melkein salpautui, kun pohdin edellisen vuosikymmen aikana tekemääni fyysistä ja henkistä matkaa, ja aloin jopa miettiä, olinko muuttunut liikaa. Oliko opiskelu, lukeminen, ajattelu ja matkustaminen muuttanut minut ihmiseksi, joka ei kuulunut enää minnekään? Ajattelin tyttöä, joka ei tuntenut kuin romuttamon ja kotivuoren ja tuijotti ruudulta, kun kaksi lentokonetta törmäsi omituisiin valkoisiin pylväisiin. Hänen luokkahuoneensa oli roinakasa. Hänen oppikirjansa olivat romumetallia. Ja kuitenkin hänellä oli jotain arvokasta, jota minulla ei mahdollisuuksistani huolimatta - tai kenties niiden johdosta - ollut.”