"Vain jokunen hetki enää, Teddy ajatteli. Kourallinen sydämenlyöntejä. Sitä on elämä. Sykäys sykäyksen jälkeen. Hetki hetken jälkeen, ja lopulta koittaa viimeinen. Elämä on hauras kuin linnun sydämenlyönti, hetkellinen kuin metsän sinililjat. Se ei haittaa, hän oivalsi, häntä ei haitannut, hän oli menossa sinne, mihin miljoonat olivat menneet ennen häntä ja mihin miljoonat häntä seuraisivat. Hänellä oli monien kohtalo.
Ja nyt. Tämä hetki. Tämä hetki on ikuinen. Hän oli osa iäisyyttä. Puuta, kiveä ja vettä. Auringonnousua ja kauriinjuoksua. Nyt."
Kate Atkinson: Hävityksen jumala (A God in Ruins, 2015. suom. Kaisa Kattelus)
S&S, 494 sivua.
Heti tammikuun alussa luin ehkä tämän vuoden parhaan kirjan: Kate Atkinsonin Elämä elämältä ravisutti, pysäytti, sai hengästymään ja olisi ansainnut kaikki mahdolliset superlatiivit arvioonsa, joka siltikin olisi tuntunut liian lattealta. Heti perään piti hakea kirjastosta seuraava Atkinson. Ja niin siinä vain kävi: jos Elämä elämältä oli todennäköisesti paras kirja, jonka tänä vuonna tulen lukemaan, on hyvin mahdollista, että Hävityksen jumala on se toiseksi paras.
Hävityksen Jumala jatkaa eräällä tavalla siitä, mihin Elämä elämältä jäi: se kertoo Elämä elämältä -kirjan Ursulan veljen Teddyn tarinan, sen version, jossa Teddy palaa lopulta sodasta kotiin, menee naimisiin naapurintytön, lapsuudenystävänsä, kanssa, tulee isäksi ja isoisäksi muttei koskaan runoilijaksi, niin kuin ennen sotaa luuli. Siinä versiossa on myös Viola, itsekeskeinen tuuliviiri ja tytär, joka etsiessään itseään ja suuntaansa hukkasi lapsensa, sekä Sunny, joka tunsi aina olevansa vääränlainen, väärässä paikassa. Jos selviän tästä, koetan loppuelämäni ajan olla aina kaikille ystävällinen, oli Teddy päättänyt lähestyessään taas kerran pommikoneellaan Saksan ilmatilaa. Teddylle sota oli Alpit kuunvalossa, ilmassa lentävä propellisiipi, kalpeat kasvot vedessä, viimeisinä sanoina onnea matkaan teille ja painajaiset, jotka seurasivat mukana kotiin asti. Ja aina tuli kuitenkin uusi aamu ja uusi päivä ja sitten vielä seuraavakin, kaikeksi yllätykseksi. Jos selviän tästä, hyvä, hiljainen elämä riittää, se että voi illan päätteeksi juoda lasillisen magnesiummaitoa ja kivuta sitten sänkyyn lukemaan kirjaa, raahustaa eteenpäin päivästä toiseen.
Mutta vaikeinta ei ollutkaan syöksyä kuunvalossa kohti alhaalla odottavaa Pohjanmerta, takana pelkkä liekkiverho, jonka läpi viimeinenkin miehistön elossa oleva jäsen oli juuri hypännyt Teddyn laskuvarjo selässään - vaikeinta oli oppia elämään elämä, josta hän oli jo kertaalleen luopunut.
"Viola tassutteli hiljaa takaisin sänkyynsä. "Todelliset painajaiset tapahtuvat valveaikana", lausui kertoja hänen uudessa kirjassaan Joka kolmas ajatus."
Elämä elämältä -kirjan tapaan myös Hävityksen jumala on täynnä sattumia, perhosen siiveniskuja, Sliding doors -hetkiä ja suurenmoisen temppelin paksuja seiniä, jotka rysähtävät tomuna maahan ihan pienemmästäkin hipaisusta. Lisäksi kirjan aiheena on liittoutuneiden tekemät massiiviset Saksan pommituslennot sekä sota, jonka jälki näkyy vielä pitkälle 2010-luvulle asti niin sen kokeneiden kuin jälkipolvienkin elämissä.
"Westminsterin sillalla seisova mies, lääkäri, kääntyi pois, kun timanttiriemujuhlan Gloriana-pursi on lipunut sillan ali. Hetken hänellä on aavistus, että joku seisoo hänen vieressään, mutta ketään ei ole, vain ilman lepatus. Hänestä tuntuu kuin hän olisi juuri menettänyt jotakin, mutta hän ei käsitä mitä se voisi olla."
Hävityksen jumala on ihan huikean hyvä kirja, todellinen lukuromaani, joka kuitenkin haastaa lukijansa hyppimällä ajasta toiseen, vaihtelemalla näkökulmaa ja tarjoilemalla tarinansa palanen kerrallaan. Silti edellisen kirjan lukeminen vaikuttaa lukukokemuksen taustalla ihan pakostikin: jos en juuri olisi lukenut kirjaa Ursulasta, olisin varmasti vielä enemmän polvillani Hävityksen jumalan edessä. Jatko-osan sijaan Hävityksen jumala on, ainakin Atkinsonin itsensä mukaan, ennemminkin Elämä elämältä -kirjan rinnakkaisteos. Ilman toisiaan ne ehkä olisivat toimineetkin vielä paremmin.
Atkinsonin kirjasta kirjoitettuja blogitekstejä selaillessani törmäsin kommenttiin, jonka mukaan Hävityksen jumala on "hitaasti sytyttävä mutta pitkään kytevä". Oikeastaan sen paremmin kirjaa ei voisi kuvatakaan. Siinä missä Elämä elämältä imaisi mukaansa heti ensimmäisiltä sivuiltaan, piti Hävityksen jumalaan totutella paljon pidempään. Mutta sitten, lopuksi ja erityisesti viimeisellä kymmenellä sivulla, teksti meni totaalisesti ihon alle. Viimeisten lauseiden jälkeen piti selailla taaksepäin ja palata takaisin alkuun. Sinne se jäi, kytemään.
Atkinsonin kirjasta kirjoitettuja blogitekstejä selaillessani törmäsin kommenttiin, jonka mukaan Hävityksen jumala on "hitaasti sytyttävä mutta pitkään kytevä". Oikeastaan sen paremmin kirjaa ei voisi kuvatakaan. Siinä missä Elämä elämältä imaisi mukaansa heti ensimmäisiltä sivuiltaan, piti Hävityksen jumalaan totutella paljon pidempään. Mutta sitten, lopuksi ja erityisesti viimeisellä kymmenellä sivulla, teksti meni totaalisesti ihon alle. Viimeisten lauseiden jälkeen piti selailla taaksepäin ja palata takaisin alkuun. Sinne se jäi, kytemään.
"Torvet soittavat juhlien päättymistä. Olematon kudelma purkautuu. Unelmien tomukudos repeilee ja risahtelee, ja pilviin ulottuvien tornien seinät vavahtelevat. Niistä varisee pieniä pölyhattaroita. Lintuja kohoaa ilmaan ja lentää pois."
