Cecilia Ahern: P.S. Rakastan sinua

”Ja siellä se oli.

  Juuri siellä missä Gerry oli sanonut sen olevan. Majakka jökötti korkealla kalliolla. Se oli kirkkaanvalkoinen, aivan kuin taivaaseen osoittava soihtu. Holly kipusi varovasti kallion yli ja kiersi pieneen poukamaan. Nyt hän oli yksin. Poukamassa ei ollut ketään muita. Silloin hän kuuli äänet. Delfiinit vingahtelivat leikkiessään lähellä rantaa, piilossa turisten katseilta. Holly istahti katselemaan niiden kisailua ja kuuntelemaan, kun ne juttelivat toisilleen. 

  Gerry istui hänen vieressään. 

  Ja saattoi pitää häntä kädessä.”

Cecilia Ahern: P.S. Rakastan sinua (P.S. I love you, 2004. Suom. Pirjo Lintuniemi)

Gummerus, 510 sivua.

Kun ystäväni muutti viime keväänä uuteen kotiin, hankkiutuivat he eroon isosta osasta vanhoja tavaroitaan. Isosta kirpputorille matkanneesta kirjakasasta nappasin itselleni Cecilia Ahernin P.S. Rakastan sinua, vähän niin kuin kesälukemiseksi. Sitten tuli kesä ja syksy ja sitten vielä talvi, ja Cecilia Ahern odotti kirjahyllyssä kärsivällisesti, lukemattomana: aina oli joku toinen kirja, joka kiilasi jonossa edelle. Toisaalta vähän pelkäsinkin kirjaan tarttumista. Leffan kun olin katsonut jo aiemmin, ja tykännyt, jolloin kirja yleensä on aina jonkintasoinen pettymys.

Vähän niin kuin nytkin.

Heidän piti elää onnellisina elämänsä loppuun asti, Gerryn ja Hollyn, ja Gerryn päänsäryn piti johtua joko stressistä tai väsymyksestä, pahimmassa tapauksessa Gerry joutuisi ehkä hankkimaan silmälasit. Tutkimuksissa kävi kuitenkin ilmi, että päänsärkykohtaukset johtuivat silmien sijaan aivokasvaimesta.

Kolme kuukautta Gerry kuoleman jälkeen, juuri kun elämä tuntuu kaikkein painavimmalta, Holly saa Gerryltä listan: ennen kuolemaansa mies on kirjoittanut Hollylle kymmenen kirjettä, yhden vuoden jokaiselle jäljellä olevalle kuukaudelle, joissa jokaisessa on Hollylle tehtävä sen kuukauden ajaksi. Oikeastaan kaikki on alkanut pelkästä vitsistä: mitä Holly ikinä tekisi, jos Gerry ei olisi paikalla muistuttamassa häntä joka asiasta - hänhän unohti jo sammuttaja kattovalon joka kerta sänkyyn tullessaan ja myöhemmin hapuillessaan pimeässä tietä sänkyyn kolhi itsensä huonekaluihin. Surussaan Holly takertuu epätoivoisesti Gerryn listaan ja juoneen, jonka aviomies on hänen elämälleen kirjoittanut. 

”Holly murtui, kun suru pyyhkäisi hänen ylitseen. Silti hän oli myös helpottunut: Gerry kuuluisi jollain tavalla hänen elämäänsä vielä vähän aikaa. Hän lehteili pieniä valkoisia kirjekuoria ja seilasi kuukausia. Nyt oli huhtikuu. Maaliskuu oli jäänyt väliin, joten hän poimi varovasti edelliskuukauden kuoren. Hän avasi sen hitaasti, sillä hän halusi nauttia joka hetkestä. Sisällä oli pieni kortti, johon oli kirjoitettu Gerryn käsialalla:

Älä enää kolhi itseäsi. Osta lamppu yöpöydällesi.

P.S. Rakastan sinua...”

Toisaalta P.S. Rakastan sinua on juuri sitä, mitä odotinkin: sopivan höttöistä hattaraa hetkiin, jolloin ei jaksaisikaan kantaa hartioillaan koko maailman painoa, nopealukuinen, viihdyttävä ja toisaalta hyvänmielenkirja, jonka voi yhtä hyvin hotkaista yhdellä kertaa tai lukea luku kerrallaan useiden viikkojen aikana. Lisäksi kirja on niin ennalta arvattava, että ihan nolottaa, etten siltikään osannut odottaa juuri tuota loppua. Sillä juuri niinhän sen pitikin mennä ja kaikki muu olisi ollut jonkun sortin pettymys.

Olisi pitänyt tarttua Cecilia Aherniin heti silloin kesällä: tämä jos mikä on nimittäin ennen kaikkea kevyttä kesälukemista niihin hetkiin, joihin kuuluu myös laiturinnokka, uimaranta tai kesämökin terassi. Juuri tähän samaan tarkoitukseen ystävänikin tämän kirjan alun perin hankki, matkalukemiseksi rantalomalle, jolloin elämä on sopivan kevyttä juuri tällaiselle kirjalle.

Ja silti kirjallisuudessa parasta on juuri se, että joka hetkeen on mahdollista löytää se kaikkein sopivin teksti: pääsiäislomalle tämä oli juuri sopivan kevyttä, mutta toisaalta tämän jälkeen oli kiva hypätä toiseen ääripäähän ja tarttua Eeva Rohaksen Raivoon.

Kamila Shamsie: Poltetut varjot

"Hiroko menee verannalle. Kaulasta alaspäin hänen vartalonsa on valkoinen silkkipilari, jonka selkäpuolella liihottaa kolme mustaa kurkea. Hän tähyilee vuorille, ja nyt kaikki näyttää kauniimmalta kuin aamulla. Hänen silmissään Nagasaki on kauniimpi kuin koskaan ennen. Hän kääntää päänsä ja näkee Urakamin katedraalin tornit - samat, joita Konrad juuri katselee ja huomaa, että pilvien keskelle repeää aukko. Siitä virtaa auringonvaloa, joka puskee pilviä erilleen.

Hiroko.

Ja sitten maailma on pelkkää valkoista."

Kamila Shamsie: Poltetut varjot (Burnt Shadows, 2009; suom. Kristiina Drews ja Tommi Uschanov)

Gummerus, 461 sivua.

Alussa on rakkaus, se ihan vasta syttynyt, vielä varovaisen hapuileva, lähinnä lupaus. On elokuun yhdeksäs vuonna 1945 Nagasakissa. Jälkeenpäin se heistä, joka jää eloon, muistaa päivän harmauden, ei taivaan sineä, jonka rikkoivat ainoastaan valkoista savua sylkevät ammustehtaiden piiput. Heti kun sota loppuu, maailmassa on vain me kaksi, Hiroko ajattelee juostessaan yläkerran ikkunaan nähdäkseen lähtevästä Konradista vielä viimeisen vilauksen. Hän vetää päälleen valkoisen silkkikimonon ja astuu verannalle. Ja sitten maailma on pelkkää valkoista.

Yhdessä valonväläyksessä Hiroko on menettänyt kaiken. Ilmassa tuntuu kuolleen lihan kitkerän haju, ja kun Hiroko koskee selkäänsä, tuntevat sormet selän, mutta selkä ei tunne sormia. Hänen lihastaan on tullut Urakamin laakso, ja siitä päivästä lähtien hänen selkäänsä peittävät mustat, linnunmuotoiset arvet, joissa ei ole tuntoa.

Japanilainen Hiroko menettää atomipommissa sekä isänsä että kihlattunsa Konradin. Sodan loputtua Hiroko jättää Nagasakin ja koko Japanin ja matkustaa Delhiin Konradin yläluokkaisen perheen luokse etsimään uutta alkua. Yllättäen Hiroko löytää sielunsiskonsa Konradin isosiskosta Ilsestä sekä rakkauden perheen palvelijasta Sajjadista. Mutta sitten myös Intia alkaa natista liitoksissaan, ja Hiroko menettää jo toisen kotimaansa.

"Lätäkön reunalla kuplivat sateenkaaret. Sajjad toivoi että olisi voinut siivilöidä ne kämmenelleen ja viedä ne tuliaisiksi Hirokolle. Hän menisi sisäpihalle ja viskaisi sateenkaaret ilmaan, niin että ne tarttuisivat neempuun oksiin, ja sitten hän kutsuisi Hirokon istumaan kirjavan värikatoksen alle ja kertoisi, kuinka oli löytänyt poikansa miehen avulla, jolla oli repaleinen korvanlehti."

Shamsie kuljettaa lukijansa 40-luvun Nagasakin kautta Delhiin ja sieltä Pakistanin ja Afganistanin kautta 2000-luvun New Yorkiin, jonka turvallisuudentunne on juuri romahtanut kaksoistornien mukana. Kirjan sivuilla esittäytyy maailma, jossa uskonnot, kulttuurit ja ideologiat törmäävät toisiinsa ja järisyttävät niin kokonaisia valtioita kuin ihan pieniä, arkisia elämiäkin. Oli hämähäkki ja sen varjo sekä kaksi sukua, joiden kohtalot kietoutuivat toisiinsa ja maailmanhistoriaan siinä samalla. Oli pommi, kuollut kihlattu, selkään palaneet mustat linnut, kadotettu kotimaa sekä luotiliivit, joita ei sinä yhtenä iltapäivänä vedettykään päälle. Ja sitten oli ihmisiä, ihan tavallisia, haavoittuvia, erehtyviä ja anteeksiantavia - sillä sellainen on myös maailma.

Poltetut varjot hurmaa heti alkusivuilla, kadottaa otteensa noin puolivälissä mutta koukuttaa uudestaan taas kirjan loppupuolella. Tasapaksun keskiosan takia kirjaa voi kuitenkin suositella ainoastaan kolmen ja puolen tähden lukukokemuksena. Silti on jotenkin erityisen kiva, että tänä vuonna olen lukenut jo useamman ison tarinan minulle vieraista kulttuureista, sukupolvista, historiasta ja sodasta - ja oppinut siinä samalla uutta; viime aikoina kun olen syystä tai toisesta jämähtänyt ihan liiaksi lukemaan pääasiassa kotimaista draamaa ja bestsellerdekkareita.

"Suruvirttä ei tule, Sajjad ajatteli ja kietoi kätensä Hirokon harteille. Hurmio on niin ylenpalttinen. Suurikaan suru ei voi voittaa tätä iloa."

Kuukauden vege: myskikurpitsa-bataattikeitto.

Joku viikko sitten olimme ystävien kanssa lounaalla Kahvila Muistossa ja söin siellä elämäni parasta valkosipuli-myskikurpitsakeittoa. Jälkeenpäin piti kysyä tarjoilijalta, mitä siinä oikein oli. Ihan samanlaista tästä ei kyllä tullut, mutta hyvää kuitenkin. Ja ensi kerralla lisää valkosipulia vielä muutaman kynnen, sillä Muistossakin valkosipulin tuoksu leijaili ympärillä koko lounaan ajan.

MYSKIKURPITSA-BATAATTIKEITTO

yksi myskikurpitsa

kolme valkosipulinkynttä

kaksi sipulia

oliiviöljyä

yksi bataatti

neljä keskikokoista perunaa

neljä porkkanaa

1,3 l vettä

2dl kermaa

kasvisfondyä

kurkumaa

kuminaa

chiliä

mustapippuria

Leikkaa myskikurpitsa neljään lohkoon, huuhtele ja poista siemenet. Kuori ja viipaloi sipulit ja valkosipulinkynnet. Levitä myskikurpitsalohkot ja sipuliviipaleet uunipellille leivinpaperin päälle ja valuta kasvisten päälle öljyä ja mausteet. Paahda sipuleita ja myskikurpitsoja 225-asteisessa uunissa noin puolen tunnin ajan. Halutessasi voit paahtaa uunissa myös loput kasvikset, jolloin keitosta tulee vielä maukkaampi.

Kumoa paahdetut sipulit kattilaan ja kaiverra mukaan myskikurpitsan liha. Lisää vesi, kasvisfondy sekä kuoritut ja paloitellut porkkanat, bataatti ja perunat. Kiehauta ja keitä, kunnes kasvikset ovat kypsiä. 

Kaada ylimääräinen vesi pois, soseuta, lisää kerma ja tarkista maku. Anna keiton vielä kiehahtaa ja tarjoile pähkinöiden tai siemenien kanssa. 

Kate Atkinson: Hävityksen jumala

"Vain jokunen hetki enää, Teddy ajatteli. Kourallinen sydämenlyöntejä. Sitä on elämä. Sykäys sykäyksen jälkeen. Hetki hetken jälkeen, ja lopulta koittaa viimeinen. Elämä on hauras kuin linnun sydämenlyönti, hetkellinen kuin metsän sinililjat. Se ei haittaa, hän oivalsi, häntä ei haitannut, hän oli menossa sinne, mihin miljoonat olivat menneet ennen häntä ja mihin miljoonat häntä seuraisivat. Hänellä oli monien kohtalo.
     Ja nyt. Tämä hetki. Tämä hetki on ikuinen. Hän oli osa iäisyyttä. Puuta, kiveä ja vettä. Auringonnousua ja kauriinjuoksua. Nyt."

Kate Atkinson: Hävityksen jumala (A God in Ruins, 2015. suom. Kaisa Kattelus)

S&S, 494 sivua.

Heti tammikuun alussa luin ehkä tämän vuoden parhaan kirjan: Kate Atkinsonin Elämä elämältä ravisutti, pysäytti, sai hengästymään ja olisi ansainnut kaikki mahdolliset superlatiivit arvioonsa, joka siltikin olisi tuntunut liian lattealta. Heti perään piti hakea kirjastosta seuraava Atkinson. Ja niin siinä vain kävi: jos Elämä elämältä oli todennäköisesti paras kirja, jonka tänä vuonna tulen lukemaan, on hyvin mahdollista, että Hävityksen jumala on se toiseksi paras.

Hävityksen Jumala jatkaa eräällä tavalla siitä, mihin Elämä elämältä jäi: se kertoo Elämä elämältä -kirjan Ursulan veljen Teddyn tarinan, sen version, jossa Teddy palaa lopulta sodasta kotiin, menee naimisiin naapurintytön, lapsuudenystävänsä, kanssa, tulee isäksi ja isoisäksi muttei koskaan runoilijaksi, niin kuin ennen sotaa luuli. Siinä versiossa on myös Viola, itsekeskeinen tuuliviiri ja tytär, joka etsiessään itseään ja suuntaansa hukkasi lapsensa, sekä Sunny, joka tunsi aina olevansa vääränlainen, väärässä paikassa. Jos selviän tästä, koetan loppuelämäni ajan olla aina kaikille ystävällinen, oli Teddy päättänyt lähestyessään taas kerran pommikoneellaan Saksan ilmatilaa. Teddylle sota oli Alpit kuunvalossa, ilmassa lentävä propellisiipi, kalpeat kasvot vedessä, viimeisinä sanoina onnea matkaan teille ja painajaiset, jotka seurasivat mukana kotiin asti. Ja aina tuli kuitenkin uusi aamu ja uusi päivä ja sitten vielä seuraavakin, kaikeksi yllätykseksi. Jos selviän tästä, hyvä, hiljainen elämä riittää, se että voi illan päätteeksi juoda lasillisen magnesiummaitoa ja kivuta sitten sänkyyn lukemaan kirjaa, raahustaa eteenpäin päivästä toiseen.

Mutta vaikeinta ei ollutkaan syöksyä kuunvalossa kohti alhaalla odottavaa Pohjanmerta, takana pelkkä liekkiverho, jonka läpi viimeinenkin miehistön elossa oleva jäsen oli juuri hypännyt Teddyn laskuvarjo selässään - vaikeinta oli oppia elämään elämä, josta hän oli jo kertaalleen luopunut.

"Viola tassutteli hiljaa takaisin sänkyynsä. "Todelliset painajaiset tapahtuvat valveaikana", lausui kertoja hänen uudessa kirjassaan Joka kolmas ajatus."

Elämä elämältä -kirjan tapaan myös Hävityksen jumala on täynnä sattumia, perhosen siiveniskuja, Sliding doors -hetkiä ja suurenmoisen temppelin paksuja seiniä, jotka rysähtävät tomuna maahan ihan pienemmästäkin hipaisusta. Lisäksi kirjan aiheena on liittoutuneiden tekemät massiiviset Saksan pommituslennot sekä sota, jonka jälki näkyy vielä pitkälle 2010-luvulle asti niin sen kokeneiden kuin jälkipolvienkin elämissä.

"Westminsterin sillalla seisova mies, lääkäri, kääntyi pois, kun timanttiriemujuhlan Gloriana-pursi on lipunut sillan ali. Hetken hänellä on aavistus, että joku seisoo hänen vieressään, mutta ketään ei ole, vain ilman lepatus. Hänestä tuntuu kuin hän olisi juuri menettänyt jotakin, mutta hän ei käsitä mitä se voisi olla."

Hävityksen jumala on ihan huikean hyvä kirja, todellinen lukuromaani, joka kuitenkin haastaa lukijansa hyppimällä ajasta toiseen, vaihtelemalla näkökulmaa ja tarjoilemalla tarinansa palanen kerrallaan. Silti edellisen kirjan lukeminen vaikuttaa lukukokemuksen taustalla ihan pakostikin: jos en juuri olisi lukenut kirjaa Ursulasta, olisin varmasti vielä enemmän polvillani Hävityksen jumalan edessä. Jatko-osan sijaan Hävityksen jumala on, ainakin Atkinsonin itsensä mukaan, ennemminkin Elämä elämältä -kirjan rinnakkaisteos. Ilman toisiaan ne ehkä olisivat toimineetkin vielä paremmin.

Atkinsonin kirjasta kirjoitettuja blogitekstejä selaillessani törmäsin kommenttiin, jonka mukaan Hävityksen jumala on "hitaasti sytyttävä mutta pitkään kytevä". Oikeastaan sen paremmin kirjaa ei voisi kuvatakaan. Siinä missä Elämä elämältä imaisi mukaansa heti ensimmäisiltä sivuiltaan, piti Hävityksen jumalaan totutella paljon pidempään. Mutta sitten, lopuksi ja erityisesti viimeisellä kymmenellä sivulla, teksti meni totaalisesti ihon alle. Viimeisten lauseiden jälkeen piti selailla taaksepäin ja palata takaisin alkuun. Sinne se jäi, kytemään.

"Torvet soittavat juhlien päättymistä. Olematon kudelma purkautuu. Unelmien tomukudos repeilee ja risahtelee, ja pilviin ulottuvien tornien seinät vavahtelevat. Niistä varisee pieniä pölyhattaroita. Lintuja kohoaa ilmaan ja lentää pois."

Kuukauden vege: vegaaninen ja gluteeniton juustokakku.

Maaliskuun vegenä maidoton, munaton, laktoositon ja gluteeniton juustokakku, joka oikeasti maistuu ihan hurjan hyvältä. Ohje kakkuun löytyi alun perin Pullahiiren leivontanurkka -blogista.

VEGAANINEN JA GLUTEENITON JUUSTOKAKKU

Pohja:

150 g Semperin kolakeksejä

2 rkl oliiviöljyä

Täyte:

255 g vegaanista Creamy Sheese -tuorejuustoa

750 g Alpro soyan sitrus-limejogurttia

1/2 dl mangososetta

1 sitruuna

1 passionhedelmä

1 dl tomusokeria

3 rkl perunajauhoja

Murskaa keksit pohjaa varten hienoksi muruksi ja sekoita joukkoon öljy. Painele keksimurska irtopohjavuoan pohjalle leivinpaperin päälle ja laita hetkeksi jääkaappiin tekeytymään.

Valmista täyte vatkaamalla Sheese, soijajogurtti ja mangosose keskenään. Lisää joukkoon raastettu sitruunankuori sekä sitruunan mehu. Paseeraa seokseen siivilän läpi myös passionhedelmän liha ja mehu niin, että kivet jäävät siivilään. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää täyteen joukkoon.

Kaada täyte keksipohjan päälle ja paista kakkua 150-asteisessa uunissa noin tunnin ajan. Jos et halua pintaan väriä, voit suojata kakun paiston ajan foliolla. Ihan kypsäksi kakkua ei tule paistaa, vaan keskikohdan pitää paistoajan lopuksi olla hyllyvä - jos kakku tunnin jälkeen tuntuu vielä edelleen liian valuavalta, voi paistoaikaan hyvin lisätä viitisentoista minuuttia.

Jätä kakku vielä jäähtyvään uuniin noin tunniksi, ja nosta sitten huoneenlämpöön. Kun kakku on kokonaan jäähtynyt, sen voi siirtää jääkaappiin.

Koristele marjoilla tai hedelmillä tai tarjoile soseutettujen marjojen kanssa.

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta

"Pyyhin hikeä otsalta. Sitten kohotan vasaran ja isken sillä vähän epäröiden keskelle ikkunaruutua. Sirpaleita lentää maahan ja alas kellariin. Lyön vasaralla yhä uudestaan ja uudestaan. Raivaan tieltäni kiakki puitteista törröttävät lasinpalat. Sen jälkeen painaudun kyykkyyn, pidätän hengitystä ja kuulostelen lähestyviä askelia tai kiihtyneitä ääniä. 

     Mitään ei tapahdu. 

     Rauha ja hiljaisuus on edelleen rikkumaton. Täysikuu heijastuu lasin pirstaleista, joita lojuu edessäni maassa - ihan kuin taivas olisi särkynyt  tuhansiksi palasiksi ja pudonnut jalkojeni juureen."

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta (Älskaren från huvudkontoret, 2015. suom. Sari Kumpulainen)

Gummerus, 506 sivua. 


Jos jossain suhteessa olen mainonnan uhri, niin ehdottomasti dekkarien osalta: en ehkä hanki uutta neuletta kevään hittivärissä ja pillifarkkuvillityksen mukaankin lähdin vasta siinä vaiheessa, kun kaikki olivat jo siirtymässä käyttämään boyfriend-malleja, mutta aina kun kirjakauppojen jännärihyllylle ilmestyy se uusin vuoden dekkaritapaus, on se saatava heti luettavaksi.

Viime vuosina olen lukenut näitä kirjoja vaikka kuinka monta: olen kantanut kirjastosta tai kirjakaupasta kotiini niin Paula Hawkinsin Nainen junassa ja Tummiin vesiin, Shari Lapenan Hyvä naapurin, S.K Tremaynen Tulilapsen ja Jääkaksoset, S.J Watsonin Kun suljen silmäni kuin Renée Knightin Kenenkään ei pitänyt tietää. Näistä jokaisesta olen saanut viihdykettä viikoksi, kiireisimpinä aikoina ehkä kahdeksi, mutta kirjan juonen olen aina unohtanut viimeistään silloin, kun olen saanut käsiini sen seuraavan vuoden petollisimman trillerin. Camilla Creben bestseller Kun jää pettää alta jatkaa samaa, ennalta arvattavaa, ja jo ennen kirjan puoliväliä tulee aavistuksen huijattu olo: ihan kuin olisin jälleen kerran sortunut avaamaan klikkiotsikon.

Parikymppisen vaatemyyjän Emman elämä on viime kuukausina tehnyt todellisen täyskäännöksen: salamarakastuminen firman toimitusjohtajaan Jesperiin, kihlaus ja lupaus uudesta, paremmasta elämästä. Jesperin skandaalinkäryisen menneisyyden sekä esimiesaseman takia suhde täytyy kuitenkin salata - ja sitten Jesper yhtäkkiä katoaa.

Kun Jesper Orren hulppeasta kodista sitten löytyy raa'asti murhattu tunnistamaton nainen, kustutaan paikalle rikospoliisi Peter Lindgren. Viidakkoveitsellä irti leikattu pää ja ruumiin brutaali asettelutapa tuovat Peterin mieleen heti jotain tuttua: hän on nähnyt saman ennenkin, kymmenen vuotta sitten. Mutta mikä kahta murhaa ja erilaista uhria voisi yhdistää?

"Ystävän erottaa vihollisesta vasta silloin, kun jää pettää alta."

Creben juonessa ei periaatteessa ole mitään vikaa ja vaikkei loppuratkaisu mikään varsinainen yllätys olekaan, ei kirjassa kaikki kuitenkaan ole sitä, miltä näyttää. Sen sijaan kirjan naiivi ja kökkö kieli särähtää korvaan heti alkusivuilta ja vie tehoa hyvistäkin juonenkäänteistä ja tapahtumista. Tarina kerrotaan kolmen eri henkilön - Emman, Peterin ja profiloija-Hannen - näkökulmasta, mutta yksikään päähenkilöistä ei tunnu missään määrin samaistuttavalta tai edes kovin sympaattiselta.

Vaikka Creben kirja onkin psykologinen trilleri, on sen pääosassa murhan sijaan rakkaus. Kuka käyttää hyväksi ja ketä, onko kosto loppujen lopuksi kovinkaan suloinen ja mitä rakkas saa meidät tekemään, kirja kysyy.

Kerrataanpa vielä: olen oikeasti todellinen dekkarifani, joka rakastaa hyviä jännäreitä, kieroja juonenkäänteitä ja mahdollisuutta toimia salapoliisina kotisohvalta ja viltin alta käsin. Siksi välillä vähän harmittaa, että ylipäätään käytän aikani näihin ihan kivoihin kirjoihin - enkä ikinä opi. Mutta vaikka pyhästi lupaisinkin olla lankeamatta seuraavaan klikkiotsikkoon, käy sille kuitenkin kuten näiden bestsellerian juonille: kun seuraava jännäriuutuus on hyllyssä, olen jo unohtanut koko lupauksen.

Vuonna 2017.

Tänä vuonna muun muassa...

Pikkuveli täytti vuoden, oppi kävelemään ja alkoi puhua. 

Poika R täytti kuusi vuotta ja sitä juhlittiin Titanic-teemalla.
Mies kirjoitti kirjan.

Minä opettelin keväällä downshiftaamaan, mutta unohdin töiden alettua kaiken oppimani.

Lomailimme neljästi Helsingissä.
Joogasin ihan liian vähän.

Näin Egotripin kahdesti ja Happoradion kerran.

Järjestin kesäkuussa ystävälleni yllätyssynttärit ja elokuussa toiselle ystävälle Baby showerit.

Asuimme yhteensä yli puoli vuotta putkiremontin keskellä. (Ja siinä ei oikeasti ollut yhtään mitään hauskaa!)

Laitoimme kotimme myyntiin.

Aloitin uudessa työpaikassa, uudessa työssä ja uusien työkavereiden ja oppilaiden parissa.

Tammikuussa lomailimme Berliinissä ja toukokuussa Tukholmassa.

Koukutuin Skamiin - ihan täydellisesti.

Sairastimme perheessä parvorokon, vauvarokon ja enterorokon sekä kolme oksennustautia.
Aloitin lenkkeilyn.

Otin elämäni ensimmäisen tatuoinnin ja aloin haaveilla seuraavasta.
Mies kävi työnmatkalla Oslossa ja poikien futisreissulla Manchesterissa.
Grillasimme perhepuistossa pitkin vuotta. 

Poika R:ltä irtosi ensimmäinen maitohammas. Ja toinen.

Kävimme Linnanmäellä, Junibackenissa, Berliinin legolandiassa, Muumimuseossa sekä Olof Palmen murhapaikalla.

Podin edelleen kroonista matkakuumetta.
Katsoimme miehen kanssa Stranger Thingsin molemmat tuotantokaudet.
Pojat virpoivat palmusunnuntaina kaikki naapurit kissaksi ja velhoksi pukeutuneina.

Fiilistelimme miehen kanssa Twin Peaksin paluuta, mutta olimme lopulta uusiin jaksoihin vähän pettyneitä.

Pidimme lokakuussa naapuruston lasten Halloween-juhlat.

En käynyt kertaakaan elokuvissa.

Innostuimme frisbeegolfista koko perhe.

Värjäsin hiukseni pinkeiksi.
Löysimme itsellemme uuden asunnon, mutta hävisimme tarjouskilpailun siitä.
Poika R voitti ylivoimaisesti Yläkaupungin yön taidesähkökaappikisan ja sai oman työnsä Yliopistonkadun ja Harjukadun kulmaukseen
Lopetin lenkkeilyn.

Pikkuveli matkusti ensimmäistä kertaa sekä traktorilla että lentokoneessa.

Marraskuussa unohdin taas, kuinka nukutaan.

Kävin yhteensä neljässä työpaikkahaastattelussa ja sain syksyksi kaksi työpaikkaa.

Vietimme juhannusta maalla, taas kerran.

Tammikuussa söimme koko porukka currywurstia Alexanderplatzilla ja veimme Pikkuveljenkin katsomaan Augustrassen kotikatua.

Pikkuveli aloitti päiväkodin ja esikoinen eskarin.

Näin Ultra Bran livenä kuudentoista vuoden tauon jälkeen.

Hautasimme asunnonvaihtohaaveet ja mies kasasi pojille kerrossängyn.

Kaivoin kädestäni elämäni ensimmäisen punkin.

Vietimme perhepuistossa kodin jälkeen seuraavaksi eniten aikaa.
Esitin Abba-museon lavalla oman versioni Mamma miasta.
 Viilsin marraskuussa kämmeneni säilyketölkillä. Kävi ilmi, että aika pahasti.


"Näinkö lyhyitä ne vuodet ovat?" kysyi kuusivuotias joulukuussa, kun tuli puheeksi, että edellisestä tinanvalannasta alkoi olla jo vuosi. No, niinpä.