Kuukauden vege: soijasuikale-couscoussalaatti.

Elokuun vegenä blogissa ideoimani ruokaisa soijasuikale-couscoussalaatti, joka on oikeasti myös ihan superhyvää.

SOIJASUIKALE-COUSCOUSSALAATTI

2,5 dl couscousia

vettä

3 dl soijasuikaleita

broilerimaustetta

sriracha-kastiketta

mustapippuria

suolaa

sitruunaa

 oliiviöljyä

kasvisliemikuutio

jääsalaattia

miniluumutomaatteja

kurkkua

puolikas paprika

2 kevätsipulia varsineen

fetaa

Keitä couscous valmiiksi ohjeen mukaan. Kiehauta ensin 2,5 dl vettä ja lisää joukkoon puolikas kasvisliemikuutio, ripaus suolaa ja couscous. Nosta kattila levyltä, peitä kannella ja anna couscousin turvota rauhassa viitisen minuuttia. Lisää 1 rkl oliiviöljyä ja puolikkaan sitruunan mehu ja sekoita suurimot puuhaarukalla irtonaisiksi.

Mittaa toiseen kattilaan 3 dl soijasuikaleita ja 6 dl vettä ja kiehauta. Lisää puolikas kasvisliemikuutio sekä suolaa ja keitä soijasuikaleita kymmenisen minuuttia välillä hämmennellen. Kun suikaleet ovat kypsiä, purista niistä ylimääräinen vesi pois siivilän avulla. Lisää pannulle oliiviöljyä, sriracha-kastiketta, mustapippuria sekä reilusti broilerimausteseosta ja paista soijasuikeleet rapeiksi.

Pese ja pilko salaatti sekä kasvikset. Lisää joukkoon couscous ja soijasuikaleet sekä fetajuusto. Tarjoile esimerkiksi paahdetun leivän kanssa.

Anna Gavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja.

"Koskaan ei voi liiaksi korostaa sitä, miten huimaa vauhtia mielen koneisto raksuttaa, kilkattaa ja kieppuu. Jo ennen kuin lausuin nuo kaksi tavua [ha] [loo], oli silmissäni ehtinyt vilistä joukko toinen toisistaan sairaalloisempia mielikuvia, ja kun tartuin puhelimeen, olin varma, että jotain vakavaa oli sattunut.

    Kauheita sekunnin tuhannesosia. Kauheita seismisiä järistyksiä. Särö, rako, repeämä, halkeama tai miksi sitä sitten halutaankin sanoa, mutta sellaisella hetkellä sydän haurastuu ikiajoiksi."

Anna Gavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja (Fendre l'armure, 2017. suom. Lotta Toivanen)

Gummerus, 247 sivua.

Alkuvuodesta klikkasin kirjastosta varaukseen kolme kirjaa. Ajatuksissa oli, että saisin ne käsiini pikku hiljaa pitkin kevättä, mutta kirjaston varausjono yllätti totaalisesti: lopulta odotin kaikkia kirjoja melkein neljä kuukautta. Sitten, luonnollisesti, kaikki kolme kirjaa tulivat kirjastoon noudettaviksi samaan aikaan ja kaikki kahden viikon pikalainoina. Kahdessa viikossa tein matkan Prahaan ja toisen maalle mummolaan ja luin joka välissä: autossa, lentokoneessa, iltapalapöydässä, aamupalapöydässä, puiston penkillä ja iltaisin, kun oikeasti olisi pitänyt mennä jo nukkumaan. Lopulta ehdin lukea loppuun kaikki odottamani kirjat - Nainen ikkunassa, Kaikki anteeksi ja Minä näen sinut -, mutta varsinaisesti en päässyt niistä missään vaiheessa nauttimaan. Lukemisesta oli tullut kahdeksi viikoksi suorittamista, ja viimeisen kirjan jälkeen ei tehnyt mieli tarttua vähään aikaan yhteenkään tarinaan.

Tähän saumaan Anna Gavaldan novellikokoelma sopi enemmän kuin hyvin. Vaikka en vielä jaksanut pureskella kokonaista romaania, jaksoin kuitenkin maistella novelleja tarina kerrallaan.

Anna Gavaldan novellikokoelmasta tulee heti alusta mieleen yksi lempisitaateistani, se sama, jonka Skamin Noora oli teipannut huoneensa seinälle: Everyone you meet is fighting a battle you know nothing about. Be kind. Always. On vuosi sitten auto-onnettomuudessa miehensä menettänyt kahden pienen lapsen alkoholisoitunut äiti sekä ainoan lapsensa menettänyt pariskunta, jonka suru on repinyt erilleen. On kyyninen vakuutustarkastaja, yksinäinen uraohjus sekä eläinkaupassa työskentelevä tyttö, joka niin kovasti toivoisi löytävänsä rakkauden. On säröjä ja halkeamia, sekä vastarakennettujen kerrostalojen seinissä että sydämissä. On satunnaisia kohtaamisia, klassikkoelokuvia, viinilasillisia - no mutta tietenkin, tämähän on Pariisi! -, kahvikupillisia, pakaraan tatuoituja Mulanin lohikäärmeitä sekä pieniä, arkisia hyviä tekoja, joilla niitä säröjä, vähitellen, saadaan paikattua.

Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja -kirja koostuu seitsemästä novellista. Vaikka novellit ovat täynnä surua, kirjoittaa Gavalda raskaista asioistakin todella kevyesti. Sillä aina on toivoa, aina.

"Minä nousin, vein pois viimeisen tyhjän pullon, laskin lasit ja kupit pesualtaaseen, hain omasta sängystäni päiväpeiton, palasin, suljin ikkunaluukut, vedin verhot, käänsin lämmityksen kovemmalle ja peittelin sinut. 

    Sammutin lampun ja lisäsin:

    'Jos olisin tiennyt, että rakastin miestäni niin paljon, olisin rakastanut häntä vieläkin enemmän.'

    Valoivatko nuo pimeässä kuiskatut sanat, tuo myllyyn kaadettu vesi sinuun rohkeutta?

    En tiedä. Aamulla sinä olit mennyt, enkä enää koskaan nähnyt sinua."

Siitäkään huolimatta en suosittelisi Gavaldan novellikokoelmaa kenelle tahansa. Anna Gavaldasta - ja ranskalaisesta nykykirjallisuudesta ylipäätään - nimittäin joko pitää tai sitten ei. Gavaldalle tunnusomaista on polveileva kieli, joka saa lauseet ja virkkeet jatkumaan riviltä toiselle ja niiden väliinkin. On oivalluksia, satiiria, pitkiä kuvauksia, äärimmäisen huoliteltua kirjakieltä ja seuraavassa lauseessa slangia, pieniä viisauksia, sanailua ja dialogia ja monologia monesti sivukaupalla - ja sitten yhtäkkiä taas jotain ihan muuta. Ehkä kirja onkin enemmän jonkinlainen välipala niille, jotka ovat lukeneet Gavaldan aiemmat romaanit ja odottelevat jo uutta. Sen lisäksi, että siinä on kaikki Gavaldan tekstien ominaispiirteet tällä kertaa novellimuodossa, Sotilaanelämässä törmään yhtäkkiä taas yhden kaikkien aikojen suosikkini, Viiniä keittiössä -kirjan Mathildeen ja tuntuu ihan kuin olisin sattumalta osunut samaan kahvilaan vanhan ystävän kanssa.

Ensimmäinen päivä koululaisen äitinä.

"Miksei sinne kouluun voi muka mennä vanhoissa vaatteissa?" kysyi seitsemänvuotias, kun ehdotin, että lähtisimme ostamaan uusia kouluvaatteita. Kun sitten joku päivä myöhemmin kävin läpi sen vaatekaappia, huomasin, että se oli ollut ihan oikeassa (ja tuntui sisäistäneen kestävän kehityksen ideologiankin jo minua paremmin): oikeastaan se tarvitse vain uudet verkkarit liikuntatunnille niiden lyhyeksi jääneiden tilalle sekä jumppakassin. Niiden lisäksi haettiin Harjun Paperista kissapenaali ja Tigerista kyniä, pyyhekumi ja kansio tärkeille papereille. Sisäkengiksikin se halusi vanhat Reinonsa, koska miksi ostaa uusia, ja uusi penaali ja keväällä saatu kesäläksyvihko pakattiin siihen samaan reppuun, joka ostettiin aikoinaan eskaria varten.

Välillä se muistuttaa minua niin paljon, että vähän pelottaa, että olenhan osannut - minä, vähän rikkinäinen - kasvattaa sille sellaiset siivet, että ne ihan oikeasti kantavat.

Viimeisen kesälomapäivän kunniaksi nappaamme mukaan esikoisen ystävän ja vietämme päivän Leo's Leikkimaassa. Tulevat ekaluokkalaiset valtaavat kahdestaan bussin takapenkin, höpöttelevät omia juttujaan ja juoksevat omille teilleen heti, kun rannekkeet on saatu kiinni. Voi kuinka toivonkaan, että tuo ystävyys säilyy samana vielä sittenkin, kun uuden luokan ryhmädynamiikka on lopullisesti muodostunut. Keskiviikkoiltana viikkaamme valmiiksi ensimmäisen koulupäivän vaatteet ja pakkaamme reppuun penaalin, laamakansion, juomapullon, Reinot ja sen kesäläksyvihkon, jota edellisenä päivänä pienessä paniikissa etsimme. Vähän jännittää, sanoo seitsemänvuotias, mutta nukahtaa kuitenkin alle viidessä minuutissa.

Aamulla seitsemänvuotias haluaisi jäädä vielä lomalle. Niin minäkin. En saa avata sen hupparia, sillä äiti, en mää miltään räppäriltä halua näyttää. Sen lippalakki on merisuolan ja auringon haalistama.

Kadunkulmassa tapaamme kaksi luokkakaveria, ihan niin kuin edellisenä päivänä jo sovittiin. Pojat testaavat koulun kiipeilytelineen ennen, kun asettuvat jonoon opettajan perään. Itku tulee, minulle tietenkin, kun ekaluokkalaiset katoavat koulun sisälle, jonossa opettajan perässä ja vanhemmille vilkuttaen. Myös Pikkuveli seisoo koulun pihassa selässään pikkuinen pöllöreppu, jonka se vaati saada ottaa mukaansa. Voi älä sinä vielä kasva isoksi, tekisi mieli sanoa sille.

Yhdeltä odottelemme koulun pihassa ekaluokkalaista, joka juoksee ovesta ulos suu messingillä. Ruoka on maistunut kahden lautasellisen verran ja ruokalassa seitsemänvuotias on saanut auttaa ihan vasta luokalle tullutta poikaa astioiden palautuksessa. Haemme kavereiden kanssa kaupasta jäätelöt koko porukalle ja siirrymme puistoon. Onneksi jotkut asiat eivät ole vielä muuttuneet.

Kotona pojat syövät välipalaa samalla, kun päällystän upouuden aapisen ja sen jälkeen ekaluokkalainen tekee ensimmäiset läksynsä keittiönpöydän ääressä minun pilkkoessani tortilla-aineksia. Kuuntelemme Kentiä ja vaikka saankin ensi vuonna vielä entistä pienemmät lomarahat ja syön ensi viikon lounaaksi pussinuudeleita, olen enemmän kuin tyytyväinen, että omat työni alkavat vasta puolentoista viikon kuluttua: vielä en ole kiireinen ja stressaantunut vaan saan nämä hetket, joina haen koululaisen yhdeltä, ehdimme ulkoilla yhdessä ja vaihdamme sitten keittiössä kuulumisia samalla, kun laitan ruokaa.

"Joko olette harjoitelleet koulumatkan kulkemista?" on meiltä kyselty pitkin kesää ja vähän kummeksuen olen vastannut, että ei tietenkään. Sillä tuossahan se koulu on, ihan muutaman kadun päässä, ja tarkoitus on, ettei se ainakaan vielä kulje sinne ikinä yksin. Ihan samasta syystä emme hankkineet sille vielä kännykkää, vaikka se montaa tuntui ihmetyttävänkin. Haluan, että se saa olla vielä edes joissain asioissa vähän pieni ja kaukana isompien lasten maailmasta.

I closed my eyes for a moment and suddenly a man stood where a boy used to be, kirjoitti entinen työkaverini toissaviikolla Facebookiin poikansa armeijakuvan viereen ja talletin sitaatin heti omiin arkistoihini. Sillä seitsemän vuotta, uskokaa tai älkää, on sekin pelkkä silmänräpäys.

Claire Mackintosh: Minä näen sinut.

 "Tiedän, että poikkeat hakemaan saman sanomalehden samasta kaupasta ja että ostat maitoa joka viikko samaan aikaan. Tiedän, miten saatat lapsesi kouluun ja mitä kautta oikaiset palatessasi kotiin zumba-tunnilta. Tiedän, millä kadulla lähdet eri suuntaan kuin ystäväsi, kun palaat perjantai-iltana pubista. Tiedän, että kävelet loppumatkan yksin. Tiedän, minkä viiden kilometrin lenkin juokset sunnuntaiaamuisin ja mihin paikkaan pysähdyt joka kerta venyttelemään.

   Tiedän kaikki nämä seikat, koska et ole koskaan tullut ajatelleeksi, että joku tarkkailee sinua.

   Rutiini tuntuu sinusta rauhoittavalta. Se on tuttu ja turvallinen.

   Rutiini tuo sinulle turvallisen olon.

   Rutiini tappaa sinut."

Claire Mackintosh: Minä näen sinut (I See You, 2016. suom. Päivi Pouttu-Delière)

Gummerus, 413 sivua.

Eräänä päivänä Zoe Walker, tavallinen lontoolainen perheenäiti ja toimistotyöntekijä, löytää työmatkalla lähijunassa sanomalehteä lukiessaan oman kuvansa lehden seuranhakuilmoitusten osastolta. Zoen mies ja lapset ovat sitä mieltä, ettei kuvassa ole Zoe, mutta nainen itse on asiasta varma: joku seuraa häntä ja tietää täsmälleen, miten ja missä hän liikkuu, ja se joku on laittanut hänen kuvansa esille. Vanhempien lehtien ilmoituksia selatessaan Zoe löytää muita vastaavia ilmoituksia. Kun sitten yksi ilmoitusten naisista löytyy tapettuna, tajuaa Zoe, että kyse ei olekaan mistään harmittomasta pilasta.

Fintheone.com, ilmoituksissa sanotaan - eikä juuri muuta. Konstaapeli Kelly Swiftin tutkimuksissa selviää, että osoitteesta löytyy uusi, vain harvoille ja valituille tarkoitettu treffipalvelu. Findtheone.com tarjoaa mahdollisuuden törmätä metrossa melkein kuin sattumalta siihen oikeaan, pyytää treffeille ja aloittaa vuosisadan rakkaustarina. Toisaalta niille, jotka eivät haaveile päiväkahveille pääsemisestä, palvelu antaa jotain muuta: mahdollisuuden leikkiä kissaa ja hiirtä Lontoon metroverkostossa. Tuolla jossain, ihmisvilinässä, kiirehtimässä siihen tiettyyn junaan, puolihuolimattomasti ilmaisjakelulehden takaa vilkuillen, on ehkä joku, joka näkee sinut, tietää jokaisen rutiinisi ja tapasi, jota et itsekään huomaa, horjahtaa junan heilahtaessa aavistuksen liian kiinni sinuun ja kiirehtii perääsi, kun metron ovet sulkeutuvat.

"Ehkä kyse ei ole Siitä Oikeasta, ehkä haluat jotain lyhytkestoisempaa. Herkullisempaa. Jotakin, joka saa verenkiertosi ja pulssisi kiihtymään.

  Lyhyen suhteen.

  Yhdenillan jutun.

  Takaa-ajon.

  Siellä se alkoi. Osoitteessa findtheone.com. Se on tapa tutustuttaa Lontoon työmatkalaiset toisiinsa. Auttava käsi, joka saattaa ihmisiä yhteen. Minua voi pitää vedonvälittäjänä, välikätenä tai parittajana.

  Kaunista tässä on se, ettei kukaan teistä edes tiedä, että te kaikki olette minun listoillani." 

Rehellisesti sanottuna tartuin Claire Mackintoshin uutuuteen vähän skeptisenä: viime aikoina olin lukenut sen verran monta keskinkertaista tai korkeintaan ihan hyvää dekkaria, etten odottanut tältäkään kovin paljon enempää. Onneksi näiden vuoden trilleritapausten joukkoon osuu kuitenkin myös näitä macintosheja, jotka yllättävät iloisesti. Minä näen sinut ei ehkä - ainakaan toivon mukaan - ole ihan vuoden paras jännäri, mutta tarina onnistuu sekä viihdyttämään, pitämään jännityksen yllä ja vielä yllättämään ihan loppumetreillä.

Claire Macintosh löi läpi esikoiskirjallaan Annoin sinun mennä, joka ilmestyi Briteissä vuonna 2014 ja suomeksi pari vuotta myöhemmin. Ilahduttavaa kyllä, Macintosh ei ole yrittänytkään uudelleen lämmittää menestyskirjansa jujuja, vaan on kehitellyt toiseen trilleriinsä täysin uuden juonikuvion, idean ja yllätykset. Yksi Macintoshin menestyksen kulmakiviä on varmasti kirjojen samaistuttavuus: uhri voi olla kuka vain. Minä näen sinut -kirjassa se on ihan tavallinen keski-ikäinen työssäkäyvä nainen, joka kiirehtii maanantaina metroon, ettei vain myöhästyisi töistä ja nappaa perheelle tuomisiksi noutoruokaa silloin, kun perjantai toimistolla on venynyt tavallista pidemmäksi. 

"Kuinka kovaa pystyt juoksemaan?

  Silloin, kun on ihan pakko.

  Kuinka kovaa juokset korkokengissä ja työhameessa laukku kylkeä vasten heiluen?

  Kun olet vähällä myöhästyä junasta ja sinun on päästävä kotiin ja juokset asemalaiturilla viimeisinä sekunteina: kuinka kovaa juokset?

  Entä jos et juoksekaan ehtiäksesi junaan vaan oikeasti henkesi edestä?"

Laura Manninen: Kaikki anteeksi.

"Selailin verkosta keltaisia pensaita, löysin etsimäni ja liikutuin kyyneliin: onnenpensas. Se aloitti runsaan kukintansa varhain keväällä ennen kuin lehdet puhkesivat varsiin, ja minä rakastin tuota koreaa pensasta, rakastin sen häpeilemättömän kaunista nimeä, meidän onnenkotimme ovenpielessä kasvoi onnenpensas."

Laura Manninen: Kaikki anteeksi (2018)

WSOY, 321 sivua.

Se tuntui olevan melkein liian hyvää ollakseen totta: jo ensitreffeillä Laura ja Mikko uppoavat toistensa silmiin niin, että tarjoilija saa käydä kysymässä tilausta kolmesti. Ihanuustyttö, kirjoittaa Mikko viestiinsä, ja hurmaa Lauran lisäksi tämän ystävät, sukulaiset ja jopa sen naapurin mummon, joka vaikutti aina siltä, kuin olisi juuri syönyt pilaantunutta hapansilakkaa. Salamarakastumisen myötä Lauran elämään tulevat lähes yhdessä yössä myös Mikon kolme lasta, koira ja koti Seinäjoella. Kun ukkospilvet sitten kerääntyvät pahaenteisest ensimmäistä kertaa Mikon ylle, on Laura jo liian sitoutunut.

Kaiken se kestää kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Kaiken se antaa anteeksi, ihan liikaakin.

"Kun puhuin meistä ulkopuolisille, töissä aamukahveilla tai treenien jälkeen saunassa, puhuin unelmastani, siitä joka olisi voinut olla totta, mutta joka ei kuitenkaan koskaan todeksi tullut. Puhuin ainoastaan hyvistä hetkistä, ja niillä sanoilla minä rakensin sellaista todellisuutta, jonka meille halusin. Minulla oli kaksi elämää: se josta puhuin ja se josta en puhunut. En kokenut varsinaisesti valehtelevani. Minä vain jätin jotain kertomatta."

Ehkä pelottavinta Laura Mannisen kirjassa on, miten helppo tekstiin on samaistua. Juuri siksi kirjaa ei voi ahmia loppuun yhdeltä istumalta, vaan tarinaa pitää tunnustella muutama sivu kerrallaan - ihan koska muuten ahdistus kasvaa liian isoksi. Samalla, sanoja maistellessani, tiedän kurkistavani verhojen raosta johonkin minulle tuttuun kotiin: siihen, joka yhdessä aikoinaan rakennettiin tai siihen, jonka kirjahyllyä lasten ylioppilaskuvat koristavat.

Kaikki anteeksi kertoo naapuristasi, työkaveristasi, tädistäsi tai siitä lapsuudenystävästä, jolle voi edelleen soittaa mihin vuorokaudenaikaan tahansa: tilastojen mukaan kaikkiaan joka kolmas suomalainen nainen on kokenut nykyisen tai entisen kumppanin tekemää fyysistä tai seksuaalista välkivaltaa. Jos se ei ole sinun tarinasi, se voisi ihan hyvin olla. Kaikki anteeksi on tarina siitä, millaista on, kun vastaremontoudun omakotitalon ovi on visusti kiinni tai viikonlopuksi kutsuttu ystäväperhe on saateltu yhdessä autolle. Se on tarina pyykkivuorista, ruuhkavuosista ja nyrkiniskuista, unelmalomista, mikrossa lämmitetyistä pinaattiletuista ja seinää vasten isketystä päästä. Tarina elämästä, joka on totta jollekin sinunkin läheisistäsi.

Parisuhdeväkivallan lisäksi Mannisen teemoja ovat vaikenemisen kulttuuri sekä häpeä, joka saa selittelemään mustelmia ja vetämään pitkähihaisen päälle helteelläkin. Että miten minä nyt noin taas oven törmäsin.

"Arki ajoi niin helposti periaatteiden yli. Ostettiin sitten kuitenkin kertakäyttövaippoja, koska ei niitä kestovaippoja vaan venynyt pesemään sen kaiken muun lisäksi. Hankittiin ensin yksi auto, koska töistä ei vaan ehtinyt hakemaan lapsia ajoissa päiväkodista, olisi muuten tullut niin pitkät päivät tarhassa. Sitten ostettiin pesutorni, kakkosauto ja all inclusive - perhematka Kanarialle, vaikka oltiin vannottu julkisen liikenteen ja reppureissaamisen nimeen. Ajateltiin, että se on sitten kerrasta poikki jos mies lyö, mutta annettiin kuitenkin anteeksi, koska lapset ja asuntolaina ja monen tonnin lomamatka, eikä se oikeastaan ollut kuin pieni läpsäisy."

Mikään hyvän mielen tai kauniin kielen kirja Laura Mannisen esikoisteos ei missään nimessä ole. Silti se kannattaa ehdottomasti lukea. Jos yksikin koskaan ukkospilviä oman sohvansa takana pakoillut uskaltautuu tämän luettuaan hakemaan apua, on kirja saavuttanut tarkoituksensa.

Kuukauden vege: tofu-kasvispata.

Heinäkuun vegenä kokataan kasvispataa tofusta ja bataatista, johon ohje löytyi alun perin Annan nettisivuilta.

TOFU-KASVISPATA

yksi iso bataatti

kaksi isoa perunaa

paketti kylmäsavutofua

1 tlk säilyketomaatteja

oliiviöljyä

1 tl currya

1 tl paprikajauhetta

1 rkl hunajaa 

2 tl sokeria

mustapippuria

suolaa

hienonnettua korianteria

paahdettuja auringonkukansiemeniä

Pese, kuori ja paloittele bataatti ja perunat. Sekoita voidellussa uunivuoassa bataatti- ja perunapalojen joukkoon kuutioitu kylmäsavutofu ja kääntele joukkoon hunaja, mustapippuri, suola, sokeri, curry ja paprikajauhe. Kaada joukkoon tölkkitomaatit liemineen ja sekoita hyvin. 

Paista kasvispaistosta 200-asteisessa uunissa puolisen tuntia, kunnes kasvikset ovat pehmenneet ja sirottele valmiin ruuan päälle korianteria ja auringonkukansiemeniä. Tarjoile sellaisenaan tai vaikka leivän ja riisin kanssa. 

A. J. Finn: Nainen ikkunassa.

"Hän asettui pöytänsä ääreen, kynsi tukkaansa taaksepäin. "Sitä voi kuunnella, kun potilas kertoo kaikki salaisuutensa, pelkonsa ja toiveensa, mutta täytyy pitää mielessä, että ne ovat olemassa yhtä aikaa muiden ihmisten salaisuuksien ja pelkojen ja toiveiden kanssa - muiden ihmisten, jotka asuvat samassa talossa heidän kanssaan. Olet varmasti kuullut, että kaikki onnelliset perheet ovat samanlaisia."

   "Sota ja rauha", sanoin.

   "Anna Karenina, mutta sama se. Pääasia on, että se ei ole totta. Yksikään perhe, onnellinen tai onneton, ei ole samanlainen kuin muut. Tolstoi kirjoitti täyttä sontaa. Muista se."

    Muistan sen nyt, kun väännän varovasti peukalolla tarkennusrengasta, sommittelen kuvaa. Perhepotrettia."

A. J. Finn: Nainen ikkunassa (The woman in the window, 2018. suom. Jaakko Kankaanpää)

Otava, 460 sivua.

Oikeastaan ostan tosi vähän kirjoja itselleni. Suurimpia suosikkejani tai lempikirjailijoideni tuotantoa toki haalin hyllyyni divareista ja kirjakauppojen alelaareista, mutta uusia kirjoja hankin todella harvoin. Välillä toki kyllästyn kirjaston varausjonoihin, joissa sitä uusinta bestselleriä, taas yhtä vuoden nerokkainta trilleriä, joutuu odottamaan kuukausikaupalla ja tekisi mieli kävellä kirjakauppaan, sitten kuitenkin. Mutta aika usein näissä tapauksissa, sitten kun olen saanut kirjan luettavakseni, olen lopulta tyytyväinen, etten käyttänyt lukukokemukseeni kolmeakymppiä; monesti kun nämä vuoden dekkaritapaukset osoittautuvat korkeintaan ihan hyviksi kirjoiksi, joihin tuskin ikinä tartun uudestaan.

Tai niin kuin A. J. Finnin Nainen ikkunassa -kirjan tapauksessa oikeastaan aika keskinkertaisiksi, yllätyksettömiksi kirjoiksi, joita ilmestyy kymmenen uutta joka vuosi.

A niin kuin agorafobia, avaran paikan kammo - menestynyt lastenpsykologi Anna Fox ei ole astunut New Yorkin Harlemissa sijaitsevasta talostaan ulos kymmeneen kuukauteen. Vajaa vuosi sitten tapahtunut tragedia pitää häntä edelleen otteessaan, pakottaa lukitsemaan ikkunat ja sammuttamaan valot, tarttumaan niin psyykenlääkepurkkiin kuin Merlot-pulloonkin. Päivänsä Anna täyttää mustavalkoisten jännäriklassikoiden katselulla sekä naapureidensa elämää ikkunansa raosta seuraten.

Sitten, eräänä iltana, Anna näkee ikkunastaan, kuinka vastapäisessä talossa tapahtuu murha. Mutta kuka uskoisi häntä, joka itsekin on täysin sirpaleina ja mikä lopulta onkaan totta ja mikä vain lääkkeiden ja kuvitelmien luomaa kuvitelmaa?

"Tällainenko minusta on tullut? Nainen, joka katselee tavallista ruokatunnin vilinää suu auki kuin kultakala? Vieras toisesta maailmasta, hämmästelee uuden valintamyymälän ihmettä. Hiilihappojäähän säilöttyjen aivojeni uumenissa jokin sykkii, jokin vihainen ja nujerrettu. Puna sarastaa poskillani. Tällainen minusta on tullut. Tällainen minä olen.

    Ilman lääkkeitä huutaisin niin että ikkunat särkyisivät."

Muutama kuukausi sitten Camilla Greben trillerin luettuani kirjoitin, kuinka olen ehkä pahimman luokan mainonnan uhri, kun kyseessä ovat ne kaikkein hypetetyimmät uutuusdekkarit: kun kirjakaupan hyllyyn ilmestyy taas uusi vuoden dekkaritapaus, näpyttelen heti itseni kirjaston varausjonoon. Siinä vaiheessa olen yleensä jo unohtanut sen edellisen lukemani bestsellerjännärin sekä sen, miten petetyksi tunsin itseni kirjan luettuna verratessani korkeintaan ihan kivaa lukukokemusta kirjasta kirjoitettuihin ylisanoihin. Nainen ikkunassa on juuri tällainen kirja: periaatteessa ihan kelvollinen dekkari, mutta toisaalta myös kieleltään paikoin ontuva, juoneltaan yllättävän kulunut ja loppuratkaisultaan valitettavan ennalta arvattava. Vuoden parhaan dekkarin sijaan Nainen ikkunassa on enemmän jonkinlainen kohtuuhyvä välipalakirja kahden isomman tarinan välissä.

Silti näillekin kirjoille on paikkansa, kai. Minulle se on se kesäloman hetki, kun ehdin lukea muutaman sivun puistossa aamulla, yhden kahvikupillisen ajan myöhemmin iltapäivällä ja sen reilun puoli tuntia illalla ennen nukkumaan menoa - niihin jos mihin sopii kevyt kesädekkari, jonka parissa kuitenkin sen hetken viihdyn ja jota voi hyvin nauttia juuri näin, paloissa. Ehkä juuri siksi minulla on taas kerran varauksessa yksi uusi dekkarimenestys.