Vuonna 2018.

Tänä vuonna muun muassa...

Esikoinen täytti seitsemän, halusi synttäreilleen Harry Potter -teeman ja aloitti elokuussa koulun.

Pikkuveli oppi laulamaan ja potkupyöräilemään ja kastoi ensimmäistä kertaa varpaansa Välimereen.

Aloitimme vuoden kylpylälomalla Tallinnassa.

Hyvästelin toukokuussa taas yhden mahtavan työyhteisön ja rakkaiksi tulleet oppilaat ja aloitin syksyllä uudessa työpaikassa.
Olin jälleen lukuvuoden töiden jälkeen kesän työttömänä.

Teimme äiti-tytär-reissun Prahaan.

Innostuin kesällä lenkkeilystä ja jatkoin sitä vuoden loppuun asti.

Joogasin vähemmän kuin olisin tarvinnut.

Söimme koko perhe heinäkuussa tapaksia Barcelonassa.

Mökkeilimme Lehtisaaressa pitkin kesää perheen ja ystävien kanssa.
Pikkuveli putosi laiturilta veteen, mutta onneksi ystäväperheen isä oli valppaana ja selvittiin pelkällä (isolla) säikähdyksellä.

Pyörähdimme koko perhe Helsingissä vain kerran ja silloinkin superpikaisesti.

Kävimme miehen kanssa kolmesti pelaamassa pakohuonepeliä.

Ostimme siskon kanssa liput Ed Sheeranin ensi kesän Helsingin-keikalle.

Esikoinen suppasi ensimmäistä kertaa.

Olimme miehen kanssa syyskuussa olleet viisitoista vuotta yhdessä. Juhlinnan sijaan minä menin työpaikalle seitsemäsluokkalaisten vanhempainiltaan, mies esikoisen vanhempainiltaan ja pojat naapuriin hoitoon.

Teimme syyslomareissun Kuopioon.

Kävimme Linnanmäellä, Parc Guellissä, Mikkelissä, Prison Islandilla ja Ysitien Lemmikissä.

Värjäsin kesäloman ensimmäisen päivän kunniaksi hiukseni pinkeiksi.

Join sangriaa La Ramblalla.

Välillä oli raskaampaa kuin koskaan ennen.

Esikoinen pukeutui palmusunnuntaina Harry Potteriksi ja luimme yhdessä sarjan kolme ensimmäistä kirjaa.

Uusimme makuuhuoneen sisustuksen pikkubudjetilla.

Vähensin shoppailua ja innostuin soijasuikaleista.

Mies kävi työmatkoilla Krakovassa ja Ateenassa.

Pikkuveljen lippalakki ja aurinkolasit varastettiin Barcelonetan rannalla, kun käänsin selkäni ihan pieneksi hetkeksi.

Tunsin välillä ihan suunnatonta maailmantuskaa, podin huonoa omatuntoa matkakuumeestani ja halloumin himostani ja vähensimme perheen lihansyöntiä reilusti.

Katsoimme miehen kanssa The Fallin kaikki kolme kautta, ensimmäisen kauden Handmaid’s Talea ja innostuimme taas Frendeistä.

Olisin halunnut olla parempi ystävä.

Olin toukokuun lopussa kaksi päivää sairaslomalla ja tajusin, etten ollut viettänyt samanlaista omaa, laiskotteluaikaa Netflixin parissa kuukausiin - vähintään.

Mies rakensi mummolaan laiturin ja kävimme ongella useamman kerran.

Uimme heinäkuussa joka päivä, koko perhe.

Näimme La Sagrada Famiglian.
Miehestä tuli päivätyön ohella ihan virallisesti myös maanviljelijä.

Söin elämäni ensimmäisen trdlon ja kuuntelin, kuinka katumuusikko lauloi Beatlesista Prahan John Lennon wallilla.

Siirsimme juhannuksenviettoa vuorokaudella huonon sään takia.

Pidimme toukokuussa puistossa Yläkaupungin yön kahviosta ja järjestimme syyskuussa puiston Syystulkoot.
Kevät oli yhtä rämpimistä ja mustaakin mustempi.

Laitoimme asuntomme taas myyntiin.

Ja löysimme, toivon mukaan, sen kodin, josta ei ihan heti tarvitsekaan muuttaa pois.
Pidimme poikien kanssa kahdet pyjamabileet, jossa levitimme patjat olohuoneen lattialla ja katsoimme Disney-leffoja yöhän asti.
Olin suurimman osan joulukuuta kipeänä.
Uudenvuodenlupauksena päätin yrittää opetalla arvostamaan itseäni enemmän.

Elena Ferrante: Loistava ystäväni.

”Hän oli puhunut ainakin kolmekymmentä vuotta siitä, että haluaisi kadota kuin tuhka tuuleen, ja minä olen ainoa joka tietää mitä se tarkoittaa. Ei hän ole koskaan karkaamista tai henkilöllisyyden vaihtamista suunnitellut, unelmoinut uuden elämän aloittamisesta jossain muualla. Eikä hän ole ikinä harkinnut itsemurhaa, sillä häntä inhottaa ajatus, että Rino joutuisi huolehtimaan hänen kuolleesta ruumiistaan. Hänellä oli mielessä jotain aivan muuta: hän halusi haihtua, hävittää joka ikisen solunsakin, niin että hänestä ei löydettäisi enää mitään. Ja koska tunnen hänet hyvin, tai ainakin luulen tuntevani, olen varma että hän on keksinyt keinon kadota jättämättä tähän maailmaan hiuskarvaakaan.”

Elena Ferrante: Loistava ystäväni (L’amica geniale, 2011. suom. Helinä Kangas)

WSOY, 362 sivua.

Lila on jo lapsena se, jota pystyi kuvailemaan vain ylisanoin: hurmaava, peloton, ylivertainen, uhmakas, luonnonvoima. Hän sujauttaa koko käsivartensa viemärin mustaan aukkoon, heittäytyy riippumaan rautatangosta, työntää ihonsa ruosteisen hakaneulan. Kuin yhteisestä sopimuksesta, jonkinlaisena rohkeuskokeena, Lenú tekee saman perässä, sydän pamppaillen, silmät tiukasti kiinni puristettuna. Mutta silti tai juuri siksi tytöt ovat kansakoulussa alkaen erottamattomat.

Siinä on alku. Tai oikeammin tässä: kuusikymppinen Lila on kadonnut jäljettömiin ja Lilan poika Rino soittaa äitinsä lapsuudenystävälle selvittääkseen, onko tällä mitään tietoa äidin olinpaikasta. Poissa ovat myös Lilan vaatteet, kaitafilmit, vähät kirjat, tietokone, kaikki; jokaisesta valokuvastakin Lila on leikannut itsensä pois. Jottei Lila onnistuisi hävittämään itseään kokonaan, käynnistää Lenú, kirjan minäkertoja, oman tietokoneensa ja aloittaa heidän tarinansa kirjoittamisen - osin suuttumuksesta, osin silkasta halusta kerrankin voittaa kaikessa loistava ystävänsä.

Jo alusta alkaen tökkii tämä: en oikeastaan missään vaiheessa opi edes pitämään Lenústa, joka edustaa kaikin tavoin sellaista ystävää, jollainen en ikinä halua olla.

”’Ne ovat rumat’, hän sanoi.
   ’Älä nyt.’
   Hän nauroi hermostuneesti.
   ’Kyllä ovat, katso nyt: päässä syntyneet unelmat ovat päätyneet jalkojen alle.’
   Hän kääntyi ja näytti yhtäkkiä säikähtäneeltä.
   ’Mitä minulle oikein tapahtuu, Lenú?’”

Loistava ystäväni on Elena Ferranten kansainvälisen bestsellersarjan ensimmäinen osa, jonka keskiössä on Lilan ja Lenún väkivallan ja pelon täyttämä lapsuus ja nuoruus sodanjälkeisessä Napolissa. Se on tarina ystävyydestä ja kateudesta, naisen asemasta miehisessä macho-yhteiskunnassa sekä halusta nousta yhteiskunnallisesti, saada parempi elämä, jopa keinolla millä hyvänsä. Joillain sivuilla Loistava ystäväni on kuin se kaikkein klassisin mafiaelokuva aseineen ja nahkakenkineen, kalliine autoineen, sukujen välisine vihanpitoineen ja likaisine katuneen, tällä kertaa vain naisnäkökulmasta kerrottuna. Mutta pystyäkseen loistamaan on aina jätettävä joku toinen varjoonsa.

”Katsellessani häntä ikkunasta tunsin, että hänen entinen muotonsa oli särkynyt, ja mieleeni tuli kirjeen kaunis kohta haljenneesta ja käpristyneestä kuparista. Sitä kuvaa ajattelin nykyään jatkuvasti, joka kerta kun tunsin murtuman hänessä tai itsessäni. Tiesin - ehkä toivoin - ettei mikään tietty muoto pystyisi pidättelemään Lilaa, vaan ennemmin tai myöhemmin hän rikkoisi kaiken uudelleen.”

Ja sitten, oikeastaan heti kun tarina vasta kunnolla alkaa, se onkin jo ohi. Loistava ystäväni tuntuu olevan lähinnä ylipitkä esipuhe sarjan tuleville osille, jonkinlainen mainoslause, joka loppumalla ihan kesken pyrkii varmistamaan, että lukija tarttuu myös siihen sarjan seuraavaankin osaan.

Kaiken lukemani hehkutuksen jälkeen olin rehellisesti sanottuna vähän pettynyt - en pelkästään ajoittain turhan sekavaan ja hidastempoiseen tarinaan vaan ennen kaikkea siihen, ettei sarjan ensimmäinen osa lopulta ollutkaan yhtään sen enempää kuin sarjan ensimmäinen osa. Kirjan ensimmäiset luvut Lilan katoamisineen kun tuntuivat - turhaan - kuiskivan: tässä on sinulle tarina, jonka haluat hotkaista hetkessä.

Sanojaa te: kannattaako Napoli-sarjan seuraava kirja vielä lukea vai onko sekin vain alustusta kirjasarjan kolmannelle osalle?

Kirjavuosi 2018.

Ennen blogin varsinaista vuosikatsausta pitää vielä vetää yhteen kirjavuosi 2018, joka oli jotenkin ihan erityisen hyvä. Pitkästä aikaa olen lukenut useamman kirjan, jotka ovat välittömästi menneet kaikkien aikojen lempikirjojeni listalle ja joita olen sekä suositellut kavereille ja ystäville että ostanut niin omaan hyllyyn kuin joululahjapaketteihinkin. Nekin kirjat, jotka eivät niin paljon säväyttäneet, olivat nekin pääsääntöisesti kuitenkin hyviä, ja jonkinlainen pettymys johtui nimenomaan omista kovista odotuksista. Erityisen kiva on ollut napata mukaan kirja ilman mitään sen kummempia ennakko-odotuksia ja huomata löytäneensä sellaisen helmen kuin Eleanorille kuuluu ihan hyvää.

TÄLTÄ NÄYTTI KIRJAVUOSI 2018

Näitä rakastin:

1. Kate Atkinson: Elämä elämältä

2. Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää

3. Kate Quinn: Koodinimi Alice

4. Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

5. Kate Atkinson: Hävityksen jumala

Näistä pidin:

1. Tommi Kinnunen: Pintti

2. Jan-Philip Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus

3. Samuel Björk: Poika pimeästä

4. Eeva Rohas: Raivo

5. Kristina Ohlsson: Syntitaakka

6. Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta

Näihin olin pettynyt:

1. S. K. Tremayne: Ennen kuolemaani

Perushyvästä dekkari, josta olisi voinut saada paljon enemmänkin kuin saippuaoopperamaisen tusinatarinan.

2. Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Kirja oli toki ihan hyvä, mutta koska kannessa luki Westö, ei pelkästään hyvä ollut  sitä, mitä odotin.

3. Juha Itkonen: Ihmettä kaikki

Ihan vaan koska tämäkään itkonen ei yltänyt Anna minun rakastaa enemmän -kirjan tasolle.

Tarkemmat aivot kaikista listan kirjoista löydät blogista tagilla kirjallisuus.

Samuel Björk: Poika pimeästä.

”’Samanlainen kamera’, Anette sanoi ja nyökkäsi jalustalla olevaan kameraan päin. ’Nikon E300. Luuletko, että sillä on merkitystä?’

     Viimeisen lauseen hän sanoi Mialle, mutta tämä ei kuunnellut. Siitä oli kauan kun Mia oli viimeksi käynyt rikospaikalla. Hän oli melkein unohtanut millaista kaikki oli. Viime vuosina hän oli piiloutunut valokuvien taakse. Käyttänyt niitä suojakilpenä, mutta ei tällä kertaa. Hän tunsi miten se hiipi hänen sisälleen.

      Pimeys.”

Samuel Björk: Poika pimeästä (Gutten som elsker rådyr, 2018. suom. Päivi Kivelä)

Otava, 363 sivua.

Svartjönnin järvi Vassfaretissa keskellä ei mitään. Tyttö makaa vedessä veneen vieressä kasvot sinertävänvalkoisina, silmät avoimina, päällään märät, liehuvat vaatteet, liian ohuet metsässä kulkemiseen, jaloissaan balettitossut. Kun tunturijärveä ympäröivää metsää aletaan tutkia tarkemmin, löytyy rannalta ruumista kohti suunnattu kamera, jonka linssiin on raaputettu numero neljä, sekä sivu Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamieli -kirjasta. Tyttö vesirajasta on Vivian Berg, kaksikymmentäkaksivuotias kansallisbaletin tanssija, jonka oli määrä esiintyä Oopperatalon Joutsenlammesta. Sen sijaan hän on mitä ilmeisimmin kävellyt järvelle itse, läpi metsän balettitossuissaan, ja kuollut suoraan sydämeen pistettyyn pakkasnesteeseen.

Tapauksen takia Holger Munch kokoaa jälleen erikoisyksikkönsä, joka on edellisen jutun trauman jälkeen hajonnut ympäri kaupunkia. Sarjamurhaaja, he tietävät jo ennen kuin seuraavat kaksi uhria löydetään; jazz-muusikko, jonka hotellihuoneen pöydällä oleva puhelin on ohjelmoitu soittamaan My funny valentinea yhä uudestaan ja uudestaan, sekä neljätoistavuotias poika auton takakontissa pelkät uimahousut jalassaan. Jälleen kamerat, joiden linsseihin on tällä kertaa raaputettu numerot kolmetoista ja seitsemän, sekä hotellihuoneen kukikkaassa tapetista mustalla tussilla kirjoitettu lainaus Bambista. Look what I can do. Yhtäkkiä edessä on Munchille jo liiankin tuttu kilpajuoksu aikaa vastaan: kuinka monen on vielä kuoltava ennen kuin poika pimeästä löydetään?

”Charlie Brunin keittiö. Selvä. Hyvä. Turvallinen paikka. Hän oli ollut liian väsynyt. Ei olisi pitänyt antaa itsensä nukahtaa. Numerot. Kamera, joka osoitti uhria. Linssiin naarmutettu numerot. Katso nyt, Mia, katso nyt jo lopultakin. Katso kameran läpi. Mitä näet, Mia?

       Joko nyt käsität?

      Mia vilkaisi perhekuvia, jotka riippuivat seinällä keittiönpöydän kohdalla. Charlie raukka. Muistoja elämästä, joka oli ollut kaikkea muuta kuin helppoa.

       Mutta ei kai...?

       Mia oli vähällä pudottaa vesilasin lattialle.

       Ei kai se niin voinut...?

       Kyllä sittenkin.”

Poika pimeästä on Samuel Björkin kolmas dekkari Minä matkustan yksin ja Yölintu -kirjojen jälkeen ja toimii - suurimmaksi osaksi - myös ilman, että on lukenut sarjan kahta edeltävää osaa. Kahden edellisen jännärin perusteella Björkiltä voi odottaa ainoastaan koukuttavaa ja superjännittävää laatudekkaria. Sitä Poika pimeässä toki onkin - ihan viimeisiin lukuihin asti. Periaatteessa Björkin kirjat eivät sisällä mitään, mihin ei voisi törmätä missä tahansa muussakin pohjoismaisessa menestysdekkarissa: on välillä brutaalejakin piirteitä saava rikos, se toinen murha joka takuuvarmasti seuraa sitä ensimmäistä, koukuttava tempo, joka pitää otteessaan sekä persoonallisia rikostutkijoita, joilla kaikilla on omat luurankonsa kaapissaan ja traumat, jotka on helpointa hukuttaa päihteisiin. Silti Björk onnistuu, jollain mystisellä tavalla, olemaan omaperäinen ja jäämään mieleen.

Ehkä juuri siksi harmittaa, että ihan niissä viimeisissä luvuissa Björk sortuu astetta liian kliseiseen ja epäuskottavaan juonikoukkuun, jossa samalla cliffhangerimaisesti mainostaa jo (mahdollista) sarjan seuraavaa kirjaa - se vanha tuttu linja kun olisi toiminut kirjassa täydellisesti ihan loppuun asti.

Sen seuraavan osan kun hotkin varmasti taas heti tuoreeltaan ilman tuota cliffhangeriakin.

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki.

”Emme selviä tästä. Emme ainakaan yhdessä, ja erikseen selviäminen ei oikeastaan ole selviämistä.

     Puolustan yksin tätä perhettä. Oikeasti, niin vilpittömästi kuin ikinä koen vain puolustavani ja suojelevani sitä. Samaan aikaan tajuan, että niin tehdessäni saatan yhtä hyvin myös tuhota sen.”

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki (2018)

Otava, 293 sivua.

Kukaan meistä ei tiedä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Makuuhuoneessa leijailee Rosen vartalovoiteen tuoksu, sen saman, jonka minäkertoja osti Memphisistä täsmälleen samana päivänä kuin Rose teki kotona positiivisen raskaustestin. Yöllä Rose herää outoon tunteeseen - raskausviikkoja on vasta 17, mutta lakanasta on läikkä lapsivettä. Rose vetää päälleen collegehousut ja villatakin ja tilaa taksin. On vielä pimeää.

Hän ei sitä vielä tunne, mutta sinä elokuisena yönä kaikki heidän elämässään nytkähtää uuteen asentoon.

Tätä oli onni: nelihenkinen perhe, lyhyt rauhan hetki meluisan päivän jälkeen, urheilua vasta ostetusta HD-televisiosta, yksi olut, Facebookin selailua. Ihmettä kaikki on kaksi kirjaa ajasta tämän jälkeen: ensin lapsesta, jonka sikiökalvo puhkesi vähän ennen raskauden puoliväliä ja jonka elämästä vanhemmat joutuivat päättämään, sitten yllättäen raskaustestiin ilmestyneistä kahdesta viivasta ja kaksista sydänäänistä.

Mikään kevyt lukukokemus Ihmettä kaikki ei todellakaan ole - sen sijaan se on raastavan rehellinen, täysin paljas tarina rakkaudesta, pelosta, kuolemasta, epävarmuudesta ja elämästä, johon ei itse voi vaikuttaa. Aika monella sivulla myös muistan. Vaikka viikkoja olikin enemmän, minäkin tiedän, miltä tuntuu pukea sairaalan pikkuruisia sukkia linnunluisiin jalkoihin, joiden iho on läpikuultavaa kuin silkkipaperi, ja istua metallisen sairaalasängyn ääressä huoneessa, jonka ainoa ääni on saturaatiolaitteen tasainen piippaus.

Ei tarvitse googlata kovin kauaa, jotta selviää, että Ihmettä kaikki on eräänlainen omaelämäkerta, tarina siitä, mitä arki on poikkeustilan keskellä ja kuinka hauras on pieni elämä. Itkonen avaa oven kotiinsa, lääkärin vastaanotolle, vastasyntyneiden teho-osastolle ja omiin ajatuksiinsa niin täysin, että välillä ihan nolottaa; tässä minä vain istun ja kurkistelen sisään vieraasta ikkunasta, kuuntelen keskustelua, jota ei minun korvilleni ole edes tarkoitettu. Ajatustensa analysoinnissa Itkonen menee välillä niin syvälle, että tuntuu, kuin lukisin Knausgårdin uusinta taistelua. Aina se ei ole pelkästään hyvä.

”Ei se ollut minun nahkani vaan meidän. Meidän kaikkien yhteinen nahka. Niin minä ajattelin.

      On mahdollista, että ajattelin väärin. Se on aina mahdollista. Se juuri ihmisenä olemisessa onkin niin kamalaa.

      Minä en tiedä. En todellakaan tiedä. Ja silti olen puhunut niin kuin tietäisin.”

Joku minäkertojassa silti häiritsee sen verran paljon, että se saa välillä ärsyyntymään koko tarinaan. Ehkä se on tietty pessimismi, ajoittainen yli-itsekkyys ja heikkous silloin, kun on vain pakko jaksaa. Tai sitten tunnistan siitä liikaa itseäni, niitä minun huonoimpia piirteitäni.

Niihin muihin niin kovasti rakastamiini itkosiin verrattuna Ihmettä kaikki jää kuitenkin lopulta jotenkin etäiseksi, liian omakohtaisesti tilitykseksi, raportiksi ennemmin kuin tarinaksi, johon upota. It’s not you, it’s me, tekisi mieli kirjalle sanoa. Siihen Knausgårdiinkaan kun en koskaan päässyt oikein sisälle.

”Hän puhui minulle tällaisia, tasaisella lempeällä äänellä, ja minä ajattelin että hän oli varmaankin oikeassa mutta että se oli hänen ansiotaan, kaikkein eniten hänen, hänhän minua oli syntymästäni asti rakastanut ja osannut ilmaista sen niin, ettei minun ollut tarvinnut ikinä epäillä sitä. Se minua kannatteli. Siihen minä nojasin nyt vielä aikuisenakin. Elämä ei ollut helppoa kenellekään, mutta äidinrakkaus oli silti paras ja pitävin tuki, jonka omalle taipaleelleen saattoi saada.”

Kuukauden vege: ramen-kulho.

 Minulla on ystävä, joka aina tasaisin väliajoin jakaa Instagramiin kuvia tekemistään ramen-kulhoista ja -annoksista ja jonka ruokakuvia fiilistelen kuukaudesta toiseen. Oikeastaan siitä inspiroituneena päätin kokeilla itsekin ramenia. Mitään ihan täydellistä ohjetta en netistä löytänyt, joten päätin yhdistellä useampaa löytämääni reseptiä ja tehdä kulhosta omannäköiseni: siitakesienien sijaan paistoin tofua ja lisäsin kulhoon myös anopin kasvimaalta kerättyä lehtikaalia. Ja kyllä, ramenistani tuli ihan superhyvää. Joulukuun vegenä kokataan siis japanilaishenkistä ramenia.

RAMEN-KULHO

2 annosta

7 dl vettä

1 kasvisliemikuutio

100 g ramen-nuudeleita

chili

lehtikaalia

kylmäsavutofua

kaksi kananmunaa

kaksi porkkanaa

öljyä

seesaminsiemeniä

inkiväärikastike:

4 rkl soijaa

2 rkl valkoviinietikkaa

1 rkl raastettua inkivääriä

ripaus sokeria

Pese kasvikset ja viipaloi chili, revi lehtikaali ja raasta porkkanat ohuiksi siivuiksi. Kuivaa ja paloittele tofu ja paista se pannulla öljyssä. Lisää sen jälkeen pannulle myös lehtikaali ja myöhemmin vielä chili ja porkkanat.

Keitä kananmunat.

Kiehauta kattilassa vesi ja lisää kasvisliemikuutio. Kypsennä nuudelit kasvisliemessä. Kaada kasvisliemi toiseen astiaan ja valuta nuudelit.

Kokoa mieleisesi ramen-kulho suoraan tarjoiluastiaan: pohjalle nuudeleita ja joitain lusikallista kasvislientä, päälle tofua, lehtikaalia, porkkanaa ja chiliä sekä kananmunanpuolikkaat. Täytteitä voit vaihdella satokauden ja mielesi mukaan - kulhoon sopivat myös vaikka kevätsipulin varsi, sienet, sokeriherneet ja bambunversot.

Sekoita inkiväärikastikkeen aineet ja lusikoi kastike kulhojen päälle. Koristele seesaminsiemenillä.

Jotain muuta vegeä?

Kokeile vaikka

soijasuikale-couscoussalaattia,

hummusta

tai

hariraa ja kotitekoisia sämpylöitä.

Kate Quinn: Koodinimi Alice.

”’Lili’, Eve kysyi hetken mielijohteesta. ’Pelottaako sinua koskaan?’

   Lili kääntyi, ja sateenvarjon reunasta valuva sade muodosti hopeisen verhon hänen ja Even välille. ’Kyllä, ihan kuten kaikkia muitakin. Mutta vasta sitten, kun vaara on selätetty - ennen sitä pelko on ylellisyyttä.’ Lili työnsi kätensä Even käsikynkkään. ’Tervetuloa Alicen verkostoon.’”

Kate Quinn: Koodinimi Alice (The Alice Network, 2017; suom Päivi Paju)

Harper Collins, 573 sivua.

Tammikuussa kannoin kirjastosta kotiin parhaan tänä vuonna lukemani kirjan: ystävieni laatimalta kirjavinkkilistalta poimimani Kate Atkinsonin Elämä elämältä oli tarina kahden sodan runtelemasta Euroopasta, perhosvaikutuksesta sekä pienistä ja vähän isommistakin valinnoista - ja rakastuin kirjaan heti ensisivuilta. Toukokuun lopulla toin kotiin sen vuoden toiseksi parhaan, Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe -kirjan, tarinan radioaalloista ja rakkaudesta, ihmisten julmuudesta, asioista, joita ei silmillä näe, sekä sodasta.

Kate Quinnin Koodinimi Alice on kolmas tänä vuonna lukemani tarina toisesta maailmansodasta - ja se vuoden kolmanneksi paras kirja ihan muutenkin.

On vuosi 1915. Saksalaiset lähestyvät Englantia sekä maitse että meritse, ja kapteeni Cameron on saanut tehtäväkseen etsiä ihmiset estämään tulevat hyökkäykset. Eve on kaksikymmentäkaksi ja Cameronille täydellinen löytö: hänellä on kyky puhua täydellisesti sekä ranskaa että saksaa, kyky valehdella, kyky vaikuttaa ulospäin viattomalta mutta olla sisäisesti rohkea. Eve lähetetään saksalaisten miehittämään Ranskaan, jossa hän saa kouluttajakseen Lilin, vakoojien kuningattaren. Mutta Ranskassa häntä odottaa myös René Bordelon, joka pakottaa Even päättämään, kuinka pitkälle hän on maansa vuoksi valmis menemään.

Toisaalta on myös vuosi 1947, jolloin Eurooppa on vasta toipumassa muutamaa vuotta aiemmin loppuneesta sodasta. Charlie St. Clair matkustaa Englantiin äitinsä kanssa tarkoituksenaan hankkiutua sveitsiläisellä klinikalla eroon sisällään kasvavasta Pikku Ongelmasta. Samaan aikaan Charlie elättelee kuitenkin toivoa, että hänen natsimiehityksessä kadonnut serkkunsa Rose on vielä elossa ja mahdollista löytää, kunhan hän vain itsekin on Euroopassa. Viimeinen kirje Roselta on vuodelta 1943, eikä Charlie ole sen jälkeen kuullut mitään parhaasta ystävästään.

Charlien ja Even tiet kohtaavat Lontoossa, kun Charlie ilmestyy Even rapistuneen asunnon ovelle mukanaan ryppyinen muistilappu sekä nimi, joka saa jonkin heräämään Even sisällä. Yhdessä he lähtevät takaisin Ranskaa selvittämään, mitä tapahtui Roselle ja koko Alicen vakoojaverkostolle.

Mutta yhtälön voi rakentaa monella tavalla. Rose plus Lili jaettuna Evellä plus Charliella oli yhtä kuin René Bordelon. Jenkki mustassa mekossa plus skotti pikkutakissa kerrottuna kesäillalla ja voileipäpaketilla jaettuna kiusallisella hiljaisuudella on yhtä kuin jotain ihan uutta. Kaksi tyttöä kertaa yksitoista kesää jaettuna yhdellä valtamerellä ja yhdellä sodalla johtaa Even ovelle. Ja oli todennäköisyys mikä tahansa, aina kannattaa valita toivo.

”’Marguerite, Lili ja Violette.’ Cameron hymyili, ja hänen katseestaan näkyvä huoli oli lähes tuskainen. ’Minun kukkani.’

    ’Fleurs du mal’, Eve kuuli sanovansa ja värisi.

    ’Mitä?’

    ’Baudelairea. Emme me ole kukkia, joita voi poimia tai suojella, kapteeni. Me olemme kukkia, jotka kukoistavat pahuudessa.’”

Koodinimi Alice on tarina kahdesta sodasta ja sen seurauksista, hiuspinneihin piilotetuista koodatuista viesteistä, uskollisuudesta, ystävyydestä, yhtälöistä ja toivosta, Baudelairesta, murskatuista sorminivelistä, vahvoista naisista ja siitä yhdestä vihreäseinäisestä työhuoneesta. Joka toinen luku kirjassa johdattaa mukanaan Even ensimmäisen maailmansodan aikaiseen Eurooppaan, jossa yksi sormuksen sisään kätketty viesti voi johtaa sodan loppuun - tai ihmisen -, joka toinen luku taas matkaa Charlien mukana toisen maailmansodan seurausten perässä. Tunnelma tihenee tarinan edetessä niin, että kirja tekisi mieli lukea loppuun yhdeltä istumalta; tämä jos mikä vaatii seurakseen villasukat, paksun peiton, kupin teetä ja tuntikaupalla aikaa.

"Kun hän kääntyi katsomaan vihollistaan, aika sekoittui. Oli sekä vuosi 1915 että 1947; Eve oli kaksikymmentäkaksivuotias, verinen ja murtunut, ja hän oli viisikymmentäneljävuotias, tärisevä ja edelleen murtunut; René Bordelon oli sulava, tummahiuksinen bon vivant, ja hän oli tuo jäykkäharteinen vanha mies, jolla oli hopeanharmaat hiukset ja taidokkaasti leikattu puku. Sillä hetkellä, kun aika törmäsi yhteen, molemmat versiot olivat totta."

Ole joskus joidenkin kirjojen kohdalla sanonut, että jos lukee vain yhden kirjan vuodessa, kannattaa tarttua juuri siihen. Koodinimi Alice on juuri tällainen kirja, se sellainen, joka sopii täydellisesti joululoman pysähtyneisiin päiviin, jolloin on aikaa rentoutua hyvän tarinan parissa, sinne glögin ja vihreiden kuulien kaveriksi.

Hei, jos teillä on muuten vinkata jotain superhyvä kirjaa joululomalukemiseksi, 

niin vinkatkaa ihmeessä! 

Tällä hetkellä luettavien listalla on ainakin Elena Ferranten 

Napoli-kirjat, joita joku teistä minulle muutama viikko sitten suosittelisin ja josta ystäväni Eija kirjoitteli viime viikolla.