Fiona Barton: Leski.

”Mutta muutaman päivän kuluttua, kun minä en suostu sanomaan mitään, tiedotusvälineet lähettävät isokenkäisiä. Isoja kaljamahaisia miehiä, ja naisia joilla on terävät kasvot ja tyylikäs takki. He ajavat tänne kalliilla, kiiltävillä autoillaan ja astuvat ulos kuin kuninkaalliset. Muutamien tullessa jopa valokuvaajat lakkaavat hölmöilemästä. Yksi mies, sen näköinen kuin tulisi suoraan näyteikkunasta, tunkeutuu väkijoukon läpi ja kävelee pihatietä ovelle. Hän jyskyttää ovea ja huutaa: ’Rouva Taylor, miltä tuntuu olla lapsenmurhaajan vaimo?’ Minä istun sängyllä häpeästä punaisena. Tuntuu kuin kaikki näkisivät minut, vaikka eivät näekään. Minut on paljastettu.”

Fiona Barton: Leski (The Widow, 2016. suom. Pirkko Biström)

Bazar, 367 sivua.

Kuluneen neljän vuoden aikana Jean Taylor on jo ehtinyt tottua siihen: hänen elämästä on julkista omaisuutta. Toimittajat päivystävät etuoven takana kuin hyeenalauma, kamerat jo valmiiksi tähdättyinä ikkunoita kohden, tiputtavat kirjeitä postiluukusta. Ihmiset, täysin tuntemattomat, repäisevät lehdestä hänen miehestään Glenistä kertovan artikkelin, kirjoittavat hirviö valtavin kirjaimin sen päälle, lähettävät vihapostia, huutelevat kaupassa perään. Missä hän on, he tivaavat häneltä kerta toisensa jälkeen, sekä poliisi että ohikulkijat. Missä Bella on?

Soitto hätänumeroon oli tullut maanantaina lokakuun toisena päivänä kello 15.38 neljä vuotta sitten: nainen, jonka ääni oli ahdistuksesta hengästynyt, kertoi pienen tyttärensä kadonneen. Kuva kaksivuotiaasta Bella Elliottista koristaa pian niin sanomalehtiä kuin TV-uutislähetyksiäkin, mutta tyttö tuntuu kadonneen lähes jälkiä jättämättä, kunnes poliisi löytää epäillyn. Mitä te teitte hänelle, herra Taylor? komisario Bob Sparkes kysyy kerta toisensa jälkeen. Tutkittuaan Glenin tietokoneen ja löydettyään sieltä rankkaa lapsipornoa poliisi on asiastaan entistä varmempi. Mutta kuinka saada syyllinen satimeen, kun viimeinen ratkaiseva todiste - ja pieni Bella - ovat edelleen löytämättä?

Nyt Glen on kuitenkin kuollut, jäänyt bussin alle aivan Sainsburyn edessä, ja Bellan kohtalo uhkaa jäädä lopullisesti mysteeriksi - kunnes sekä poliisi että lehdistö kohdistavat katseensa Jeaniin, nuoreen leskeen. Mihin totuuteen kaikkein lähimpää Gleniä seurannut ihminen itse uskoo?

”Hän on ventovieras, mutta me olemme tiukemmin yhteen sidotut kuin ikinä ennen. Hän tuntee minut. Hän tietää heikkouteni.
     Hän tietää, että olisin halunnut hänen sieppaavan pikkutytön ja tuovan hänet kotiin.
     Minä tiedän, että olen aiheuttanut kaikki nämä vaikeudet pakkomielteelläni.”

Vuoden lööppiä metsästävä Daily Postin Kate Waters kävelee muitta mutkitta sisään Jeanin taloon portailta nappaamassa maitopullo kädessään, laittaa teeveden kiehumaan ja kaivaa kaapeista esille kupit ja sokerin. Tuntuu kuin juttelisi vanhan tutun kanssa, Jean ajattelee, hieman hämmentyneenä, ja huomaa kertovansa vähitellen enemmän kuin kenellekään muulle, enemmän kuin koskaan aiemmin.

Leski on Fiona Bartonin esikoisromaani, joka noudattaa pitkälti samaa rakennetta ja kaavaa kuin alkukesästä lukemani Lapsikin. Jännäri ei mässäile väkivallalla tai raakuuksilla, vaikka aihe lapsen katoamisineen ja hyväksikäyttöineen rankka onkin, ja juoni punoutuu ja lopulta selviää lukijalle vähitellen. Ihan se kaikkein tavanomaisin psykologinen trilleri Leski ei ole, muttei se ehkä juuri hidastempoisuutensa takia toisaalta yllä myöskään Bartonin uusimman tasolle. Perinteisen jännärin ohella Leski rakentaa vanhoja henkilökuvia erityisesti miehensä varjossa hiipineestä, vuosien saatossa värittömäksi muuttuneesta vaimosta ja miehestä, joka ei lopulta ollutkaan sitä, miltä alun perin näytti. Mutta kuka lopulta onkaan syyllinen ja kuka syytön?

”Kaksi vuotta siitä kun hänet siepattiin. Ei häntä enää löydetä - ne ihmiset, jotka veivät hänet, ovat varmasti jo saaneet uskotelluksi kaikille, että hän on heidän, ja hän varmasti uskoo, että he ovat hänen äitinsä ja isänsä. Hän on pieni eikä luultavasti muista oikeasta äidistään mitään. Toivottavasti hän on onnellinen ja he rakastavat häntä yhtä paljon kuin minä rakastaisin, jos hän olisi täällä minun luonani.
     Hetken näen hänet mielessäni meidän kotimme portaikossa, hän pomppii istuallaan alemmaksi ja nauraa. Huutaa minua katsomaan.”

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin.

”Totta kai minä jälkeenpäin ajatellessani näin pieniä viitteitä siitä mitä oli tekeillä - hyvin vähäisiä, täytyy heidän kunniakseen sanoa - kun he joskus katosivat salaperäisesti ja sitten monen tunnin päästä puhuivat hyvin epämääräisesti siitä missä olivat olleet, tai heittelivät toisilleen kreikaksi tai jopa latinaksi yksityisiä vitsejä jotka selvästi oli tarkoitettu menemään minun pääni yli. Totta kai minä inhosin sitä, mutta ei siinä tuntunut olevan mitään huolestuttavaa tai epätavallista, vaikka jotkut noista ohimennen esitetyistä huomautuksista saivatkin kammottavan merkityksen paljon myöhemmin. Lukukauden lopulla Bunnylla esimerkiksi oli raivostuttava tapa puhjeta yhtäkkiä laulamaan Piippolan vaarin kertosäettä; minusta se vain oli ärsyttävää enkä käsittänyt sitä valtaisaa kiihtymystä jota se muissa herätti, enhän minä silloin, toisin kuin nyt, tiennyt että se jähmetti heidät luita ja ytimiä myöten.”

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin (The Secret History, 1992. suom. Eva Siikarla)

WSOY, 745 sivua.

Richard Papen on kasvanut Planossa, pienessä pohjoisen piikylässä, jossa isä hoiti bensa-asemaa ja äiti vastasi työkseen puhelimeen mikrosirutehtaan konttorissa. Richardin lapsuus oli valintamyymälästä ostettuja värityskirjoja, hiljaisia, yksinäisiä päiviä, laakeutta, pölyä sekä toivotonta odotusta, että jotain - mitä tahansa - joskus tapahtuisi.

Jättäessään Planon ja Kalifornian taakseen Richard päättää samalla laatia uuden, paljon kiinnostavamman elämäntarinan sekä lapsuuden uima-altaineen ja öljystä rikastuneine vanhempineen. Richard on rahaton, mutta apurahan turvin hän pääsee itärannikolle Vermontin maineikkaaseen Hampden Collegeen, rikkaiden ja lahjakkaiden nuorten paratiisiin. Vaatimaton tausta jää Planoon ja Richard sulautuu elitististen opiskelukavereidensa joukkoon tarinoineen.

”Jotkut asiat ovat liian hirvittäviä tajuttavaksi heti. Toiset - alastomat, kiihkeät, kauheudessaan häviämättömät - ovat liian hirvittäviä koskaan todella tajuttaviksi. Vasta myöhemmin, yksinäisyydessä, muistoissa asia valkenee; kun tuhka on kylmää, kun surijat ovat poistuneet, kun katsoo ympärilleen ja huomaa - yllätyksekseen - olevansa aivan eri maailmassa.”

Vastoin kaikkia odotuksia Richard onnistuu pääsemään viiden kreikan opiskelijan - Francisin, Henryn, Bunnyn sekä kaksosten Camillan ja Charlesin - ja heidän opettajansa ryhmään ja lopulta sisäpiiriin. Syyslukukausi täyttyy viinin ja kevyiden huumeiden huuruisista illanistujaisista, kreikankielisistä käännöksistä, paksuista kirjoista ja yhdessä kirjastossa tehdyistä läksyistä sekä yltäkylläisistä lounaista hienoissa ravintoloissa tai viikonlopuista Francisin kartanolla. Pienet viitteet, ristiriitaisuudet ja kummallisuudet Richard näkee vasta paljon myöhemmin, jälkeenpäin. Sen kuinka muut viisi aika ajoin katosivat salaperäisesti ja ilmestyivät sitten taas kädet raapimajälkiä täynnä, se kuinka hänen ympärillään heiteltiin kreikan- ja latinankielisiä lainauksia kuin salaisia koodeja, joita Richardin ei ollut tarkoituskaan murtaa, se kuinka Richard joskus heräsi tietoisena vaimeista äänistä, supinasta, hiipivistä askelista.

Päivien kuluessa ja tunnelman kiristyessä entisestään Richard saa kuulla ystäviensä syyllistyneen kammottavaan, silmittömään rikokseen ja että heidän suojakseen rakentamansa täydellinen kulissi on nyt vaarassa sortua. Kiinnijäämisen pelko sekä solidaarisuus uusia ystäviään kohtaan tempaa mukaansa myös Richardin ja saa hänet osallistumaan tekoon, joka muuttaa kaikkien kuuden elämät lopullisesti.

”Pimeys riippui pienen valopiirimme ympärillä raskaana ja käsin kosketeltavana kuin verho. Melkein matkapahoinvointia tuntien koin yhtä aikaa sekä klaustrofobisen tunteen kuinka seinät lähestyivät meitä että huimaavan tunteen kuinka ne vetäytyivät äärettömän kauas ja jättivät meidät roikkumaan rajattomaan pimeyteen. Nielaisin ja katsoin Henryyn. ’Kuka se oli?’ minä kysyin.
     Hän kohautti harteitaan. ’Ihan vähäpätöinen juttu itse asiassa. Onnettomuus.’”

Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin on todellinen kulttikirja, kansainvälinen bestseller sekä klassikko, jota en - ehkä sen yli seitsemänsadan sivun takia - ollut ennen lukenut. Samalla Tarttin kirja tuntuu olevan myös teos, joka jakaa rajusti mielipiteitä: kirjaa joko rakastaa ehdoitta tai sitten sen kulttimainetta ja saamaa suitsutusta ei ymmärrä alkuunkaan. Kirjan ensimmäinen puolisko pohjustaa heti ensimmäisillä sivuilla tapahtuvan murhan taustoja jälkimmäisen osan keskittyessä syyllisyyden ja oikeutuksen pohdintaan. Vaikka juonikuvio on jo alusta asti lukijalle melko selvä, onnistuu Tartt kuljettamaan tarinaa eteenpäin niin, että tunnelma tiivistyy sivu sivulta ja tempaa mukaansa aivan täysin - melkein kirjan loppupuolelle asti, jolloin tekstiä olisi hyvin voinut tiivistää, jopa karsia. Teoksen tapahtumat ovat rumia, paikoin jopa kuvottavia, mutta silti kerronta onnistuu olevan välillä jopa unenomaisen kaunista.

Perustrillerin ohella Tarttin teoksessa kulkee mukana myös tietty yhteiskuntakriittinen taso, jossa suhteellisen köyhistä oloista lähtöisin oleva Richard yrittää viimeiseen asti salata tavallisen taustansa ja sulautua elitististen ystäviensä joukkoon, välillä jopa henkensä uhalla. Omalta osaltaan kaikki kuusihenkisen kreikanryhmän opiskelijoista ovat eräänlaisia traagisia mytologian hahmoja, osa heti alusta alkaen, osa vasta tragedian, syyllisyyden tai olosuhteiden heidät siihen pakottaessa.

Saako tappaa, Tartt kysyy. Onko murha koskaan oikeutettu, voiko sen tekijä päästä siitä ikinä yli? Entä keneen voi lopulta luottaa, voiko edes itseensä?

Rakastuinko Tarttiin palavasti, lankesinko se edessä polvilleni? No en. Silti Jumalat juhlivat öisin oli yksi vuoden tiivistunnelmaisimpia kirjoja ja intensiivisimpiä lukukokemuksia tänä kesänä ja ihan täydellinen kirja pitkiin valkoisiin iltoihin, jotka ihan huomaamatta kääntyvät öiksi.

”Ihminen ajattelee mielellään että siinä vanhassa latteudesta amor vincit omnia on jotain. Mutta jos minä jotain lyhyessä ja surullisessa elämässäni olen oppinut, niin sen että juuri tämä latteus on valetta. Ei rakkaus voita kaikkea. Ja jokainen joka kuvittelee niin on hölmö.”

Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa.

”Olisin mielelläni jatkanut elämääni, juossut aamuisin töihin takki juoponnappeihin napitettuna, pahimmassa kiireessä hypännyt ratikkaan, silitellyt tuulen nutturastani irrottamia suortuvia paikoilleen kellon jo soidessa, ihmetellyt kollegoitani, jotka ehtivät juoda toiset aamukahvit opettajainhuoneessa, ilahtunut nuorten raikkaista ajatuksista, uskosta maailmaan ja elämään, syönyt kouluruokaa seuraavan oppitunnin kulkua mielessä tapaillen, herännyt aamuyöllä pissahätään ja intoutunut lisääntyneestä valonmäärästä niin, että olisin herättänyt Turkan rakastelemaan. Olisin odottanut Lauria taidekerhosta iltapalalle, pyytänyt Annaa makutuomariksi takkiostoksille, kävellyt sateisena iltana Marjan luo, soittanut vasta rapun ovelta, pyytänyt äitiä oopperaan ja kysynyt isän mielipidettä kiikarin löytämiseksi, suunnitellut Turkan viisikymmenvuotisjuhlia.”

Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa (2019)

Atena, 237 sivua.

Ilona, 46 vuotta, on perheenäiti, vaimo ja äidinkielen opettaja, joka yhtenä päivänä on vain sattunut pääsemään vähän aiemmin töistä. Kotona on vielä hiljaista hänen istuessaan lueskelemassa kirjaa, kiireisen aamun jäljet vielä levällään pitkin keittiötä, olohuoneen pöydällä vähän kuivahtanut kukkakimppu. Elämänsä viimeisen puolituntisen aikana Ilona kerää kokoon tyhjät pullot ja pahviroskat ja päättää lähteä piipahtamaan kaupassa. Läheisen koulun välituntikello ehtii soida juuri ennen kuin auto osuu suojatietä ylittävään Ilonaan, joka lyö päänsä katukivetykseen ja kuolee. 

Ilona ei kuitenkaan katoa vaan havahtuu jälleen häntä ympäröivään maailmaan ruumishuoneella, nimilappu kumilenksulla varpaassaan. Seuraavien päivien ja kuukausien aikana Ilona seuraa jäljelle jääneiden rakkaidensa elämiä näkymättömissä, istuu tutulle sohvalle selailemaan valokuva-albumia, sujauttaa kätensä tutun neuletakkiin taskuihin. Mitä tekee yllättäen leskeksi jäänyt juristiaviomies, juuri itsenäistynyt tytär Anna ja muutamaa vuotta nuorempi Lauri? Entä vanhemmat sekä aina erityisen läheinen ollut täti Marja? Huoneesta ja asunnosta toiseen vaeltaessaan Ilona ei voi olla miettimättä, onko hän jäänyt jonkinlaiseen välitilaan syystä. Jäikö jotain kesken? Entä kumpi on parempi, nähdä rakkaidensa yhä suojelevan ja kaipaavan häntä vai menevän eteenpäin?

”Äitini seisoo lasteni vieressä suu kapeana viivana. Hän on käynyt kampaajalla ja ostanut mustan pitkän villakangastakin. Tiedän hänen ajatuksensa, voisin melkein lukea ne. Hän on huolissaan isän jaksamisesta: isä on vaatinut saada kantaa arkkua. Sitä en olisi halunnut nähdä. Se liikuttaa minua enemmän kuin Anna, Lauri ja Turkka. Isän ei kuuluisi kantaa minun arkkuani. Hän on saattanut minut kouluun, opetellut letittämään hiukseni ja taluttanut minut alttarille. Hänen ei kuulu nostaa arkkuni kantoliinaa olalleen.”

Kun olen poissa ehti olla lukulistallani jo kuukausia ennen, kuin lopulta tartuin kirjaan: Oli pakko odottaa oikeaa hetkeä kirjalle, joka saattaisi mennä aiheensa kanssa liian ihon alle, tulla liian lähelle. Silti kirjan loputtua yllättäen jopa toivoin, että teksti olisi mennyt syvemmälle. Ylitunteellisuuden ja surussa vellomisen sijaan Eilittä on valinnut teokseensa kevyen ja herkän mutta paikoin myös jopa humoristisen sävyn. Vaikka aihe on rankka, on Kun olen poissa jopa yllättävänkin kevyt kirja ja lukukokemus, jonka luen viltin alla parissa illassa. Miten hyvin lopulta tunnemme läheisemme ja miten pitkälle toista kannattaa omalta totuudeltaan suojella?

Epätoivon ja lopullisuuden sijaan Kun olen poissa -kirjan yleistunnelma on merkillisen tyyni ja seesteinen, jopa lohdullinen. Jos tässä oli kaikki niin olkoon.

”Tässä hetkessä minussa on kaikki. Tyttö, joka joskus olin, nainen, vaimo, äiti, ystävä ja tytär. Minussa on myös vanheneva nainen, joka vain hetkisen ehti sovitella itseään lomaani. Hän vaikuttaa henkilöltä, johon olisin halunnut tutustua paremmin - konstailemattomalta ja huumorintajuiselta, ihmiseltä joka sanoisi: ’Istahdetaan tähän ja jutellaan. Kuuletko tuon laivan sumutorven?’ 

     Aina jokin on kesken ja on yhä.”

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala.

”On taas joulukuu. Syntymäpäiväni. Se on myös päivä, jolloin John Lennon ammuttiin. Hänen luokseen käveli mies, joka ampui hänet vaimonsa viereen kotinsa edustalla New Yorkissa. Ampui noin vain. En ymmärrä sitä; en ymmärrä moneen päivään.
     ’Hyvät kuolevat nuorina’, Jenny Penny sanoo puhuessamme puhelimessa.
     ’Miksi?’ kysyn.
     Hän ei muka kuule minua, väittää että linja rahisee. Hän tekee niin aina kun ei osaa vastata.
     Menen sinä iltana varhain nukkumaan, lohduttomana. En edes puhalla kynttilöitä kakustani.”

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala (When God was a rabbit, 2011. suom. Aleksi Milonoff)
Tammi, 324 sivua.


Oikeastaan on aika kummallista, etten ollut tarttunut Sarah Winmaniin tätä ennen - minä, joka rakastan kirjoja, joilla on jollain tavalla erikoinen, erityisen kaunis tai muuten vain massasta poikkeava nimi. Kun siis vanhempieni kirjahyllyä selaillessani törmäsin Kaniin nimeltä jumala, tiesin heti, että sen lukisin seuraavaksi. Sitä ennen se sama kirja oli kuiskinut minulle kirjakaupassa: juuri minä olin ostanut sen äidille joululahjaksi muutama vuosi sitten, mutta unohtanut kokonaan myöhemmin lainata.

Ja olisihan se jo pitänyt tietää - ja oikeastaan kai tiesinkin: käsissäni oli varmasti kesän paras kirja.

Eleanor Maud päätti tulla maailmaan juuri kun hänen äitinsä jäi bussista ostosreissun jälkeen. Maahan valuva lapsivesi sekoittui joulukuisen sateiseen ja valui katuojaan, ja vapaalla oleva sairaanhoitaja auttoi Eleanorin maailmaan tästä kahdenkymmenenkahden minuutin kuluttua. Oli vuosi 1968, se sama, jona Pariisin kadut vallattiin, Vietnamista tehtiin Tet-hyökkäys ja Martin Luther King ammuttiin menphisiläisen motellin parvekkeelle. Viisi vuotta aiemmin oli syntynyt isoveli Joe, joka pani öisin äidin huulipunaa ja suukotteli Eleanorin kasvot täyteen laikkuja ihan vain vastustaakseen konservatiivista maailmaa.

Eletään seitsemänkymmentälukua Lontoossa ja arkea sävyttää hiljainen harmonia rivitaloineen, niiden suorakulmaisine puutarhoineen ja turvallisine rutiineineen. Naapurissa asuu herra Golan, jonka katse on kostea ja käsivarren ohuella, läpikuultavaa iholla on kuusi numeroa, hänen sodanaikainen henkilöllisyytensä, kuin vasta eilen kirjoitettu. Vanhempiensa kummastukseksi Eleanor eristäytyy ja hautautuu kirjoihin, liukenee esiripun taakse. Hankin sinulle oikean ystävän, veli lupaa ja jouluaattona hän kantaa Eleanorille jättimäisen lahjapaketin, josta paljastuu belgianjänis. Eleanor antaa sille nimeksi jumala.

Sitten yhtenä ankeana, lumettomana tammikuun aamuna luokkaan astuu Jenny Penny, jolla on villi, tummankihara tukka ja joka on erilainen ihan oikeasti, ei salaa niin kuin Eleanor. Kesken oppitunnin Jenny kääntyy pulpetissaan ja vetää käsivarrestaan viidenkymmenen pennyn kolikon, niin että käteen jää sen jäljiltä haava. Kaikista kummallisinta on kuitenkin kolikon vuosiluku, 1995, yhdeksäntoista vuoden päässä tulevaisuudessa. Jennyn ympärillä leijuu lupaus jostain paremmasta, jonka vain Eleanor näkee ja joka omalla tavallaan vaatii: muista kaikki tämä, mitä ei voi selittää, ja usko minua sitten, kun sen aika on.

”Jos vanhempani olisivat hellittäneet edes hetkeksi ja pysähtyneet kuuntelemaan hiljaisuutta , he olisivat saattaneet kuulla veljen sydämen halkeavan. Mutta he kuulivat vain Cornwallin aallot ja linnunlaulun, jotka täyttäisivät elämämme myöhemmin. Minun ja Nancyn tehtäväksi jäi kerätä veljen palaset kokoon: herättää henkiin hänen näivettynyt sielunsa, vetää hänen kalpeat ja kyynelten tahrimat kasvonsa tyynyn alta ja tuoda mielekkyyttä maailmaan, joka näyttäytyi hänelle täysin mielettömänä - hän rakasti, mutta ei saanut vastarakkautta. Edes Nancy ei keksinyt hänelle lohdutuksen ja selityksen sanoja. Sellainen kuului elämään, mutta Nancya suretti, että veli oli joutunut tajuamaan sen niin nuorena.”

Mistä se kirja oikein kertoo, kysyy mies, kun lehteilen Sarah Winhamia eteenpäin iltapalapöydässä, enkä osaa vastata muuta kuin että elämästä. Kirjan juonen kuvailu tuntuu ihan mahdottomalta tehtävältä - eikä tunnu kertovan itse tarinasta mitään - vaikka tiedänkin rakastavani kirjaa. Miksi hyville ihmisille tapahtuu pahoja asioita, kysyy Sarah Winham, mutta syyttämättä yhtään ketään. Eleanorin äiti on masentunut, veli homo, isä uskoo kohtalon rankaisevan häntä ja ystävän Jenny Pennyn myöhästelyiden todellinen syy ei aina olekaan villissä tukassa, jota on vaikea saada harjattua ojennukseen. Silti elämässä, etenkin lapsen silmien läpi katsottuna, on paljon kauneutta - ja komiikkaa- ja aina on mahdollista aloittaa alusta.

Kerronta kielikuvineen ja sanaleikkeineen hurmaa jo heti alkumetreillä. Paikoin tapahtumia seurataan lapsikertojan silmien läpi, paikoin Winham jättää osan tarinasta rivien väliin löydettäväksi. Jos Kani nimeltä jumala -kirjaa pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, olisi se ehdottomasti ihana. Sen lisäksi kirja on kuitenkin myös hauska, hellyyttävä, haikea, koominen, koukuttava ja liikuttava.

Kani nimeltä jumala on kirja erilaisuudesta, ystävyydestä, uusista aluista, lapsuudesta ja vanhemmuudesta, rakkaudesta ja tragedioista -  elämästä siis. Silti tässäkin kirjassa, niin kuin elämässä ylipäätään, on joku se jokin, joka vasta tekee kirjasta sen, mikä se on ja jota sellaisenaan on ihan mahdotonta kuvailla. Onneksi Sarah Winhamin tapauksessa sen voi kuitenkin lukea.

”Polaroid-kuva näyttää hätkähdyttävän kirkkaalta varhaisaamun valossa. Tyttö josta tuli poika. Hymyilen kuvassa (piiloudun hymyn taakse). Joulu jolloin sain kanin. Jätä jotain jälkeesi, se sanoi.”

Kuukauden vege: nuudelisalaattikulho.

Heinäkuun vegenä herkutellaan nuudelisalaattikulholla, jonka kehittelin useampaa eri ohjetta muokaten.

NUUDELISALAATTIKULHO

riisinuudeleita

soijasuikaleita

oliiviöljyä

sriracha-kastiketta 

broilerimaustetta

suolaa

mustapippuria

pala kurkkua

pala paprikaa

puolikas porkkana

pähkinöitä

puolikas avokado

seesaminsiemeniä

puolikkaan limen mehu

1/2 dl makeaa chilikastiketta

1/2 dl soijaa

1 tl ruskeaa sokeria

1 rkl vettä

Keitä soijasuikaleet ohjeen mukaan suolalla ja mustapippurilla maustetussa vedessä, valuta ja paista sitten pannulla oliiviöljyssä sriracha-kastikkeen ja broilerimausteen kanssa.

Kaada riisinuudelien päälle kiehuvaa vettä, anna hautua muutama minuutti ja huuhtele nuudelit sitten kylmällä vedellä.

Valmista kastike limen mehusta, soijasta, vedestä, chilikastikkeesta sekä sokerista.

Huuhtele ja paloittele kasvikset. Kokoa kulho nuudelien päälle, kaada joukkoon kastike ja ripottele pinnalle pähkinöitä ja seesaminsiemeniä. Täytteitä voit vaihdella mielen ja jääkaapin sisällön mukaan; mukaan sopivat hyvin esimerkiksi kevätsipuli, tofu, tomaatti ja parsakaali.

Jotain muuta salaattia?

Kokeile vaikka 

tonnikala-riisisalaattia

tai 

granaattiomena-halloumisalaattia

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista.

"Pitkän hiljaisuuden jälkeen Karen-Lucie sanoi: 'Olen kamalan pahoillani ettet sinä saanut lapsia, Yvie, tiedän että olisit halunnut kovasti.'

     'Niinpä', Yvonne sanoi. 'Tiedäthän sinä.'

     'Sinusta olisi tullut hyvä äiti. Tiedän sen.'

     Yvonne katsoi ystäväänsä. 'Elämää se vain on. Tätä hemmetin elämää.'

     'Sitähän se', Karen-Lucie sanoi. 'Sitähän se on.'"

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista (Anything is possible, 2017. suom. Kristiina Rikman)

Tammi, 261 sivua.

Arvostelukappale.

Täällä kaikki tietävät toisensa, mutta harva tuntee edes itseään: Kaikki on mahdollista on  yhdeksästä novelleista koostuva kirja eri tavoilla rikkinäisistä ihmisistä, joita yhdistää illinoisilainen pikkukaupunki Amgash. Jo kirjan aloittaessani päätän lukea sitä yhden tarinan illassa - korkeintaan. Jo heti toisen novellin kohdalla käy ilmi, ettei Elizabeth Stroutia kannatakaan lukea mitenkään muuten: osa tarinoista ja kohtaloista menee rujoudessaan ja melankoliassaan niin syvälle ihon alle, että ne on pakko lukea vähitellen, pikku hiljaa.

Nää on näitä novelleja, jotka haluaisi lukea heti uudelleen - ihan vaan, jotta varmasti ymmärsi jokaisen tason, kirjoitin joku vuosi sitten luettuani Alice Munron novellikokoelman Liian paljon onnea. Elizabeth Stroutista voisin sanoa ihan samaa.

”Mutta Patty piti hänestä, ja konferenssin lopulla hän oli saanut miehen sähköpostiosoitteen eikä hän unohtaisi ikinä heidän kirjeenvaihtoaan. Muutaman viikon päästä hän oli kirjoittanut: Patty, sinun pitää tietää minusta jotakin jos meistä tulee ystäviä. Ja sitten muutamaa päivää myöhemmin: Minä olen kokenut kaikenlaista, mies kirjoitti. Kaikenlaista kamalaa. Se on muokannut minusta erilaisen kuin muut. Hän asui Missourissa ja kun Patty kirjoitti ja pyysi häntä tulemaan Carlisleen, Illinoisiin, hän yllättyi, kun mies suostui.”

Tavallaan Kaikki on mahdollista on jatkoa Elizabeth Stroutin pari vuotta aiemmin ilmestyneelle menestyskirjalle Nimeni on Lucy Barton: novellikokoelma rakentaa pala palata Lucy Bartonin Amgashin päästäen ääneen sen edellisessä kirjassa sivu- ja taustahenkilöiden rooleihin jääneet asukkaat. On koko omaisuutensa maitotilalla tulipalossa menettänyt Tommy sekä opinto-ohjaaja Patty, joka vielä kouluaikoina tunnettiin yhtenä Näteistä Nicelyn tytöistä mutta jota lapset nyt selän takana kutsuvat Läski Pattyksi. On Mississippin Mary, joka seitsemänkymmentäkahdeksanvuotiaana pukee ylleen keltaiset bikinit ja päättää vihdoin elää ihan vain itselleen ja Linda, joka lasisessa talossaan toivoo vain, että hänen miehensä ottaisi ja katoaisi. Novellissa Sisko kaupunkiin palaa myös itse Lucy: seitsemäntoista vuoden jälkeen hän saapuu tapaamaan veljeään Peteä taloon, jossa edelleen roikkuu hiljaisuus ja kipeät lapsuusmuistot ja jonka tien varren kyltti lupaa yhä ompelua ja korjaustöitä, vaikka ompelijana työskennellyt äiti on kuollut jo vuosia sitten. Köyhyyden jäljet näkyvät yhä, vuosienkin jälkeen, eikä menneisyyttä ei voi paeta se kaikkein menestyneinkään, se joka pääsi pois.

Kaikki on mahdollista toimii toki ilman, että on lukenut Stroutin esikoisen, ja näennäisen erilliset yhdeksän novellia rakentavat yhdessä oman, yhtenäisen tarinansa ja kuvan surullisesta pikkukaupungista, jonka teitä reunustavat maissipellot ja rapistuneet tienviitat. Joskus kauneus sekoittuu rumuuteen, joskus kaikesta rumuudesta on vaikea löytää mitään kaunista mutta silti jokainen tarina on yhtä arvokas, jokainen elämä, se pieninkin. Kaikki on mahdollista, niin hyvässä kuin pahassakin ja vaikka aiemmin olisi tapahtunut mitä - mutta silti elämästä ei voi tietää yhtään mitään ja niitä, jotka kuvittelivat tietävänsä jotain, odottaa iso yllätys.

Elä itsellesi. Elä mulle. Älä elä ollenkaan. Elä liikaa. Niin tai näin, elämä on joka tapauksessa yhtä sotkua.

Ja loppujen lopuksi ainoita onnellisia tarinoita ovat ne kaikkein murheellisimmat.

"Hän olisi sanonut sen ääneen, jos olisi voinut, hän olisi sanonut sen, mutta se ei ollut enää tarpeen: suloisen Lumipalloaan rakastavan Sophian lailla Abelillakin oli ystävä. Ja jos hän oli saanut tuollaisen lahjan tuollaisella hetkellä, silloin mikä tahansa - tyttökulta Rockfordista, joka oli pukeutunut parhaimpiinsa kokoukseen, kiiruhtaa ssa Rock Riverinyli - Abel avasi silmänsä ja kyllä, siinä se oli, täydellinen totuus: kaikki on mahdollista kaikille.” 

Fiona Barton: Lapsi.

"Vaikeus on siinä, että ajan mittaan salaisuus alkaa  elää omaa elämäänsä. Ennen luulin, että ellen ajattelisi sitä, mikä oli tapahtunut, se kutistuisi ja kuolisi. Mutta ei. Se istuu keskellä yhä kasvavaa valheiden ja sepitelmien ryteikköä kuin hämähäkinverkkoon takertunut lihava kärpänen. Jos kerron jotakin nyt, kaikki repeää hajalle. Joten en saa kertoa mitään. Minun täytyy varjella sitä. Siis salaisuutta. Kuten olen varjellut niin kauan kuin muistan. Pitänyt sen turvassa."

 

Fiona Barton: Lapsi (The Child, 2017. suom. Pirkko Biström)

Bazar, 428 sivua.

Jos joku kuuluu ehdottomasti kesään, niin dekkarit: sekä niihin laiskoihin, lämpimän uneliaisiin mummolapäiviin maalla että heinäkuisiin rantareissuihin lasten kanssa haluan ratkaistavakseni kylmäverisen murhan. Oikeastaan tärkein vaatimus hyvälle (kesä)dekkarille on, että sen avulla saan itse hypätä hetkeksi salapoliisiksi ja että juoni on tarpeeksi jännittävä, teksti koukuttava ja ratkaisu sekä yllättävä että uskottava. Ja jos teksti on muuten viihdyttävää ja hyvin kirjoitettua, luen mielelläni myös - taas kerran - yhdestä hovimestarin myrkyttämällä tekemästä henkirikoksesta tai hylättyyn kartanoon sijoittuvan tarinan, joka alkaa sanoilla oli synkkä ja myrskyinen yö.

Mutta sitten on toki ihan mahtavaa törmätä täysin sattumalta erityisen hyvään dekkariin ja huomata, että samalta kirjailijalta on ilmestynyt useampikin dekkari. Tänä kesänä tulen ehdottomasti ratkomaan vielä lisää Fiona Bartonin punomia arvoituksia.

Kaikki alkaa pienestä, muutaman rivin mittaisesta uutisesta, joka suurimmalta osalta Evening Standardin lukijoista voisi jäädä kokonaan huomaamatta. Kolmen naisen elämän pikku-uutinen muuttaa kuitenkin täysin. Työmaalla lapsen ruumis kirkuu teksti Emman korvaan, puristaa ilman pois keuhkoista, tekee hengittämisen vaikeaksi. Daily Postin toimittajalle Kate Watersille sama uutinen kuiskii juttua, jota ei ole vielä kaiveltu loppuun asti. Miten kukaan voisi tappaa pikkuvauvan? hän haluaa selvittää.

Toisella puolella Lontoota myös Angela törmää samaan pikku-uutiseen, pysähtyy sanaan vauva. Ehkä se tällä kertaa on Alice, ei Angela voi olla toivomatta, se jonka pikkuruiset luut kaivettiin ylös kukkapenkistä purkutyömaalla Woolwichin Howard Streetillä. Ehkä Alice, hänen yli kolmekymmentä vuotta sitten synnytyssairaalan pikkuisessa vauvasängystä kadonnut tyttärensä, on vihdoinkin löytynyt.

''Lapsi on valvottanut minua melkein koko yön. Repäisin uutisen lehdestä ja lähdin viemään sitä roskiin, mutta lopulta työnsinkin sen villatakin taskuun. En tiedä miksi. Olin päättänyt, etten tekisi asialle mitään. Toivoin että se katoaisi.
     Sisälläni kuiskasi pieni ääni: Siis toisin kuin viime kerralla. Ja tänään lapsi on vieläkin täällä. Se vaatii. Tahtoo tulla huomatuksi."

Fiona Bartonin Lapsi kerrotaan neljän eri naisäänen kautta, ja Emman, Katen ja Angelan lisäksi ääneen pääsee myös Emman kylmäkiskoinen ja katkeroitunut äiti Jude. Luvut ovat lyhyitä ja pitävät hyvin yllä myös tarinan intensiteettiä; jokaisen luvun jälkeen tekee mieli lukea vielä yksi, selvittää vielä vähän lisää.

Vaikka rakastankin dekkareita, olen yhdessä mielessä välillä vähän valikoiva: kun rikoksen uhrina on lapsi, ei kirja saa mennä liian raa’aksi. Lapsi kuitenkin onnistuu punomaan jännittävän juonen ilman, että menee liiaksi ihon alle tai repii vereslihalle kuten vaikkapa Erik Axl Sundin Varistyttö-trilogia ja jopa osa Kristina Ohlssonin ja Samuel Björkin dekkareista. Fiona Barton ei mässäile väkivallalla tai raakuuksilla vaan keskittyy vähitellen tiivistyvään tunnelmaan sekä salaisuuksien verkkoon, kota punotaan auki vähitellen. Ja onneksi, onneksi, Bartonilta on ilmestynyt toinenkin kirja, jonka jo nappasin juhannuksen mummolareissulle mukaan.

"Kate luki uutisen kolmekymmentä sanaa uudestaan ja mietti kertomuksen puuttuvaa henkilöä. Lapsen äitiä. Kantaessaan kahvikuppeja toimitukseen hän luetteli kysymyksensä: Kuka se lapsi on? Mihin hän kuoli? Kuka voisi haudata pikkuvauvan?"