Alex Schulman: Polta nämä kirjeet.

"Tunnen eräänlaista kauhun sekaista häpeää, koska tuo viha ei kuulu vain Sven Stolpelle vaan koko suvulle ja minulle. Minusta on jotenkin lohdullista ajatella teesiä, jonka mukaan viha on perittyä ja kulkee sukupolvelta toiselle, koska silloinhan minä olen siihen syytön eikä minun tarvitse olla niin ankara itselleni. Mutta samalla väittämässä on jotakin kohtalokasta ja epämiellyttävää, sillä jos viha ei ole minun, minä vain kannan sitä aikani kunnes se jatkaa eteenpäin ja siirtyy seuraavaan sukupolveen.

     Ajattelen lapsiani.

     Vihasta on tehtävä loppu."

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet (Bränn alla mina brev, 2018. suom. Jaana Nikula)

Nemo, 277 sivua.

Raivokohtaus ei suinkaan ole ensimmäinen. Ehkä juuri siksi se on raivokohtaus, joka muuttaa vielä kaiken. "En tiedä, miten kauan jaksan tätä enää", toteaa Amanda seuraavana aamuna keittiössä katseessaan samaa pelkoa kuin mitä lastenkin silmissä. Anteeksi, isä. Ethän kerro isälle, ethän. Lapsissaan Alex näkee yllättäen itsensä, sen pienen pojan, joka myös oppi lukemaan muiden mielialoja ja hiipimään pois ennen räjähdystä.

Ymmärtääkseen itseään sekä sisällään uinuvaa vihaa Alex päättää selvittää raivonsa alkuperän. Terapeutin vastaanotolla kirjoitetaan näkyviksi sisarukset, jotka eivät ole puhuneet toisilleen vuosikymmeniin, sekä joulunvietot, joista lähdettiin yllättäen yön selkään enon perhettä hyvästelemättä. Perhekarttaan piirretään siksakviiva riitaisten välien merkiksi. Niitä seuratessa päätyy aina alkuun, suvun patriarkkaan, isoisä Sven Stolpeen. 

Alex palaa isoisänsä teosten, päiväkirjojen ja kirjeiden avulla vuoteen 1932, jonka tapahtumat vaikuttavat perheen elämään vielä vuosikymmenienkin päästä.

"Minä olen sveitsiläisen tyttökoulun onneton oppilas, joka kirjoittaa kirjeitä äidille ja pyytää päästä kotiin. Olen vasta tullut äidiksi, minulla on lapsi rinnoilla, mutta vajoan syvään masennukseen. Olen kuusivuotias tyttö, jonka isä unohti Berliinissä junalaiturille. Muistot muuttuvat pieniksi saariksi, jotka eivät ole yhteydessä toisiinsa. Ja kun vanhenen, ajattelen yhä vähemmän niitä monia asioita, joita minulle tapahtui. Sen sijaan ajattelen yhä useammin kaikkea mitä ei tapahtunut. Kaiken tuon tapahtumatta jääneen paino on valtava."

Polta nämä kirjeet etenee kolmessa aikatasossa. Yhtäällä on nykyhetken Alex, joka kaivaa esille isoisänsä tarinaa, toisaalla kesä 1932, jona jokin muuttui peruuttamattomasti. Aikatasoista koskettavin on kahdeksankymmentäluku, jossa teini-ikäinen Alex matkustaa viikonlopuiksi mummin ja vaarin luo taloon, jossa vierashuoneessa on mankeloidut lakanat ja illalla ratkotaan ristisanatehtäviä keittiönpöydän ääressä mutta jossa kävelykepin iskut lämpöpatteriin kertovat, että mummin on jätettävä kaikki ja kiiruhdettava yläkertaan vaarin luo. Kuvaus olohuoneessa pauhaavasta radiosta sekä kahdesta hiljaisesta hahmosta olohuoneessa omissa nojatuoleissaan on niin kovin todellinen, että pysähtyneen ajan ja oudolla tavalla uhkaavan tunnelman voi aistia sivujen lomasta. Kunpa jokin muuttuisi, toivoo siltikin, vaikka tietää, ettei mikään enää voi muuttua, on jo liian myöhäistä.

"Vaari tekee voileivän. Halutessaan juustoa hän osoittaa vatia ja mummi ojentaa sen. Sitten he syövät vaitonaisina, pureskelevat vain hiljaisuuden vallitessa ja katsovat pöytään. Mummi siistii murusia pöydältä, painaa niitä peukalollaan, niin että ne tarttuvat siihen ja ovat poissa.

     Yhtäkkiä minua surettaa, koska seison siinä oven ulkopuolella ja ymmärrän näkeväni nyt todellisen kuvan siitä, millaista heillä on silloin kun minä en ole paikalla, kun heillä ei ole ketään, kenen kanssa puhua.

     Katselen heidän pääteasemaansa. Tämän pidemmälle he eivät pääse toisistaan. Tuntuu jotenkin etten ymmärrä kaikkea, kuvassa on jotain mikä jää minulta huomaamatta. Miksi he eivät puhu toisilleen? Milloin heidän välilleen laskeutui tuollainen hiljaisuus?"

Polta nämä kirjeet on autofiktiivinen romaani, jossa suvun vanhoihin kirjeisiin yhdistyy Alex Schulmanin lapsuusmuistot sekä niiden pohjalta dramatisoitu tarina. Se on sukukertomus, dekkari sekä rakkaustarina, jossa kukaan ei elä onnellisena elämänsä loppuun saakka. Se on maa, jota ei ole, kaikki mitä olisi voinut tapahtua, mutta jota ei koskaan ollut, koska päätti kerran valita toisin. Se on vuosien saatossa kutistunut nainen, jonka jalat ovat muotoutuneet korkokenkien mukaan ja joka keittää aamuisin kaakaon juhlallisen huolellisesti kuin resepti olisi ikiaikainen. Se on kokemuksen kasvattama vihatutka, joka aistii lähestyvän räjähdyksen toisten liikkeistä tai liikkumattomuudesta muttei tunnista omaa sisäistä pimeyttään. Se on kaulan läpikuultavaa ihoa, joka ei ikinä rusketu ja riita, jonka näkee jo niskan asennosta ja josta kymmenvuotiaan varmuudella tietää jo ennalta kaiken. Se on sukupolvien yli jatkuvaa hiljaisuutta, periytyviä käytösmalleja sekä päivästä toiseen huolellisesti valmistettuja aamiaisia.

Ja silti tai juuri siksi Polta nämä kirjeet onnistuu liikauttamaan jotain: tämä tarina, vaikkakin pääosin fiktiivinen, on enemmän tosi kuin mikään aikoihin. Kovin kauas ei tarvitse kenenkään kulkea löytääkseen särkyneitä mieliä, jotka vaikuttavat vielä sukupolvienkin päähän, riitoja, joita kukaan ei enää muista mutta jotka silti edelleen pitävät serkukset toisistaan erossa sekä traumoja, jotka periytyvät vanhemmilta lapsille. Alex Schulman kirjoittaa haikean kauniisti ja samalla uskomattoman koskettavasti. Välillä teksti on niin kipeää, että sydän meinaa särkyä.

Muuttuuko mikään ikinä, tekisi mieli kysyä. Mutta siksakin keskeltä voi löytää myös suoria viivoja - että seurauksen ja jatkon sijaan olisi itse ennemminkin uusi alku. Että sen sijaan, että jatkaisi valmiiksi käsikirjoitettua tarinaa, voikin aloittaa oman, ihan uuden.

"Me jäämme paikoillemme.

     Telkkari pauhaa.

     Katselen mummin suonikkaita käsiä, vihkisormusta hänen sormessaan. Hän on hyvin kaunis silkkipuserossaan, joka laskeutuu hoikan vartalon ylle. Kaulassa on huivi, jota hän usein käyttää peittääkseen auto-onnettomuudesta jääneet palovamma-arvet. Tulee mieleen, että hän on koristautunut minua varten, siksi että minä tulin käymään.

     Näen miten häntä nolottaa. Tahtoisin painaa käteni hänen kädelleen, mutta en tiedä miten sen tekisin."

Kate Quinn: Ruusukoodi.

"'Voi, rakas tyttö. Ei sillä ole merkitystä', Francis sanoi unisesti, ja Mab nukahti melkein hervottomana helpotuksesta. Viimeinen este ylitetty... paitsi että samana yönä Mab heräsi ja näki Francisin istuvan ikkunan ääressä puolittain napitettu paita yllään. Ikkunasta virtasi sisään jäätävän kylmää talvi-ilmaa, ja Francisin liikkumattomien sormien välissä palavasta savukkeesta kohosi ilmaan savua. Kun Francis katseli pimeitä Lontoon katuja, hänen kasvonsa näyttivät niin sulkeutuneilta, että Mab oli noussut istumaan puoliksi unessa ja puoliksi levottomana.

     'Francis?'

     Francisin katse kääntyi hitaasti Mabiin; hän hymyili tutun vaikeaselkoiseen, kohteliaaseen tapaansa. 'Jatka vain uniasi, ihana Mab.'

     Mabin uneliaat korvat kuulostelivat ilmahyökkäyssireenejä, kun hän liukui jo takaisin unten maille. 'Eihän mikään ole pielessä?'

     'Vain maailma', Mab uskoi kuulleensa Francisin sanovan."

 

Kate Quinn: Ruusukoodi (Te Rose Code, 2021. suom. Päivi Paju)

HarperCollins, 675 sivua.

 

Joulukuu 1939. Toinen maailmansota on aivan kulman takana, ja Englanti valmistautuu taisteluun natseja vastaan. Ensin on murtunut Tanska, sitten Norja, Belgia, Hollanti ja lopulta myös Ranska. Siinä missä Lontoosta lähtevä juna kuljettaa univormupukuisia sotilaita taisteluun, vie se Oslan ja Mabin Bletcheyyn. Heidät kummatkin on värvätty Bletchey Parkin tiedustelukeskukseen murtamaan vihollisarmeijan koodeja.

Yhteinen vihollinen yhdistää kaksi muuten erilaista naista. Itä-Lontoon slummista Shoreditchistä lähtöisin oleva Mab on päättänyt haluta elämältään muuta kuin tehtaassa työskentelyä ennen naimisiin menoa ja avioliiton liikaa juovan naapuruston työmiehen kanssa. Hänelle sota merkitsee ennen kaikkea muutosta, mahdollisuutta saada jotain parempaa ja päästä tekemään osansa maansa eteen. Upporikas Osla taas on tottunut saamaan kaiken hopeatarjottimella, mutta haluaa vihdoin todistaa olevansa muutakin kuin kuuluisa nimi ja iso perintö. Bletcheyssä joukkoon liittyy vielä ujo Beth, ristisanatehtävätaituri, joka on koko elämänsä sulautunut tapettiin ja pyydellyt anteeksi olemassaoloaan. Bethillä on kuitenkin lahja: hän kykenee näkemään kuvion, jonka ruusun terälehdet muodostavat, ja luomaan yhteyksiä siellä, missä muut näkevät vain satunnaisia kirjaimia. Tästä syystä Bethistä tulee yksi Bletchey Parkin harvoista naispuolisista kryptoanalyytikoista.

 

"Beth oli palannut Coventryn ilmahyökkäystä koskevan viestin pariin vasta monen tunnin kuluttua, ja siinä vaiheessa hänen velvollisuutensa oli tuntunut täysin selvältä. Hän oli juuri todistanut omakohtaisesti salassapidon tärkeyttä - pieninkin vuoto Parkin seinien ulkopuolelle olisi muuttanut operaatio Soihdun verilöylyksi. Et voi kertoa Oslalle tai Mabille, hän oli ajatellut arkistoidessaan Coventry-viestin. Sinä vannoit valan."

 

Marraskuu 1947. Lontoo ja koko Britannia valmistautuu vuosisadan kuninkaallisiin häihin, joiden on tarkoitus parantaa viimeisetkin sodan jättämät haavat. Keskelle häähumua saapuu kuitenkin salakirjoitettu viesti Clockwellin parantolasta, ja Oslan ja Mabin on palattava takaisin siihen kolmen ja puolen vuoden takaiseen päivään, jona liittoutuneet nousivat maihin Normandiassa ja jona heidän ystävyytensä särkyi lopullisesti. Olette minulle velkaa, kirjoittaa Beth, joka on viimeiset vuodet ollut mielisairaalassa Alice Liddellin nimellä yrittäen vain selvitä hengissä. Ehkä kaikki ei sittenkään ole ollut niin mustavalkoista ja kaikki Bletchey Parkissa niin rehellisiä, kuin mitä he ovat luulleet. Mutta jotta totuus saadaan vihdoinkin selville, on jonkun – tai ennemminkin heidän kaikkien yhdessä –  kyettävä ratkaisemaan ruusukoodi.

Ruusukoodi on melkein seitsemänsataasivuinen tiiliskivi, joka kieltämättä olisi hyötynyt pienestä tiivistämisestä. Tarina etenee kahdessa eri aikatasossa, ja lopussa tahti tiivistyy ja kierrokset nousevat kuninkaallisten häiden tullessa yhä lähemmäs. Toisaalta tapahtumia pääsee katsomaan niin kellon ulkopuolelta kuin sen sisäpuoleltakin, vähän niin kuin kurkistaisi kaninkolon kautta Ihmemaahan. Kellon sisällä viisarit eivät liikukaan myötäpäivään vaan vastapäivään ja tututkin asiat saattavat paljastaan itsestään jotain uutta, pimeää.

Ruusukoodi jatkaa pitkälti samoja teemoja kuin Kate Quinnin kaksi aiempaa romaania Koodinimi Alice ja Metsästäjätär. On salaisuuksia ja sota, jonka jättämiä jälkiä paikataan vielä pitkään, rohkeita, vahvoja ja älykkäitä naisia, koodeja, ystävyyttä, uskollisuutta sekä tällä kertaa myös yksi tuleva prinssi. Vaikka Ruusukoodi onkin koukuttava lukuromaani, on olo sen jälkeen silti vähän pettynyt. Ehkä syynä on osittain se, että kirjaa puoli vuotta kirjastosta jonotettuani pelkästään hyvä ei enää tunnu siltä, mitä toivoin, ehkä siitä, että Quinnin toinen teos Metsästäjätär jätti rakastamani Koodinimi Alicen jälkeen samanlaisen valjun maun. Siinä missä Koodinimi Alicea kuvailin kirjaksi, joka hyvinkin voisi olla se ainoa kirja, jonka vuodessa lukee, jää Ruusukoodi Metsästäjättären tavoin tästä määritelmästä.

 

"Olen nyt kellon sisällä, hän ajatteli. Missä kaikki liikkuu takaperin, eikä kukaan usko mitään, mitä minä sanon.

     Paitsi - kenties - ne kaksi naista, jotka hän oli pettänyt, jotka olivat pettäneet hänet, jotka olivat aikoinaan olleet hänen ystäviään. 

     Minä pyydän, mielisairaalassa oleva nainen rukoili ja katsoi etelään, jonne hänen salakirjoitusviestinsä olivat lentäneet kuin hauraat paperilinnut. Uskokaa minua."

Joonatan Tola: Punainen planeetta.

"Onneksi vanhempi isosiskoni oli jo nipin napin kuusivuotias ja maksoi laskut, kävi kaupassa, imuroi, tyhjensi potat, pyykkäsi ja pyyhki WC-taitoja opettelevien pyllyt. Sisko pyöritti yksin koko huushollin, isä mukaan lukien. Isä tarvitsikin entistä enemmän apua. Krapulassa hän tarvitsi tukihenkilön vierelleen valvomaan, ettei tukehdu oksennukseensa, joka sisälsi verihyhmää, ruuantähteitä ja surematonta surua. Hänelle piti antaa tietyssä tahdissa omenamehuun lantrattua suolasokerilientä ja tasoittavia alkoholijuomia ja antipsykoottista kriisitukea. Hän pelkäsi olla hetkeäkään yksin. Natsiupseerin ääni isäni päässä vaati isää ampumaan aivot pellolle, ja hiljenteekseen äänet isä joi. Toki muitakin selityksiä kuultiin: säteilevä hermokipu selässä, luovuuspulmat, pettymys ihmiskuntaan, rahahuolet, tyhjyydentunne ja mitä milloinkin. Jos Baba Jaga -eukko romuluu olisi taikonut isän selitykset perunoiksi, niillä perunoilla olisi ruokkinut kaikki maapallon lapset."

 

Joonatan Tola: Punainen planeetta (2021)

Otava, 344 sivua.

 

Vihreä planeetta on vehmas saariplaneetta, rauhallisten mietiskelijöiden koti, josta tulevat lämpimät ja empaattiset ihmiset. Mutta siinä missä äiti oli kotoisin vihreältä planeetalta, oli Joonatanin isän kotiplaneetta punainen. Punaiselta planeetalta tulevat impulsiiviset taitelijaluonteet. Luova nero, se isä omasta mielestään on, tai ehkä militaristinen puolijumala, jolla on jaloissaan taistelusaappaat ja päässään sotakypärä, jonka korvaan näkymätön natsiupseeri kuiskii käskyjään ja joka hyökkää vääryyksien kimppuun aseenaan milloin maalisuti, milloin lyijykynä. Tajunnanräjäyttävä kokemus, kuvasi ystävä Joonatanin isää.

Isän epävakaa luonne, jo nuorena diagnoosiksi saatu paranoidinen skitsofrenia, itsemurhayritykset ja alkoholismi tekevät Joonatanin ja tämän sisarusten lapsuudesta loputtoman kaaoksen. Lapsia syntyy lopulta neljä, sillä isä haluaa suuren perheen, oman armeijansa, jonka avulla taistella lapsuudenperhettään vastaan. Äiti ompelee lasten vaatteet tilkuista ja kantaa välillä harteillaan koko planeettaa, isä avaa olutpullon toisen maailmansodan aikaisella kiväärin pistimellä ja soittaa sanomalehteen, että taitelija on muuttanut paikkakunnalle. Kun rahat ovat täysin loppu, tehdään ruuaksi räiskäleitä jauhoista ja vedestä ja hämätään nälkää tekemällä metsäretkiä. Elämää eletään boheemisti ja impulsiivisesti korkeintaan päivä kerrallaan: minkäänlainen suunnitelmallisuus tai sellaiset asiat kuten työssä käyminen tai tavallinen perhearki eivät tunnu koskettavan Tolan perhettä.

Kun kuviot alkavat käydä liian ahtaiksi, viranomaiset turhan kiinnostuneiksi tai kaupungin ilmapiiri muuten vain jotenkin kulttuurivihamieliseksi, pakataan koti laatikoihin ja muutetaan, Järvenpäästä Ruotsinpyhtäälle, Haukivuoresta Lieksan kautta Joensuuhun. Lopulta jäljellä on vain tietty juurettomuus, tunne siitä, ettei elämässä mihinkään kannata kiintyä.

 

"Varmistettuamme, että isä hengitti, livahdimme lähimetsään leikkimään, ja piipahdimme kotona kun oli nälkä ja palasimme vasta iltahämärässä. Nakertelimme korppuja ja ruuantähteitä kaapeista. Toisinaan kävimme talonmiehen vaimon luona syömässä oikeaa ruokaa. Näkijäsiskoni osasi myös keittää makaronia ja riisiä, niin että pysyimme hengissä ilman äitiäkin. Luiden kasvattamiseen tarvittavia aminohappoja saimme kalapuikonjämistä joita siskoni salakuljetti esikoulusta, kunnes kyläkoulunkin kynttilät sammuivat. Alkoi vuoden synkin aika. Joulu."

 

Ei puhuta ikävistä asioista, pyytää isoäiti, kun aikuistunut Joonatan pyytää tätä kertomaan isästä ja tämän sairastumisesta - yhä edelleen jo vuosia sitten itsemurhan tehnyt isä on suvulle tabu. Mutta Joonatan on päättänyt kaivaa esiin isän kirjeet, muistot, lehtileikkeet ja jo unohtuneet keskustelut ja kirjoittaa näkyväksi niin isänsä kuin itsensäkin. Lopputuoksena on autofiktiivinen teos Joonatan Tolan lapsuudesta sekä isästä, Mikko J. Tolasta.

Rankasta aiheestaan huolimatta Punainen planeetta ei siltikään onnistu olemana pelkkää synkkyyttä. Ja itse asiassa: nostalgia vyöryy ylitse sitä mukaan, mitä pidemmälle kahdeksankymmentälukua tarina etenee. En ehkä tunnista sotakypärää tai alkoholinhuuruisia iltoja ja öitä, mutta sen joensuulaisen kerrostalolähiön pihassa ja lähimetsissä juoksevan takkutukkaisen lapsilauman, joka soittelee talon mummojen ovikelloja herkkujen toivossa, kyllä muistan. Punaisesta planeetasta välittyy musta huumori, sarkasmi ja oudolla tavalla myös tietynlainen ymmärrys; vaikka isän sekoilu onkin raskasta, on hänkin omalla tavallaan uhri. Saaduilla korteilla on vain elettävä eikä siinä sen enempää.

Punainen planeetta on traagisen hauska ja toisaalta ihan vain traaginen, yllättävä, vaihdikas, raju, surullinen ja toisaalta anteeksi antava. Vaikka elämä kotona on täyttä ja usein aivan makaaberia sirkusta, onnistuu Tola kertomaan tarinansa jollain tavalla niin, ettei sitä lukiessa vaivu täyteen epätoivoon vaan suurimman osan ajasta jopa viihtyy. Ehkä se on tietty lapsen mieli, joka tarinaan välittyy ja jonka läpi asioita peilataan. Sen jälkeen, kun isä on kannettu kouristelevana ambulanssiin, voi hyvin jatkaa kesken jäänyttä leikkiä automaton päällä. 

"Isä aloitti vastarinnan. Hän hankki postimyynnistä laittoman Walther PPK (Polizeipistole Kriminal) -pistoolin, Hitlerin itsemurha-aseen. Hän hankki toisen maailmansodan aikaisen sotakypärän (johon hän kirjoitti intiaanipäällikön mukaan Geromino) ja keskitysleirivangin kaavusta saksitun daavidintähden ja ompeli sen nahkatakkinsa käsivarteen.

     Isässä oli herännyt anarkistin liekki. Hänestä oli tullut punkkari. Ja sotahullu. Ja inkkari. Ja juutalainen. Ja taisi hän ihan rehellinen hullukin olla."

Kuukauden vege: meksikolainen papu-tomaattikeitto.

Kesäkuun vegenä kokataan tex mex -henkistä papu-tomaattikeittoa, jonka ohjeen nappasin Sita Salmisen Instagramista ja josta muokkasin mieleiseni.

MEKSIKOLAINEN PAPU-TOMAATTIKEITTO

1 tlk tomaattimurskaa

3 porkkanaa

2 tomaattia

2 valkosipulinkynttä

oliiviöljyä

1 tlk mustapapuja

1 tlk maissia

nachoja

lime

korianteria

chili

valkoviinietikkaa

kaurafraichea

mustapippuria, sokeria, oreganoa

Kuori ja huuhtele porkkanat ja paloittele tomaatit ja valkosipulinkynnet. Pyöräytä kasvisten päälle oliiviöljyä ja paahda niitä 200-asteisessa uunissa 15 minuuttia.

Lisää kattilaan tomaattimurska, tomaattimurskatölkillinen vettä sekä paahdetut kasvikset. Soseuta tasaiseksi sauvasekoittimella. Mausta oreganolla, valkoviinietikalla, sokerilla ja mustapippurilla.

Kiehauta tomaattikeitto ja lisää sen jälkeen valutetut ja huuhdellut pavut ja maissi.

Tarjoile tuoreen korianterin, kaurafraichen ja nachojen kanssa ja lisää maun mukaan chiliä.

Jotain muuta keittoa?

Kokeile vaikka

maissichowderia

tai

maailman parasta tomaattikeittoa

B. A. Paris: Suljettujen ovien takana.

”Katselen ympärilleni huoneessa, joka on ollut kotini nyt puoli vuotta. Nähtävää ei ole paljon: sänky, kalteri-ikkuna ja toinen ovi. Se takaa ainoan yhteyteni huoneen ulkopuoliseen maailmaan eli pieneen kylpyhuoneeseen, jossa on suihku, pesuallas ja vessanpönttö. Pikkuruinen saippuapala ja pyyhe ovat sen ainoat koristeet. 

     Osaan ulkoa jokaisen neliösenttimetrin näistä kahdesta tilasta, mutta katseeni hakeutuu vähän väliä tutkimaan niitä siinä toivossa, että minulta olisi jäänyt huomaamatta jotain sellaista, jonka ansiosta elämäni voisi olla edes hitusen siedettävämpää: vaikka naula, jolla voisin raaputtaa tuskaani sängynlaitaan tai edes jonkinlaisen jäljen itsestäni siltä varalta että sattuisin kuolemaan. Mitään sellaista ei ole.”

 

B. A. Paris: Suljettujen ovien takana (Behind closed doors, 2016. suom. Marja Luoma)

Gummerus, 271 sivua.

Kolmekymmentäkaksivuotiaana Grace ehtii jo pelätä, että joutuu hautaamaan kokonaan haaveensa perheestä ja miehestä, jonka kanssa jakaa elämänsä: hän on juuri jäänyt sinkuksi ja eikä usko koskaan löytävänsä miestä, joka hyväksyy koko paketin, Gracen ohella myös tämän kehitysvammaisen pikkusiskon Millien. Mutta sitten yhtenä tavallisena sunnuntai-iltapäivänä Regent’s Parkissa heidän elämäänsä kirjaimellisesti tanssahtelee Jack, joka kääntää kaiken ylösalaisin. Se on rakkautta ensisilmäyksellä.

Jack Angelista on kerrassaan mahdotonta keksiä mitään puutteita, edes pieniä säröjä, jos liiallista kukkien osteltua ei lasketa mukaan. Hän on hauska, älykäs ja charmikas, tietää aina täsmälleen mitä sanoa ja miten toimia ja on luonut menestyksekkään uran asianajajana puolustaessaan parisuhdeväkivallan kohteeksi joutuneita naisia. Huolimatta kaikista häneen luoduista ihailevista katseista Jack ei ole koskaan ollut valmis asettumaan aloilleen - ennen kuin näki lempeän ja rohkean Gracen ja tämän pikkusiskon. Jackin ja Gracen tarina on sekin kuin suoraan elokuvasta, jossa poika tapaa tytön ja jossa edetään onnellisina elämänsä loppuun asti.

Jackin ja Gracen elämä on melkein liian täydellistä ollakseen totta. Melkein.

Kun Angelien kotona katetaan pöytä illalliskutsuja varten, kantaa Grace tarjolle juuri oikeanlaisia, sopivan kypsiä kohokkaita eikä Jackin vaimoonsa luomista katseista voi lukea muuta kuin hellyyttä ja palvontaa. Mutta miksi Gracella ei ole omaa kännykkää tai edes sähköpostiosoitetta, miksi hän on jättänyt työnsä ja unohtanut omat ystävänsä ja miksei hän poistu kotoaan yksin edes lenkille tai lääkäriin? Ja miksi yhden makuuhuoneen ikkunassa on kalterit?

 

”Mielenterveyteni turvaamiseksi minun oli keksittävä jokin keino, joka auttaisi kestämään niin kuvottavan aiheen maalaamisesta syntyvän pahan olon. Ratkaisin asian niin, että aloin antaa peräkkäin maalaamieni taulujen naisille nimet ja kuvittelin, millaisia he olivat olleet ennen kuin heitä vahingoitettiin. Se auttoi minua selviämään. Sekin auttoi, ettei Jack ollut koskaan hävinnyt yhtään juttua. Kuvien naiset - kaikki Jackin entisiä asiakkaita - olivat siis päässeet eroon väkivaltaisista kumppaneistaan, ja tieto kannusti minuakin suunnittelemaan entistä päättäväisemmin, miten pääsisin pois Jackin luota. Kun kerran nämä naiset olivat onnistuneet, minäkin onnistuisin.”

 

Nämä, jos mitkä, ovat uutuuskirjojen odottajien painajaisia: joulun jälkeen varaamani uutuustrilleri saapuu puolen vuoden jonotuksen jälkeen kahden viikon pikalainana keskelle kaikista kiireisintä kokeidenkorjaus- ja arviointiruuhkaa. Saapumisilmoituksen kilahtaessa puhelimeen pohdin, kannattaako kirjaa ylipäätään hakea, sillä kirjapinossa oli jo kesälomaa varten useampi luettava kirja ja koepinossa korjattava koe. Kävi kuitenkin ilmi, että Suljettujen ovien takana jos mikä oli täydellinen pikalaina, jota en edes olisi tarvinnut pidemmäksi aikaa. Lopulta luin kirjan kahdessa päivässä, ihan vain koska oli pakko.

Suljettujen ovien takana on B. A. Parisin esikoisromaani ja aivan huikea psykologinen trilleri. Toisin kuin viimeksi lukemani Salattu nainen, Suljettujen ovien takana ei pelaa raakuuksilla tai levittele verta ja suolenpätkiä lukijan silmien eteen. Sen sijaan Paris punoo tarinan, jossa jännitys rakentuu vähitellen, mutta joka jo ensisivuilla pakottaa mukaansa. Lopussa kirja on pakko lukea hotkien tarinan lisätessä kierroksia. Suljettujen ovien takana on samalla ahdistava ja koukuttava, vastenmielinen ja mielenkiintoinen, ja se maalaa rankan kuvan henkisestä vakivallasta, vääristyneistä valtasuhteista sekä päästää lukijan kurkistamaan synkkääkin synkempään ihmismieleen.

Kaikilta osilta kirja ei ole - onneksi - täysin uskottava, mutta tarinan vetovoimaa se ei laimenna ollenkaan. Lisäksi en voi olla rakastamatta kirjan naishahmoja, eloisaa ja neuvokasta Millietä, Gracea, jota elämä lukkojen takanakaan ei ole lopulta saanut murrettua sekä etenkin Estheriä, uutta perhetuttua, jolle täydellisyys ei ikinä ole ollut kiinnostavaa.

Ja miksi olisikaan? Kaikkihan tietävät, että täydelliset kulissit näyttävät erilaisilta riippuen siitä, katsooko niitä sisältä vai ulkoa.

”Jouduin taistelemaan kaikin voimin, etten antaisi periksi epätoivolle, kun laulan muiden mukana ’Paljon onnea vaan’ ja taputan, kun Millie puhaltaa kynttilät sammuksiin. Katson ympärilläni vitsailevia ja nauravia ihmisiä ja yritän ymmärtää, miksi elämästäni tuli maanpäällinen helvetti, josta yhdelläkään läsnäolijoista ei ole harmainta aavistusta.”

Kirje kymmenvuotiaalleni.

Sinä toukokuisena päivänä tuntui, että oli päästävä ulos syömään aikuisten kesken ihan heti, vielä viimeisen kerran. Koska en valtavan vatsani kanssa enää siinä vaiheessa pystynyt kävelemään, otin alleni pyörän, sen jota en koskaan muulloin ajanut ja joka oli päätynyt meille isäsi isotädin jäämistöstä, ja ajoin keskustaan Hesburgeriin.  Isäsi tuli töistä seuraksi. Laskettu aika oli jo mennyt, ja jotenkin tuntui, ettemme enää kauan olisi vain me kaksi.

Sairaalaan lähdimme seuraavana yönä. Silti meni vielä melkein vuorokausi ennen, kuin sain sinut ensimmäistä kertaa syliini. Kun kätilö vihdoin sai sinut ulos sillä toisella, ensimmäistä järeämmällä imukupilla, olit ensin ihan hiljaa. ”Onhan se hengissä?” oli ensimmäinen, mitä halusin tietää. Ja olithan sinä: yli nelikiloinen, vaaleatukkainen, täydellinen poika, joka kohta jo karjuitkin niin, ettei moisia enää tarvinnut edes pohtia.

Ja sitten, ihan yhtäkkiä, oletkin kymmenen.

Olet rakentunut puumajan ja aikakoneen, käynyt Berliinin muurilla ja Colosseumilla ja osaat heti sanoa, mitä on seitsemän kertaa kahdeksan ja mitä alkukertomuksista pitää uskonnon kokeessa muistaa. Joka ikinen päivä väännämme oman huoneen siivoamisesta, likaisten vaatteiden viemisestä suoraan pyykkikoneeseen ja siitä, ettei märkiä hanskoja voi jättää eteisen lattialle homehtumaan, mutta jos haluat, voit lukea yhtä ja samaa kiinnostavaa kirjaa tuntitolkulla, tehdä mummolan puutyöt ja toimia viisivuotissynttäreillä leikittäjänä ja tatuoijana. Olet taitava piirtäjä, kekseliäs ja ketterä, avoin, utelias ja empaattinen ja sinulla on ehkä mahtavin mielikuvitus. Lisäksi ja ennen kaikkea olet ihan huikean hyvä ystävä ja pidetty kaveri. Juoksevan lapsijoukon etunenässä olet hyvin todennäköisesti sinä, joka olet juuri huutanut ”päämajaan!” ja jonka ideasta koko leikki on saanut alkunsa.

”Todennäköisesti tuleva Putous-tähti”, totesi lastentarhanopettaja aikoinaan. Muistan sen, kun juttelemme, kuinka koulussa pitäisi muistaa myös istua paikallaan eikä hauskuuttaa luokkakavereita dokumenttikameran välityksellä.

Monesti näen sinussa itseni. Sinulla on ehkä isäsi piirteet ja vaalea tukka, joka todennäköisesti vanhemmiten tummuu niin kuin isälläsi ja papallasi, mutta helposti innostuva, räiskähtelevä ja impulsiivinen luonteesi on kyllä minulta peritty. Pidämme molemmat sushista, kauhukertomuksista ja jännittävistä tarinoista sekä paksuista kirjoista. Toisaalta siinä missä minä olen ylipedantti järjestyksen ihminen, olet sinä se, jonka huone on kotoisa kaaos ja partiohuivi liehuu viittana selkäpuolella samalla, kun juokset eteenpäin.

Ikinä, ikinä, et mene sieltä, missä aita on matalin tai portti auki, vaan sieltä, mistä sen yli on hauskinta kiivetä. Älä ikinä anna sen muuttua.

Ihanaa kymmenvuotispäivää.

Saara Turunen: Sivuhenkilö.

”Minä jään patjalleni makaamaan. Yöllä on alkanut sataa lunta. Nythän piti olla kevät, mutta hetkessä maisemaan on tullut marraskuinen harmaus. Katselen, miten katulamppu loistaa yhä aamun hämäryydessä ja lumihiutaleet leijailevat lampun valossa. Ne muodostavat varjokuvan rullaverhon kankaaseen, lentelevät ja poukkoilevat sen vaalealla pinnalla. Olen yhä lapsi, minä mietin. Olen sama ihminen, joka makasi kotitaloni huoneessa, vihreällä patjalla ja joka toivoi, että vuodet kuluisivat. Ja niin ne kuluivatkin, mutta jokin ei silti muuttunut. Minusta ei koskaan tullut aikuista sillä tavalla kuin joistain ihmisistä tuli.”

Saara Turunen: Sivuhenkilö (2018)

Tammi, 236 sivua.

Asunnon kaapeissa on vanhanaikaiset paperit, ilmassa leijui koiperhosen haju ja toisen huoneen katossa on koukku, josta riippuvaan köyteen saattoi tarttua, jos ei muuten päässyt ylös sängystä. Omistaja oli kuollut, ja isä oli matkustanut Helsinkiin heti asunnon myynti-ilmoituksen nähtyään. Ehkä isä halusi tyttären olevan aikuinen edes jollain tavalla.

Milloin olet ajatellut hakea virkaa, kyselee isä aina toisinaan. Mutta tyttärellä on vasta ilmestynyt ja nuivan arvostelun saanut kirja, vanha vihreä patja olohuoneen lattialla siinä kohdassa, jossa olisi voinut olla laadukas sohva, vähän särkynyt sydän ja kaapissa kassillinen nuudelipakkauksia, joita syödessä voi katsella maisemaa ikkunan takana ja tarkkailla variksia. Elämä ei sitten kuitenkaan mennyt niin kuin Vihervaaran Annalla, vaan yhtäkkiä aika vain ajoi ohitse ja jotain oli jäänyt puoliväliin matkalla lapsuudesta siihen aikaan, jossa on miehiä ja lapsia ja kesken viinilasillisen tai lauseen pitääkin jo mennä. Ja sitten harmaatukkainen kriitikko arvioi ne sanat, joihin puki sielunsa ja joista teki kirjan, tylsiksi ja puuduttaviksi, pelkäksi nuoren tytön kasvutarinaksi. Hiljaisuus hiipii elämään ja asuntoon: päähenkilön sijaan kertojasta tulee oman elämänsä sivuhenkilö, osin omasta halustaan, osin yhteiskunnan lukitsemana. 

 

”Niin kauan kuin muistan olen yrittänyt vältellä yksinäisen naisen kohtaloa, mutta mitä enemmän olen vältellyt, sitä enemmän minusta on tuntunut, että kohtalo on valinnut minut, se on lipunut kintereilläni kaikkialle kuin haamu. Tähdet ovat asettuneet taivaalla pahaenteiseen asentoon, kissa on syönyt kerman ja maito hapantunut kannussaan.”

 

Jostain syystä olen välillä vähän skeptinen niitä kirjoja kohtaan, joita kaikki tuntuvat hehkuttavan, suosittelevan, lukevan tai vähintään jonottavan kirjastosta. Ehkä juuri siksi Saara Turunen Sivuhenkilö jäi aikoinaan minulta lukematta: kun koko lukeva maa tuntui haluavan puhua juuri tästä, halusin minä vaihteeksi jotain ihan muuta. Kun nyt keväällä halusin sitten lukea Järjettömiä asioita, ei luonnollisesti saanutkaan sitä käsiini, sillä siinä kuuluisassa kirjaston varausjonossa oli kaksisataa muutakin kiinnostunutta ennen minua. Ehkä juuri tästä syystä tartunkin moneen hypetettyyn kirjaan vasta suurimman innon laannuttua: Sivuhenkilön sain kirjastosta mukaani samantien. 

Saara Turusen  Sivuhenkilö on vahvasti omaelämänkerrallinen, ja nimettömäksi jäävä päähenkilö yhdistyy kirjailijaan ihan pakostikin. Vaikka lapsettoman helsinkiläiskirjailijan elämä ei ajatuksena tuntuisikaan kovin läheiseltä, onnistuu Turunen koskettamaan jotain kaikille tuttua kuvatessaan yksinäisyyttä, ulkopuolisuuden tunnetta, odotuksia ja toiveita, pettymystä ja ajelehtimista, oman paikan etsimistä sekä yksinäisiä iltoja tyhjän asunnon ikkunan ääressä. Samalla se rakentaa kuvaa näennäisen tasa-arvoisesta ja modernista yhteiskunnasta, jossa naiselta odotetaan silti edelleen eri asioita kuin mieheltä ja jossa eri tavalla etenevää polkua joutuu selittämään kerta toisensa jälkeen. Monessa kohtaa tulee mieleen alkuvuodesta lukemani Karu planeetta - asunto, jonka huoneen katosta roikkuu koukku, tuntuu sekin välillä olevan ihan oma planeettansa.

Sivuhenkilössä tapahtuu varsin vähän, välillä ei juuri mitään. Silti se onnistuu olemaan samalla melankolinen, syvällinen, pohdiskeleva, välillä hauskakin. Ihastun kirjaan heti sen alussa, mutta jossain vaiheessa hidas tempo alkaa toki myös puuduttaa. Tässäkö tämä hype nyt sitten oli, tekee mieli kysyä.

Sitten toisaalta lopussa Sivuhenkilö tuo mielen Erlend Loen Naisen talloman. Siitäkin pidin aluksi, kunnes turhauduin päähenkilöön. Olisi tehnyt mieli päästä sivujen väliin ja sanojen sisälle ja ravistella vähän, käskeä tekemään nyt sen minkä on aina siirtänyt huomiseksi, tekemään edes jotain. Päähenkilön ohella turhautti myös itse teksti, joka tuntui sekin junnaavaan paikallaan - kunnes viimeisessä kappaleessa tajusin koko kirjan idean. Juuri näinhän sen pitikin mennä, sekä kirjan että turhautumisen kanssa.

Sivuhenkilöön ihastuin uudelleen vähän aiemmin, sitä mukaan kun punainen läikkä käsivarressa leviää mutta viimeistään Eino Leinoa lausuvan terveyskeskuslääkärin kohdalla. Lopulta kevät voittaa talven, ilmassa tuoksuu multa ja maa ja sora rapisee jälleen tennarien alla, kerrostalon asukkaat vaihtuvat ja saniainen amppelissaan löytää paikkansa katosta roikkuvasta koukusta. Ehkä, ehkä tämäkään ei suinkaan ole loppu vaan ennemminkin alku.

 

”Tämän takiako käytin kaikki ne vuodet? minä mietin. Muistan sen tunteen, kun kirjani kirjoittaminen oli työn alla. Pelkäsin lentokoneissa ja jopa automatkoilla. Mitä jos nyt kuolisin? Kaikki se millä oli merkitystä, jäisi kesken. Rukoilin vain yhtä asiaa. Minun olisi saatava kirjani valmiiksi. Vasta kun viimeinen piste olisi paikallaan, saattaisin hengähtää. Olin kai kuvitellut, että kaikella sillä olisi paljon enemmän väliä. Mutta nyt hymähdän. Parempi, etten tiennyt mitä oli tuleva.”