Anna Ekberg: Uskottu nainen.

"Polku johtaa metsään, mutta sen alkupää on lähes yhdensuuntainen asfaltoidun tien kanssa. Paikka on hyvä. Hän panee pakettiauton peruutusvaihteen silmään. Liike - metsään piiloon peruuttaminen - vasta nyt hän ymmärtää, mitä hän on tekemässä. Hän tiedostaa suunnitelmansa. Leonoran täytyy kadota. Muu ei ole mahdollista. Leonoran on kadottava. Se on joko hän tai Leonora. Muuten hän joutuu vankilaan, menettää kaiken. Hän ei ole tehnyt mitään väärää. Kuka tahansa voi kohdata rakkauden. Äkkiarvaamatta, odottamatta, niin hänelle kävi."

 

Anna Ekberg: Uskottu nainen (Kärlighed for voksne, 2017. suom. Katarina Luoma)

Minerva, 416 sivua. 

 

Kaikki alkaa tekstiviestistä. Kello on puoli kaksi, ja Christian ja Leonora ovat menneet nukkumaan aikoja sitten. Joku töistä, vastaa Christian unisena Leonoran kysyessä, keneltä viesti on. Olisi kaikkein helpointa kääntää kylkeä ja hyväksyä selitys sellaisenaan, uskoa siihen. Mutta jokin kertoo Leonoralle, ettei siinä ole koko totuus. Oikeastaan kyse on pienistä, lähes mitättömistä asioista: Christianin äänensävystä, siitä miten hän tarttuu Leonoran käteen, siitä miten guacamolesta on yhtäkkiä tullut hänelle liian valkosipulista. Christianilla on joku toinen, Leonora tietää, eikä mikään tule enää olemaan niin kuin ennen.

Christian ja Leonora vaikuttavat parilta, jolla on kaikkea: valtava arvotalo, jonka he ovat kunnostaneet yhdessä vanhaa vaalien sekä kohta ylioppilaaksi kirjoittava poika Johan, jolle maailma on avoin. Vaikeudet ovat hitsanneet Christianin ja Leonoran yhteen eikä mikään tule heitä erottamaan - ainakaan Leonoran mielestä. Hänestä, joka on uhrannut perheensä eteen uransa huippuviulistina, ystävänsä ja koko oman elämänsä, ei tule sitä vaimoa, joka heitetään kylmästi menemään nuoremman tieltä. Sellainen klisee ei yksinkertaisesti voi tapahtua hänelle.

Kaikki alkaa tekstiviestistä, myös Christianin osalta. Pelastaakseen itsensä hänen on kuitenkin uhrattava joku muu. Pakettiauton ikkunasta, pimeyden ja sateen suojasta, hän näkee Leonoran juoksevan ohitse, poninhäntä puolelta toiselle heiluen. Tuolla edessä juoksee nainen, jota hän ei ehkä lopulta ole koskaan oikeasti tuntenut ja joka nyt on valmis tuhoamaan kaiken pitääkseen perheen yhdessä.

Tällaista on aikuinen rakkaus.

"Leonora kuulee käynnistyvän auton äänen, lähes äänettömän moottorin, syvän metallisen kolahduksen, joka syntyy, kun pyörä ylittää kaivonkannen pihatiellä. Hän tuntee vihan vasta nyt. Pienet kekäleet, niiden hehkua on mahdotonta tukahduttaa. Hän ei ole koskaan enää iloinen. Siltä hänestä tuntuu. Se on hirveää. Hän ei voi tuntea näin loppuelämänsä ajan. Hän vihaa niin väkevästi nyt. Heitä, jotka ovat tuhonneet hänet. Christiania. Ja sitä naista. Eniten häntä."

 

Uskottu nainen on Anna Ekbergin trillerisarjan toinen osa. Mikään perinteisin trilleri se ei ole, sillä raakuuksien tai väkivallalla mässäilyn sijaan se keskittyy uhkaavaan tunnelmaan, rakentaa tarinaa niin, että jo alussa tietää: vaikkei pahin tapahtuisikaan, tämä ei koskaan voi päättyä hyvin. Uskottu nainen on toisaalta kevyttä, nopealukuista viihdettä, toisaalta taas ei. Se koukuttaa mukaansa ja houkuttelee kurkistamaan täydellisen idyllin kulisseihin, mutta näyttää myös maailman, jossa yksi väärä katse väärässä paikassa voi sytyttää valtavan tulipalon.

Uskottu nainen on toimiva psykologinen trilleri, joka onnistuu pitämään otteessaan loppuun asti. Ihan sarjan kolmannen osan, Kadotetun naisen, tasolle kirja ei kuitenkaan yllä. Kirjan kieli ja suomennos toimivat, mutta on kieltämättä pakko hieman ihmetellä kirjan nimeä: Aikuinen rakkaus olisi nimittäin toiminut selvästi paremmin ja nyt nimen merkitys jää ainakin minulle epäselväksi.

Ekberg on loppujen taituri. Jos jotain osasi odottaa, niin ei varmasti osunut oikeaan.

"Hän ei aio hävitä vaan taistella niin kuin hän taisteli Johanin puolesta. Kuten hän on aina taistellut. On aika ryhtyä toimeen. Niin hän teki silloinkin kun oli pelastettava Johanin elämä. Silloin ei ollut sijaa hyvälle käytökselle lääkäreitä kohtaan. Oman vuoron odottamiselle kiltisti. Ei. Odottavat hukkuvat. Niin käy, kun alukseen tulvii vettä. Ne, jotka ovat valmiit tekemään mitä tahansa kuten Zenia, katsomaan vaimoa suoraan silmiin, tönimään ja tallomaan muita pelastusveneisiin pyrkiviä, heidänlaisensa ihmiset voittavat.

     Mutta Zenia on valinnut väärän vastustajan. Leonora ei ole mikään pikku kotirouva, käytetty nainen. Leonora on taistelija. Sitä hän toistelee itselleen. Yhä uudelleen. Hän on taistelija. Ja hän on päättänyt voittaa."

Alex Schulman: Unohda minut.

"Hiljaisuus jatkuu pitempään kuin missään sosiaalisessa tilanteessa olisi normaalia. Pitkitän hiljaisuutta nähdäkseni kauanko se kestää. Sekuntien välillä on valtava etäisyys. Katson häntä, kun hän istuu kumartuneena lautasensa ylle. Hän näyttää unohtaneen että istun häntä vastapäätä.

     Tuo hiljaisuus.

     Siitä kaikki alkoi. Vaikka meteli olikin lapsuudessani pelottavaa, se oli myös selkeää. Kiukunpuuskissa, huudoissa ja uhkauksissa oli jotain kristallinkirkasta, johon osasi heti suhtautua. Hiljaisuus oli toisenlaista, se oli epämääräistä ja kaameaa. Ensimmäinen merkki yhteyden rikkoutumisesta."

 

Alex Schulman: Unohda minut (Glöm mig, 2016. suom. Raija Rintamäki)

Nemo, 183 sivua.

Kun lapset ennen mökkireissulle lähtöä jaettiin autoihin, halusivat kaikki kolme poikaa, Niklas, Alex ja Calle, äidin kyytiin. Äidin Volvossa tuoksui nahka ja huulipuna, ohittaessaan äiti piti kättä Alexin rinnalla kuin suojellakseen, ja tavallinen automatka saattoi yllättäen muuttua seikkailuksi. Sellainen äiti oli: tienpientareella syötyjä keksisuklaita, Peikkoäidin kehtolaulua ja silityksiä, joihin oli turvallista nukahtaa. Hellyttelynimiä ja lempeitä sanoja. 

Kunnes yhtäkkiä ei enää ollutkaan: joskus Alexin viisivuotispäivän jälkeen tuttu äiti lipui pois, ei enää nähnyt Alexia, vaikka katsoikin kohti. Matkalla olohuoneesta keittiöön äiti ottaa tukea käytävän seinästä, vaatekomerosta löytyy kasa tyhjiä viinipulloja ja äidin huoneen ovi on yhä useammin kiinni. "Äiti on vähän huonona", sanoo isä ja tarkoittaa, että nyt on hiivittävä niin, etteivät lattialankut natise. Kun lapset taas jaetaan autoihin, ei kukaan haluaisi äidin kyytiin, ei vaikka isä yhä edelleen on samanlainen kuski kuin aina ennenkin.

"Unohda minut", kirjoittaa äiti yölliseen tekstiviestiinsä kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Taas kerran hän kääntää katseensa, sulkee oven, kieltäytyy näkemästä Alexia - ja rikkoo samalla jotain. Vasta kun äiti tekee saman lapsenlapsilleen, tietää Alex, että jonkin on muututtava. Ensimmäistä kertaa hän asettaa rajat, äidilleen ja itselleen.

Ennen kuolemaansa yli kolmekymmentä vuotta alkoholismista kärsinyt äiti ehtii olla raittiina pari vuotta.

 

"Kumma juttu silti. Äiti loi lapsuutensa uudestaan rakentamalla sen fyysiset puitteet. Minä luon lapsuuteni uudestaan kuvailemalla sitä sanoin. Toimimme eri tavoin, mutta olemme samalla asialla.

     Minkä takia teemme niin? Mikä meitä yhdistää? Kaipuu saada kokea uudestaan jotain, mikä tapahtui kauan sitten? Ehkä meille molemmille on yhteistä, että jokin meni rikki elämämme alussa. Tärkeät ihmissuhteet eivät toimineet, eikä niitä pystynyt enää myöhemmin korjaamaan. Nämä ainaiset matkamme ovat meidän tapamme singahtaa takaisin romahdusta edeltäneeseen aikaan. Matkaamme elämämme ainoaan aikaan, jolloin olimme eheitä, sillä siellä tunnemme olomme turvalliseksi.

     Näin kuuluu valoisa selitys."

 

Unohda minut on Alex Schulmanin kertomus lapsuudestaan sekä suhteestaan alkoholisoituneeseen äitiinsä. Itse Alex Schulman on määritellyt kirjansa rakkauskertomukseksi. Rakkaus äitiin välittyy tekstin joka luvusta. Välillä se on sokea, usein kärsii, antaa anteeksi liiankin monta kertaa eikä silti  milloinkaan hylkää. Halu tulla nähdyksi ja hyväksytyksi ja saada äidinrakkautta ei katoa, oli lapsi sitten neljä tai neljäkymmentä.

Äidin juominen ja turvaton lapsuus varjostavat Alexin elämää vielä aikuisenakin. Tahtomattaankin hän toistaa lapsena oppimiaan käytösmalleja: yhä edelleen Alex on se sama poika, joka mitään kenellekään kertomatta kuljetti äidin vaatekomerosta löytämänsä viinipullot kauppaan sitä mukaan, kun niitä sinne kertyi, ja jonka tärkein tehtävä on edelleen varmistaa, että äidin juominen pysyy salaisuutena. Että kukaan ei saa tietää.

Unohda minut on alle kaksisataasivuinen kirja, joka toimii parhaiten mahdollisimman paljon yhteen menoon ahmittuna ja niin, että sen päästää ihon alle.

 

"Taidamme pelätä kumpikin. Olemme varovaisia. Älkää olko meille liian ankaria. Antakaa meille vain vähän aikaa.

     Me kumpikin haluamme sitä.

     Haluamme todella.

     Olemme saaneet mahdollisuuden aloittaa alusta, ja aiomme käyttää sen. Tunnemme lähestyvämme toisiamme. Nyt on aika.

     Tämä on vuosi nolla.

     Elämämme alkaa nyt."

Evie Wyld: Me olemme susia.

"Kujansuulla on pieni valkoinen teltta ja naisten kenkä sen vieressä. Näen kengän vain vilaukselta poliisivartion tummansinisten jalkojen lomasta, mutta kenkä on ympyröity valkoisella liidulla ja sen vieressä on paperilappu, jossa on numero 3. Se voi tarkoittaa mitä tahansa. Kyse voi olla autokolarista.

     Kenkä on ruskea ja pyöreäkärkinen. Kanta on puinen palikka. Kanta on kopissut naisen kävellessä. Sitten kopina on vaiennut. Taivas alkaa tummua rannalla; Bass Rockilla näkyy vielä kaistale aurinkoa. Valo on kultaista ja keltaista ja se tekee surulliseksi.

     Talossa suljen oven perässäni enkä riisu takkiani enkä ota edes laukkua olalta. Olen väsynyt. Kävelen keittiöön sytyttämättä valoja ja istun sen jälkeen keittiön tuolilla ja katselen kosteusläikkää seinän ja katon rajalla ajattelematta mitään, mitä pystyisin pukemaan sanoiksi."

 

 

Evie Wyld: Me olemme susia (The Bass Rock, 2020. suom. Aleksi Milonoff)

Tammi, 423 sivua.

 

Viviane on jättänyt taakseen sen version itsestään, joka ei vastannut puhelimeen, ei käynyt töissä, ei noussut sängystä ennen kahtatoista ja vietti lopulta kaksi viikkoa huoneessa, jonne ei saanut tuoda mitään ruokailuvälineitä (ei edes teelusikoita). Kahdeksan tunnin ajomatkan päässä Lontoosta aallot lyövät Bass Rockin saarta vasten. Sekä Christopher-setä että Viviane teeskentelevät, ettei Vivianen saamassa työssä isoäidin talon tyhjentäjänä ja talonvahtina ole missään määrin kyse hyväntekeväisyydestä. Muistoja täynnä olevassa talossa Viviane yrittää löytää jotain, jonka perustalle rakentaa omaa elämäänsä.

Vuosia aiemmin Ruth saapuu samaan taloon tuoreena morsiamena. Sopeutuminen sisäänpäinlämpiävään skotlantilaiseen pikkukylään, äitipuoleksi ja kotirouvaksi ei kuitenkaan ole helppoa - ei etenkään, kun hän kantaa sisällään surua kuolleesta veljestään ja toivetta omasta lapsesta. Vuosien päästä Ruth vaeltaa yhä valtavassa talossaan, sanoo kerta toisensa jälkeen "no niin" yrittäessään vaikuttaa selvemmältä kuin on, rapsuttaa yhtä monista Booey-koiristaan ja yrittää mahduttaa maalauksiinsa kaiken, mitä rannalla näkee.

 

"Ruth ajatteli hiekkadyyneille vievää polkua, tuulta, mustia tervamöykkyjä, jotka tarttuivat kenkiin kävelyllä, neuleensa hihoja, joista tuli märkiä ja hiekkaisia, kun hän kurkotteli vuorovesilammikoihin. Taloa, joka huokaisi hiljaa kun hän tuli kotiin, näki ja haistoi sen. Vaaran tuntua vedessä. Bettyn keittiönpöytää ja sen historiaa. Tupakkahetkiä takapihalla. Ehkä talo oli livahtanut hänen luihinsa ja muuttunut kodiksi hänen huomaamattaan."

 

Lisäksi on Sarah, vasta tyttö, joka pakenee metsään syytettynä noituudesta. Ja ne kaikki muut, jotka hävisivät, katosivat, piiloutuivat komeroon tai pimeyteen - ne lukemattomat muut naiset, meidän siskomme, naapurimme, äitimme, tyttöystävämme. On golfmailoja, jolla voi pelaamisen sijaan antaa myös opetuksen sekä metsiä, joiden läpi ei olisi kannattanut oikaista. Matkalaukkuja, jonne päätyy uuden elämän aloittamiseen valittujen vaatteiden sijaan itse sekä punakyntisiä sormia, jotka myöhemmin pilkistävät vetoketjun raosta. Hetkiä, jolloin helpottaa ajatella, että pää ja vartalot ovat toisistaan erillisiä ja se, mitä tapahtuu vartalolle, tapahtuu jollekin toiselle. 

Bass Rockin majakan valo pyyhkäisee tyhjän huoneen läpi, aivan kuin aave, ja sitten taas katoaa. Susimies on jossain lähellä; sen tuntee levottomuudesta, selittämättömästä koti-ikävästä.

"Tyttö kompuroi pois polulta, eläin hänessä yrittää piiloutua kuolleiden lehtien ja sananjalkojen sekaan, mustaan märkään maahan, ja poika pysähtyy, huomaa tytön vaalean käden hohtavan pimeässä ja hyökkää heti, eikä tytöltä tule huutoa, hän vain toivoo ettei kukaan saa tietää, hänen ei olisi pitänyt nojata ystäväänsä vasten, hänen ei olisi pitänyt juoda siideriä, hänen ei olisi pitänyt myöhästyä, hänen ei olisi pitänyt oikaista metsän läpi; poika painaa peukalonsa hänen kaulansa pehmeään kuoppaan kuin yrittäisi lävistää appelsiinin paksun kuoren."

 

Vaikka Me olemme susia kertookin kolmen eri aikakauden naisen tarinat, on kirjan keskeisin aihe silti naisiin kohdistuva henkinen ja fyysinen väkivalta sekä alistaminen. Vuorovesi nousee ja laskee, sodat alkavat ja loppuvat, mutta väkivalta on jo pysyy, korkeintaan muuttaa muotoaan, löytää uusia aseita. "Miehet voivat tehdä vaikka mitä ikävää ja jatkaa sitten kuin se kuuluisi elämään", toteaa kodinhoitaja Betty Ruthille. Eikä tämä ole pelkästään Ruthin totuus - se on myös Vivianen, Sarahin ja sadan muun totuus. "Tyttö noitui minut", aloittaa Sarahin paon metsään, nyt samaan johtaa lyhyt hame, katse, jonka tulkitsee jonakin muuna kuin pelkkänä ystävällisyytenä. Yhä edelleen me olemme susia, yhä edelleen meitä jahdataan.

Toisaalta Evie Wylden kirjassa nainen ei ole naiselle susi vaan se, joka tarjoaa olkapään ja nenäliinan, kaataa lasiin portviiniä ja tarvittaessa auttaa piilottamaan nuijan. Jos on pakko taistella, ei tarvitse kuitenkaan taistella yksin.

Synkästä aiheestaan huolimatta - tai ehkä nimenomaan juuri siksi - Me olemme susia on hurjan hieno kirja, joka menee välittömästi ihon alle. Ihan helppo lukukokemus ei ole, sillä raskaan aiheen lisäksi kirja on täynnä pieniä, tarinoita toisiinsa sitovia linkkejä ja yksityiskohtia, joita kaikkia ei varmastikaan edes pysty huomaamaan. Evie Wyld kuitenkin palkitsee vaivannäön. Varmasti yksi kesän (vuoden) parhaita kirjoja, jos ei paras.

 

"Ruth nousi istumaan kuullessaan jonkun lähestyvän. Hän pelkäsi, että tulija löytäisi hänet Peterin työhuoneesta ja näkisi viskipullon pöydällä. Ääni kuitenkin vaimeni, ja koottuaan itsensä ja pantuaan kaiken paikoilleen Ruth meni katsomaan poikia ja Bernadettea ja näki, että he puuhasivat yhä omiaan salissa ja että Betty vatkasi munia isossa kulhossa keittiössä kuin mitään ei olisi tapahtunut, kuin yhtäkään lasta ei olisi väijytty, kuin yksikään mies ei olisi särkynyt."

Kuukauden vege: appelsiinikanaa Like Chicken Bitesilla.

Heinäkuun vegenä kokataan vegaanista kanaa. Alkuperäinen ohje löytyy Like meatin sivuilta, mutta muokkasin sitä hieman oman jääkaapin sisällön mukaan. Annoksesta riittää kahdelle nälkäiselle aikuiselle tai pienemmälle perheelle.

 APPELSIINIKANAA LIKE CHICKEN BITESILLA

1 pkt Like Chicken Bites

oliiviöljyä

2 rkl vehnäjauhoja

suolaa

mustapippuria

chiliä

2 appelsiinin mehu ja kuori

3 rkl appelsiinimarmeladia

2 rkl valkoviinietikkaa

2 rkl soijakastiketta

2 valkosipulinkynttä

pala tuoretta inkivääriä

tuore chili

kevätsipulia

Sekoita kulhossa vehnäjauhot, suola ja mustapippuri. Pyöritä Like Chicken Bites seoksen joukkoon.

Paista Like Chicken Biteseja pannulla öljyssä, kunnes ne saavat vähän väriä. Mausta chilillä.

Lisää valkosipulit ja raastettu inkivääri ja paista vielä muutama minuutti.

Lisää loput ainekset, sekoita ja anna tekeytyä pannulla kymmenisen minuuttia. Koristele tuoreella chilillä ja kevätsipulilla.

Tarjoile riisin kanssa.

Jotain muuta riisin kanssa?

Kokeile vaikka

kukkakaalikormaa

tai 

vegaanista tikka masalaa

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet.

"Tunnen eräänlaista kauhun sekaista häpeää, koska tuo viha ei kuulu vain Sven Stolpelle vaan koko suvulle ja minulle. Minusta on jotenkin lohdullista ajatella teesiä, jonka mukaan viha on perittyä ja kulkee sukupolvelta toiselle, koska silloinhan minä olen siihen syytön eikä minun tarvitse olla niin ankara itselleni. Mutta samalla väittämässä on jotakin kohtalokasta ja epämiellyttävää, sillä jos viha ei ole minun, minä vain kannan sitä aikani kunnes se jatkaa eteenpäin ja siirtyy seuraavaan sukupolveen.

     Ajattelen lapsiani.

     Vihasta on tehtävä loppu."

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet (Bränn alla mina brev, 2018. suom. Jaana Nikula)

Nemo, 277 sivua.

Raivokohtaus ei suinkaan ole ensimmäinen. Ehkä juuri siksi se on raivokohtaus, joka muuttaa vielä kaiken. "En tiedä, miten kauan jaksan tätä enää", toteaa Amanda seuraavana aamuna keittiössä katseessaan samaa pelkoa kuin mitä lastenkin silmissä. Anteeksi, isä. Ethän kerro isälle, ethän. Lapsissaan Alex näkee yllättäen itsensä, sen pienen pojan, joka myös oppi lukemaan muiden mielialoja ja hiipimään pois ennen räjähdystä.

Ymmärtääkseen itseään sekä sisällään uinuvaa vihaa Alex päättää selvittää raivonsa alkuperän. Terapeutin vastaanotolla kirjoitetaan näkyviksi sisarukset, jotka eivät ole puhuneet toisilleen vuosikymmeniin, sekä joulunvietot, joista lähdettiin yllättäen yön selkään enon perhettä hyvästelemättä. Perhekarttaan piirretään siksakviiva riitaisten välien merkiksi. Niitä seuratessa päätyy aina alkuun, suvun patriarkkaan, isoisä Sven Stolpeen. 

Alex palaa isoisänsä teosten, päiväkirjojen ja kirjeiden avulla vuoteen 1932, jonka tapahtumat vaikuttavat perheen elämään vielä vuosikymmenienkin päästä.

"Minä olen sveitsiläisen tyttökoulun onneton oppilas, joka kirjoittaa kirjeitä äidille ja pyytää päästä kotiin. Olen vasta tullut äidiksi, minulla on lapsi rinnoilla, mutta vajoan syvään masennukseen. Olen kuusivuotias tyttö, jonka isä unohti Berliinissä junalaiturille. Muistot muuttuvat pieniksi saariksi, jotka eivät ole yhteydessä toisiinsa. Ja kun vanhenen, ajattelen yhä vähemmän niitä monia asioita, joita minulle tapahtui. Sen sijaan ajattelen yhä useammin kaikkea mitä ei tapahtunut. Kaiken tuon tapahtumatta jääneen paino on valtava."

Polta nämä kirjeet etenee kolmessa aikatasossa. Yhtäällä on nykyhetken Alex, joka kaivaa esille isoisänsä tarinaa, toisaalla kesä 1932, jona jokin muuttui peruuttamattomasti. Aikatasoista koskettavin on kahdeksankymmentäluku, jossa teini-ikäinen Alex matkustaa viikonlopuiksi mummin ja vaarin luo taloon, jossa vierashuoneessa on mankeloidut lakanat ja illalla ratkotaan ristisanatehtäviä keittiönpöydän ääressä mutta jossa kävelykepin iskut lämpöpatteriin kertovat, että mummin on jätettävä kaikki ja kiiruhdettava yläkertaan vaarin luo. Kuvaus olohuoneessa pauhaavasta radiosta sekä kahdesta hiljaisesta hahmosta olohuoneessa omissa nojatuoleissaan on niin kovin todellinen, että pysähtyneen ajan ja oudolla tavalla uhkaavan tunnelman voi aistia sivujen lomasta. Kunpa jokin muuttuisi, toivoo siltikin, vaikka tietää, ettei mikään enää voi muuttua, on jo liian myöhäistä.

"Vaari tekee voileivän. Halutessaan juustoa hän osoittaa vatia ja mummi ojentaa sen. Sitten he syövät vaitonaisina, pureskelevat vain hiljaisuuden vallitessa ja katsovat pöytään. Mummi siistii murusia pöydältä, painaa niitä peukalollaan, niin että ne tarttuvat siihen ja ovat poissa.

     Yhtäkkiä minua surettaa, koska seison siinä oven ulkopuolella ja ymmärrän näkeväni nyt todellisen kuvan siitä, millaista heillä on silloin kun minä en ole paikalla, kun heillä ei ole ketään, kenen kanssa puhua.

     Katselen heidän pääteasemaansa. Tämän pidemmälle he eivät pääse toisistaan. Tuntuu jotenkin etten ymmärrä kaikkea, kuvassa on jotain mikä jää minulta huomaamatta. Miksi he eivät puhu toisilleen? Milloin heidän välilleen laskeutui tuollainen hiljaisuus?"

Polta nämä kirjeet on autofiktiivinen romaani, jossa suvun vanhoihin kirjeisiin yhdistyy Alex Schulmanin lapsuusmuistot sekä niiden pohjalta dramatisoitu tarina. Se on sukukertomus, dekkari sekä rakkaustarina, jossa kukaan ei elä onnellisena elämänsä loppuun saakka. Se on maa, jota ei ole, kaikki mitä olisi voinut tapahtua, mutta jota ei koskaan ollut, koska päätti kerran valita toisin. Se on vuosien saatossa kutistunut nainen, jonka jalat ovat muotoutuneet korkokenkien mukaan ja joka keittää aamuisin kaakaon juhlallisen huolellisesti kuin resepti olisi ikiaikainen. Se on kokemuksen kasvattama vihatutka, joka aistii lähestyvän räjähdyksen toisten liikkeistä tai liikkumattomuudesta muttei tunnista omaa sisäistä pimeyttään. Se on kaulan läpikuultavaa ihoa, joka ei ikinä rusketu ja riita, jonka näkee jo niskan asennosta ja josta kymmenvuotiaan varmuudella tietää jo ennalta kaiken. Se on sukupolvien yli jatkuvaa hiljaisuutta, periytyviä käytösmalleja sekä päivästä toiseen huolellisesti valmistettuja aamiaisia.

Ja silti tai juuri siksi Polta nämä kirjeet onnistuu liikauttamaan jotain: tämä tarina, vaikkakin pääosin fiktiivinen, on enemmän tosi kuin mikään aikoihin. Kovin kauas ei tarvitse kenenkään kulkea löytääkseen särkyneitä mieliä, jotka vaikuttavat vielä sukupolvienkin päähän, riitoja, joita kukaan ei enää muista mutta jotka silti edelleen pitävät serkukset toisistaan erossa sekä traumoja, jotka periytyvät vanhemmilta lapsille. Alex Schulman kirjoittaa haikean kauniisti ja samalla uskomattoman koskettavasti. Välillä teksti on niin kipeää, että sydän meinaa särkyä.

Muuttuuko mikään ikinä, tekisi mieli kysyä. Mutta siksakin keskeltä voi löytää myös suoria viivoja - että seurauksen ja jatkon sijaan olisi itse ennemminkin uusi alku. Että sen sijaan, että jatkaisi valmiiksi käsikirjoitettua tarinaa, voikin aloittaa oman, ihan uuden.

"Me jäämme paikoillemme.

     Telkkari pauhaa.

     Katselen mummin suonikkaita käsiä, vihkisormusta hänen sormessaan. Hän on hyvin kaunis silkkipuserossaan, joka laskeutuu hoikan vartalon ylle. Kaulassa on huivi, jota hän usein käyttää peittääkseen auto-onnettomuudesta jääneet palovamma-arvet. Tulee mieleen, että hän on koristautunut minua varten, siksi että minä tulin käymään.

     Näen miten häntä nolottaa. Tahtoisin painaa käteni hänen kädelleen, mutta en tiedä miten sen tekisin."

Kate Quinn: Ruusukoodi.

"'Voi, rakas tyttö. Ei sillä ole merkitystä', Francis sanoi unisesti, ja Mab nukahti melkein hervottomana helpotuksesta. Viimeinen este ylitetty... paitsi että samana yönä Mab heräsi ja näki Francisin istuvan ikkunan ääressä puolittain napitettu paita yllään. Ikkunasta virtasi sisään jäätävän kylmää talvi-ilmaa, ja Francisin liikkumattomien sormien välissä palavasta savukkeesta kohosi ilmaan savua. Kun Francis katseli pimeitä Lontoon katuja, hänen kasvonsa näyttivät niin sulkeutuneilta, että Mab oli noussut istumaan puoliksi unessa ja puoliksi levottomana.

     'Francis?'

     Francisin katse kääntyi hitaasti Mabiin; hän hymyili tutun vaikeaselkoiseen, kohteliaaseen tapaansa. 'Jatka vain uniasi, ihana Mab.'

     Mabin uneliaat korvat kuulostelivat ilmahyökkäyssireenejä, kun hän liukui jo takaisin unten maille. 'Eihän mikään ole pielessä?'

     'Vain maailma', Mab uskoi kuulleensa Francisin sanovan."

 

Kate Quinn: Ruusukoodi (Te Rose Code, 2021. suom. Päivi Paju)

HarperCollins, 675 sivua.

 

Joulukuu 1939. Toinen maailmansota on aivan kulman takana, ja Englanti valmistautuu taisteluun natseja vastaan. Ensin on murtunut Tanska, sitten Norja, Belgia, Hollanti ja lopulta myös Ranska. Siinä missä Lontoosta lähtevä juna kuljettaa univormupukuisia sotilaita taisteluun, vie se Oslan ja Mabin Bletcheyyn. Heidät kummatkin on värvätty Bletchey Parkin tiedustelukeskukseen murtamaan vihollisarmeijan koodeja.

Yhteinen vihollinen yhdistää kaksi muuten erilaista naista. Itä-Lontoon slummista Shoreditchistä lähtöisin oleva Mab on päättänyt haluta elämältään muuta kuin tehtaassa työskentelyä ennen naimisiin menoa ja avioliiton liikaa juovan naapuruston työmiehen kanssa. Hänelle sota merkitsee ennen kaikkea muutosta, mahdollisuutta saada jotain parempaa ja päästä tekemään osansa maansa eteen. Upporikas Osla taas on tottunut saamaan kaiken hopeatarjottimella, mutta haluaa vihdoin todistaa olevansa muutakin kuin kuuluisa nimi ja iso perintö. Bletcheyssä joukkoon liittyy vielä ujo Beth, ristisanatehtävätaituri, joka on koko elämänsä sulautunut tapettiin ja pyydellyt anteeksi olemassaoloaan. Bethillä on kuitenkin lahja: hän kykenee näkemään kuvion, jonka ruusun terälehdet muodostavat, ja luomaan yhteyksiä siellä, missä muut näkevät vain satunnaisia kirjaimia. Tästä syystä Bethistä tulee yksi Bletchey Parkin harvoista naispuolisista kryptoanalyytikoista.

 

"Beth oli palannut Coventryn ilmahyökkäystä koskevan viestin pariin vasta monen tunnin kuluttua, ja siinä vaiheessa hänen velvollisuutensa oli tuntunut täysin selvältä. Hän oli juuri todistanut omakohtaisesti salassapidon tärkeyttä - pieninkin vuoto Parkin seinien ulkopuolelle olisi muuttanut operaatio Soihdun verilöylyksi. Et voi kertoa Oslalle tai Mabille, hän oli ajatellut arkistoidessaan Coventry-viestin. Sinä vannoit valan."

 

Marraskuu 1947. Lontoo ja koko Britannia valmistautuu vuosisadan kuninkaallisiin häihin, joiden on tarkoitus parantaa viimeisetkin sodan jättämät haavat. Keskelle häähumua saapuu kuitenkin salakirjoitettu viesti Clockwellin parantolasta, ja Oslan ja Mabin on palattava takaisin siihen kolmen ja puolen vuoden takaiseen päivään, jona liittoutuneet nousivat maihin Normandiassa ja jona heidän ystävyytensä särkyi lopullisesti. Olette minulle velkaa, kirjoittaa Beth, joka on viimeiset vuodet ollut mielisairaalassa Alice Liddellin nimellä yrittäen vain selvitä hengissä. Ehkä kaikki ei sittenkään ole ollut niin mustavalkoista ja kaikki Bletchey Parkissa niin rehellisiä, kuin mitä he ovat luulleet. Mutta jotta totuus saadaan vihdoinkin selville, on jonkun – tai ennemminkin heidän kaikkien yhdessä –  kyettävä ratkaisemaan ruusukoodi.

Ruusukoodi on melkein seitsemänsataasivuinen tiiliskivi, joka kieltämättä olisi hyötynyt pienestä tiivistämisestä. Tarina etenee kahdessa eri aikatasossa, ja lopussa tahti tiivistyy ja kierrokset nousevat kuninkaallisten häiden tullessa yhä lähemmäs. Toisaalta tapahtumia pääsee katsomaan niin kellon ulkopuolelta kuin sen sisäpuoleltakin, vähän niin kuin kurkistaisi kaninkolon kautta Ihmemaahan. Kellon sisällä viisarit eivät liikukaan myötäpäivään vaan vastapäivään ja tututkin asiat saattavat paljastaan itsestään jotain uutta, pimeää.

Ruusukoodi jatkaa pitkälti samoja teemoja kuin Kate Quinnin kaksi aiempaa romaania Koodinimi Alice ja Metsästäjätär. On salaisuuksia ja sota, jonka jättämiä jälkiä paikataan vielä pitkään, rohkeita, vahvoja ja älykkäitä naisia, koodeja, ystävyyttä, uskollisuutta sekä tällä kertaa myös yksi tuleva prinssi. Vaikka Ruusukoodi onkin koukuttava lukuromaani, on olo sen jälkeen silti vähän pettynyt. Ehkä syynä on osittain se, että kirjaa puoli vuotta kirjastosta jonotettuani pelkästään hyvä ei enää tunnu siltä, mitä toivoin, ehkä siitä, että Quinnin toinen teos Metsästäjätär jätti rakastamani Koodinimi Alicen jälkeen samanlaisen valjun maun. Siinä missä Koodinimi Alicea kuvailin kirjaksi, joka hyvinkin voisi olla se ainoa kirja, jonka vuodessa lukee, jää Ruusukoodi Metsästäjättären tavoin tästä määritelmästä.

 

"Olen nyt kellon sisällä, hän ajatteli. Missä kaikki liikkuu takaperin, eikä kukaan usko mitään, mitä minä sanon.

     Paitsi - kenties - ne kaksi naista, jotka hän oli pettänyt, jotka olivat pettäneet hänet, jotka olivat aikoinaan olleet hänen ystäviään. 

     Minä pyydän, mielisairaalassa oleva nainen rukoili ja katsoi etelään, jonne hänen salakirjoitusviestinsä olivat lentäneet kuin hauraat paperilinnut. Uskokaa minua."

Joonatan Tola: Punainen planeetta.

"Onneksi vanhempi isosiskoni oli jo nipin napin kuusivuotias ja maksoi laskut, kävi kaupassa, imuroi, tyhjensi potat, pyykkäsi ja pyyhki WC-taitoja opettelevien pyllyt. Sisko pyöritti yksin koko huushollin, isä mukaan lukien. Isä tarvitsikin entistä enemmän apua. Krapulassa hän tarvitsi tukihenkilön vierelleen valvomaan, ettei tukehdu oksennukseensa, joka sisälsi verihyhmää, ruuantähteitä ja surematonta surua. Hänelle piti antaa tietyssä tahdissa omenamehuun lantrattua suolasokerilientä ja tasoittavia alkoholijuomia ja antipsykoottista kriisitukea. Hän pelkäsi olla hetkeäkään yksin. Natsiupseerin ääni isäni päässä vaati isää ampumaan aivot pellolle, ja hiljenteekseen äänet isä joi. Toki muitakin selityksiä kuultiin: säteilevä hermokipu selässä, luovuuspulmat, pettymys ihmiskuntaan, rahahuolet, tyhjyydentunne ja mitä milloinkin. Jos Baba Jaga -eukko romuluu olisi taikonut isän selitykset perunoiksi, niillä perunoilla olisi ruokkinut kaikki maapallon lapset."

 

Joonatan Tola: Punainen planeetta (2021)

Otava, 344 sivua.

 

Vihreä planeetta on vehmas saariplaneetta, rauhallisten mietiskelijöiden koti, josta tulevat lämpimät ja empaattiset ihmiset. Mutta siinä missä äiti oli kotoisin vihreältä planeetalta, oli Joonatanin isän kotiplaneetta punainen. Punaiselta planeetalta tulevat impulsiiviset taitelijaluonteet. Luova nero, se isä omasta mielestään on, tai ehkä militaristinen puolijumala, jolla on jaloissaan taistelusaappaat ja päässään sotakypärä, jonka korvaan näkymätön natsiupseeri kuiskii käskyjään ja joka hyökkää vääryyksien kimppuun aseenaan milloin maalisuti, milloin lyijykynä. Tajunnanräjäyttävä kokemus, kuvasi ystävä Joonatanin isää.

Isän epävakaa luonne, jo nuorena diagnoosiksi saatu paranoidinen skitsofrenia, itsemurhayritykset ja alkoholismi tekevät Joonatanin ja tämän sisarusten lapsuudesta loputtoman kaaoksen. Lapsia syntyy lopulta neljä, sillä isä haluaa suuren perheen, oman armeijansa, jonka avulla taistella lapsuudenperhettään vastaan. Äiti ompelee lasten vaatteet tilkuista ja kantaa välillä harteillaan koko planeettaa, isä avaa olutpullon toisen maailmansodan aikaisella kiväärin pistimellä ja soittaa sanomalehteen, että taitelija on muuttanut paikkakunnalle. Kun rahat ovat täysin loppu, tehdään ruuaksi räiskäleitä jauhoista ja vedestä ja hämätään nälkää tekemällä metsäretkiä. Elämää eletään boheemisti ja impulsiivisesti korkeintaan päivä kerrallaan: minkäänlainen suunnitelmallisuus tai sellaiset asiat kuten työssä käyminen tai tavallinen perhearki eivät tunnu koskettavan Tolan perhettä.

Kun kuviot alkavat käydä liian ahtaiksi, viranomaiset turhan kiinnostuneiksi tai kaupungin ilmapiiri muuten vain jotenkin kulttuurivihamieliseksi, pakataan koti laatikoihin ja muutetaan, Järvenpäästä Ruotsinpyhtäälle, Haukivuoresta Lieksan kautta Joensuuhun. Lopulta jäljellä on vain tietty juurettomuus, tunne siitä, ettei elämässä mihinkään kannata kiintyä.

 

"Varmistettuamme, että isä hengitti, livahdimme lähimetsään leikkimään, ja piipahdimme kotona kun oli nälkä ja palasimme vasta iltahämärässä. Nakertelimme korppuja ja ruuantähteitä kaapeista. Toisinaan kävimme talonmiehen vaimon luona syömässä oikeaa ruokaa. Näkijäsiskoni osasi myös keittää makaronia ja riisiä, niin että pysyimme hengissä ilman äitiäkin. Luiden kasvattamiseen tarvittavia aminohappoja saimme kalapuikonjämistä joita siskoni salakuljetti esikoulusta, kunnes kyläkoulunkin kynttilät sammuivat. Alkoi vuoden synkin aika. Joulu."

 

Ei puhuta ikävistä asioista, pyytää isoäiti, kun aikuistunut Joonatan pyytää tätä kertomaan isästä ja tämän sairastumisesta - yhä edelleen jo vuosia sitten itsemurhan tehnyt isä on suvulle tabu. Mutta Joonatan on päättänyt kaivaa esiin isän kirjeet, muistot, lehtileikkeet ja jo unohtuneet keskustelut ja kirjoittaa näkyväksi niin isänsä kuin itsensäkin. Lopputuoksena on autofiktiivinen teos Joonatan Tolan lapsuudesta sekä isästä, Mikko J. Tolasta.

Rankasta aiheestaan huolimatta Punainen planeetta ei siltikään onnistu olemana pelkkää synkkyyttä. Ja itse asiassa: nostalgia vyöryy ylitse sitä mukaan, mitä pidemmälle kahdeksankymmentälukua tarina etenee. En ehkä tunnista sotakypärää tai alkoholinhuuruisia iltoja ja öitä, mutta sen joensuulaisen kerrostalolähiön pihassa ja lähimetsissä juoksevan takkutukkaisen lapsilauman, joka soittelee talon mummojen ovikelloja herkkujen toivossa, kyllä muistan. Punaisesta planeetasta välittyy musta huumori, sarkasmi ja oudolla tavalla myös tietynlainen ymmärrys; vaikka isän sekoilu onkin raskasta, on hänkin omalla tavallaan uhri. Saaduilla korteilla on vain elettävä eikä siinä sen enempää.

Punainen planeetta on traagisen hauska ja toisaalta ihan vain traaginen, yllättävä, vaihdikas, raju, surullinen ja toisaalta anteeksi antava. Vaikka elämä kotona on täyttä ja usein aivan makaaberia sirkusta, onnistuu Tola kertomaan tarinansa jollain tavalla niin, ettei sitä lukiessa vaivu täyteen epätoivoon vaan suurimman osan ajasta jopa viihtyy. Ehkä se on tietty lapsen mieli, joka tarinaan välittyy ja jonka läpi asioita peilataan. Sen jälkeen, kun isä on kannettu kouristelevana ambulanssiin, voi hyvin jatkaa kesken jäänyttä leikkiä automaton päällä. 

"Isä aloitti vastarinnan. Hän hankki postimyynnistä laittoman Walther PPK (Polizeipistole Kriminal) -pistoolin, Hitlerin itsemurha-aseen. Hän hankki toisen maailmansodan aikaisen sotakypärän (johon hän kirjoitti intiaanipäällikön mukaan Geromino) ja keskitysleirivangin kaavusta saksitun daavidintähden ja ompeli sen nahkatakkinsa käsivarteen.

     Isässä oli herännyt anarkistin liekki. Hänestä oli tullut punkkari. Ja sotahullu. Ja inkkari. Ja juutalainen. Ja taisi hän ihan rehellinen hullukin olla."