Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista.

"Pitkän hiljaisuuden jälkeen Karen-Lucie sanoi: 'Olen kamalan pahoillani ettet sinä saanut lapsia, Yvie, tiedän että olisit halunnut kovasti.'

     'Niinpä', Yvonne sanoi. 'Tiedäthän sinä.'

     'Sinusta olisi tullut hyvä äiti. Tiedän sen.'

     Yvonne katsoi ystäväänsä. 'Elämää se vain on. Tätä hemmetin elämää.'

     'Sitähän se', Karen-Lucie sanoi. 'Sitähän se on.'"

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista (Anything is possible, 2017. suom. Kristiina Rikman)

Tammi, 261 sivua.

Arvostelukappale.

Täällä kaikki tietävät toisensa, mutta harva tuntee edes itseään: Kaikki on mahdollista on  yhdeksästä novelleista koostuva kirja eri tavoilla rikkinäisistä ihmisistä, joita yhdistää illinoisilainen pikkukaupunki Amgash. Jo kirjan aloittaessani päätän lukea sitä yhden tarinan illassa - korkeintaan. Jo heti toisen novellin kohdalla käy ilmi, ettei Elizabeth Stroutia kannatakaan lukea mitenkään muuten: osa tarinoista ja kohtaloista menee rujoudessaan ja melankoliassaan niin syvälle ihon alle, että ne on pakko lukea vähitellen, pikku hiljaa.

Nää on näitä novelleja, jotka haluaisi lukea heti uudelleen - ihan vaan, jotta varmasti ymmärsi jokaisen tason, kirjoitin joku vuosi sitten luettuani Alice Munron novellikokoelman Liian paljon onnea. Elizabeth Stroutista voisin sanoa ihan samaa.

”Mutta Patty piti hänestä, ja konferenssin lopulla hän oli saanut miehen sähköpostiosoitteen eikä hän unohtaisi ikinä heidän kirjeenvaihtoaan. Muutaman viikon päästä hän oli kirjoittanut: Patty, sinun pitää tietää minusta jotakin jos meistä tulee ystäviä. Ja sitten muutamaa päivää myöhemmin: Minä olen kokenut kaikenlaista, mies kirjoitti. Kaikenlaista kamalaa. Se on muokannut minusta erilaisen kuin muut. Hän asui Missourissa ja kun Patty kirjoitti ja pyysi häntä tulemaan Carlisleen, Illinoisiin, hän yllättyi, kun mies suostui.”

Tavallaan Kaikki on mahdollista on jatkoa Elizabeth Stroutin pari vuotta aiemmin ilmestyneelle menestyskirjalle Nimeni on Lucy Barton: novellikokoelma rakentaa pala palata Lucy Bartonin Amgashin päästäen ääneen sen edellisessä kirjassa sivu- ja taustahenkilöiden rooleihin jääneet asukkaat. On koko omaisuutensa maitotilalla tulipalossa menettänyt Tommy sekä opinto-ohjaaja Patty, joka vielä kouluaikoina tunnettiin yhtenä Näteistä Nicelyn tytöistä mutta jota lapset nyt selän takana kutsuvat Läski Pattyksi. On Mississippin Mary, joka seitsemänkymmentäkahdeksanvuotiaana pukee ylleen keltaiset bikinit ja päättää vihdoin elää ihan vain itselleen ja Linda, joka lasisessa talossaan toivoo vain, että hänen miehensä ottaisi ja katoaisi. Novellissa Sisko kaupunkiin palaa myös itse Lucy: seitsemäntoista vuoden jälkeen hän saapuu tapaamaan veljeään Peteä taloon, jossa edelleen roikkuu hiljaisuus ja kipeät lapsuusmuistot ja jonka tien varren kyltti lupaa yhä ompelua ja korjaustöitä, vaikka ompelijana työskennellyt äiti on kuollut jo vuosia sitten. Köyhyyden jäljet näkyvät yhä, vuosienkin jälkeen, eikä menneisyyttä ei voi paeta se kaikkein menestyneinkään, se joka pääsi pois.

Kaikki on mahdollista toimii toki ilman, että on lukenut Stroutin esikoisen, ja näennäisen erilliset yhdeksän novellia rakentavat yhdessä oman, yhtenäisen tarinansa ja kuvan surullisesta pikkukaupungista, jonka teitä reunustavat maissipellot ja rapistuneet tienviitat. Joskus kauneus sekoittuu rumuuteen, joskus kaikesta rumuudesta on vaikea löytää mitään kaunista mutta silti jokainen tarina on yhtä arvokas, jokainen elämä, se pieninkin. Kaikki on mahdollista, niin hyvässä kuin pahassakin ja vaikka aiemmin olisi tapahtunut mitä - mutta silti elämästä ei voi tietää yhtään mitään ja niitä, jotka kuvittelivat tietävänsä jotain, odottaa iso yllätys.

Elä itsellesi. Elä mulle. Älä elä ollenkaan. Elä liikaa. Niin tai näin, elämä on joka tapauksessa yhtä sotkua.

Ja loppujen lopuksi ainoita onnellisia tarinoita ovat ne kaikkein murheellisimmat.

"Hän olisi sanonut sen ääneen, jos olisi voinut, hän olisi sanonut sen, mutta se ei ollut enää tarpeen: suloisen Lumipalloaan rakastavan Sophian lailla Abelillakin oli ystävä. Ja jos hän oli saanut tuollaisen lahjan tuollaisella hetkellä, silloin mikä tahansa - tyttökulta Rockfordista, joka oli pukeutunut parhaimpiinsa kokoukseen, kiiruhtaa ssa Rock Riverinyli - Abel avasi silmänsä ja kyllä, siinä se oli, täydellinen totuus: kaikki on mahdollista kaikille.” 

Anna Gavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja.

"Koskaan ei voi liiaksi korostaa sitä, miten huimaa vauhtia mielen koneisto raksuttaa, kilkattaa ja kieppuu. Jo ennen kuin lausuin nuo kaksi tavua [ha] [loo], oli silmissäni ehtinyt vilistä joukko toinen toisistaan sairaalloisempia mielikuvia, ja kun tartuin puhelimeen, olin varma, että jotain vakavaa oli sattunut.

    Kauheita sekunnin tuhannesosia. Kauheita seismisiä järistyksiä. Särö, rako, repeämä, halkeama tai miksi sitä sitten halutaankin sanoa, mutta sellaisella hetkellä sydän haurastuu ikiajoiksi."

Anna Gavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja (Fendre l'armure, 2017. suom. Lotta Toivanen)

Gummerus, 247 sivua.

Alkuvuodesta klikkasin kirjastosta varaukseen kolme kirjaa. Ajatuksissa oli, että saisin ne käsiini pikku hiljaa pitkin kevättä, mutta kirjaston varausjono yllätti totaalisesti: lopulta odotin kaikkia kirjoja melkein neljä kuukautta. Sitten, luonnollisesti, kaikki kolme kirjaa tulivat kirjastoon noudettaviksi samaan aikaan ja kaikki kahden viikon pikalainoina. Kahdessa viikossa tein matkan Prahaan ja toisen maalle mummolaan ja luin joka välissä: autossa, lentokoneessa, iltapalapöydässä, aamupalapöydässä, puiston penkillä ja iltaisin, kun oikeasti olisi pitänyt mennä jo nukkumaan. Lopulta ehdin lukea loppuun kaikki odottamani kirjat - Nainen ikkunassa, Kaikki anteeksi ja Minä näen sinut -, mutta varsinaisesti en päässyt niistä missään vaiheessa nauttimaan. Lukemisesta oli tullut kahdeksi viikoksi suorittamista, ja viimeisen kirjan jälkeen ei tehnyt mieli tarttua vähään aikaan yhteenkään tarinaan.

Tähän saumaan Anna Gavaldan novellikokoelma sopi enemmän kuin hyvin. Vaikka en vielä jaksanut pureskella kokonaista romaania, jaksoin kuitenkin maistella novelleja tarina kerrallaan.

Anna Gavaldan novellikokoelmasta tulee heti alusta mieleen yksi lempisitaateistani, se sama, jonka Skamin Noora oli teipannut huoneensa seinälle: Everyone you meet is fighting a battle you know nothing about. Be kind. Always. On vuosi sitten auto-onnettomuudessa miehensä menettänyt kahden pienen lapsen alkoholisoitunut äiti sekä ainoan lapsensa menettänyt pariskunta, jonka suru on repinyt erilleen. On kyyninen vakuutustarkastaja, yksinäinen uraohjus sekä eläinkaupassa työskentelevä tyttö, joka niin kovasti toivoisi löytävänsä rakkauden. On säröjä ja halkeamia, sekä vastarakennettujen kerrostalojen seinissä että sydämissä. On satunnaisia kohtaamisia, klassikkoelokuvia, viinilasillisia - no mutta tietenkin, tämähän on Pariisi! -, kahvikupillisia, pakaraan tatuoituja Mulanin lohikäärmeitä sekä pieniä, arkisia hyviä tekoja, joilla niitä säröjä, vähitellen, saadaan paikattua.

Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja -kirja koostuu seitsemästä novellista. Vaikka novellit ovat täynnä surua, kirjoittaa Gavalda raskaista asioistakin todella kevyesti. Sillä aina on toivoa, aina.

"Minä nousin, vein pois viimeisen tyhjän pullon, laskin lasit ja kupit pesualtaaseen, hain omasta sängystäni päiväpeiton, palasin, suljin ikkunaluukut, vedin verhot, käänsin lämmityksen kovemmalle ja peittelin sinut. 

    Sammutin lampun ja lisäsin:

    'Jos olisin tiennyt, että rakastin miestäni niin paljon, olisin rakastanut häntä vieläkin enemmän.'

    Valoivatko nuo pimeässä kuiskatut sanat, tuo myllyyn kaadettu vesi sinuun rohkeutta?

    En tiedä. Aamulla sinä olit mennyt, enkä enää koskaan nähnyt sinua."

Siitäkään huolimatta en suosittelisi Gavaldan novellikokoelmaa kenelle tahansa. Anna Gavaldasta - ja ranskalaisesta nykykirjallisuudesta ylipäätään - nimittäin joko pitää tai sitten ei. Gavaldalle tunnusomaista on polveileva kieli, joka saa lauseet ja virkkeet jatkumaan riviltä toiselle ja niiden väliinkin. On oivalluksia, satiiria, pitkiä kuvauksia, äärimmäisen huoliteltua kirjakieltä ja seuraavassa lauseessa slangia, pieniä viisauksia, sanailua ja dialogia ja monologia monesti sivukaupalla - ja sitten yhtäkkiä taas jotain ihan muuta. Ehkä kirja onkin enemmän jonkinlainen välipala niille, jotka ovat lukeneet Gavaldan aiemmat romaanit ja odottelevat jo uutta. Sen lisäksi, että siinä on kaikki Gavaldan tekstien ominaispiirteet tällä kertaa novellimuodossa, Sotilaanelämässä törmään yhtäkkiä taas yhden kaikkien aikojen suosikkini, Viiniä keittiössä -kirjan Mathildeen ja tuntuu ihan kuin olisin sattumalta osunut samaan kahvilaan vanhan ystävän kanssa.