maanantai 31. tammikuuta 2022

Kuusivuotissyntymäpäivistä ja juhlista, jotka tulivat sittenkin.

 

Pitää varata neuvola-aika, muistan yhtäkkiä yhtenä aamuyönä, jona olen taas herännyt pohtimaan kaikkea, mitä siihen kellonaikaan ei ikinä pitäisi pohtia. Olemme sinkoutuneet esikoisen mukana niin vanhasti mukaan koululaisen arkeen, Wilmaan ja riitoihin peliajoista, että olemme täysin unohtaneet: se pienempi, joka kyllä jo osaa lukea ja kirjoittaa ja juoksee tyytyväisenä jalkapallon perässä itseään neljä vuotta vanhempien kanssa, on tosiaan vielä neuvolaiässä. Ja ihan kohta se täyttää kuusi, vasta ja jo.

Kuusivuotissyntymäpäiviä emme tosin kukaan ole voineet unohtaa. Syksyllä laskettiin, että vielä kolme kuukautta. Sitten kaksi ja lopulta yksi. Sitä ennen oli siirrytty jo päiviin: kuusikymmentä, neljäkymmentäviisi, kaksikymmentäkolme. Kun koronaluvut alkoivat nousta samassa suhteessa päivien pienenemisen kanssa, aloimme valmistella Pikkuveljeä siihen, ettei juhlia välttämättä voitaisikaan pitää. Että jos ei nyt, niin sitten myöhemmin, viimeistään kesällä, jolloin kakku ja Carneval-keksit voitaisiin kantaa ulos. 

Jos synttäreitä ei pidetä, en minäkään täytä kuusi, totesi Pikkuveli.

Siksi olin tänä vuonna ihan erityisen onnellinen eteisen täyttäneistä pienistä kengistä, märistä rukkasista ja värikkäistä pipoista, kun päiväkotikaverit lopulta kolistelivat portaat ylös ja pöydän ääreen. Aamulla kaksi vielä perui sairastuttuaan yllättäen, mutta jo viidestä kuusivuotiaasta saimme ääntä niin, että sata neliötä alkoi tuntua kovin pieneltä. Pelasimme bingoa ja hankifutista, esikoinen teki vieraille kasvomaalauksia ja pullonpyöritykseen olimme valmistelleet pieniä tehtäviä suoritettavaksi. Muutamaa hermoromahdusta ja kädenvääntötappiota lukuun ottamatta kaikki lähtivät kaksi tuntia myöhemmin koteihinsa tyytyväisinä jalkapallo, tiikeri tai tähti poskessaan.

Herkkupöydässä onnittelulaulun laulamisen jälkeen kuusivuotiaat keskustelivat siitä, ketkä kaikki ovat käyneet koronatestissä ja kenen ukille testaustikku työnnettiin niin syvälle, että pää oli kipeänä vielä kaksi päivää myöhemmin.

Mutta olkoon taas nämä tämän ajan juhlat, mutta ihan oikeat juhlat kuitenkin.

maanantai 10. tammikuuta 2022

Kuukauden vege: Kung pao tofu ja riisi.

Tammikuun vegenä blogissa kokataan kung pao tofua. Ohje löytyi alun perin Viimeistä murua myöten -blogista, mistä muokkasin sitä vähän oman kaapin mukaan.

 

KUNG PAO TOFU JA RIISI

1 pkt tofua

öljyä

1 rkl soijakastiketta

1 sipuli

1 rkl inkivääriä raastettuna

1 punainen chili

1 punainen paprika

tuoretta korianteria

suolapähkinöitä

riisiä

 

 kastike:

2 rkl balsamiviinietikkaa

1 rkl soijakastiketta

1 rkl seesamiöljyä

1 rkl hoisin-kastiketta

1 rkl sokeria

2 tl maissitärkkelystä

 

Sekoita kastikkeen aineet keskenään ja siirrä valmis kastike sivuun odottamaan.

Kuivaa ja kuutioi tofu ja paista se pannulla rapeaksi. Mausta soijalla ja siirrä hetkeksi sivuun.

Kuivaa pannu ja kuullota siinä chiliä, sipulia ja inkivääriä hetken ajan. Lisää pilkottu paprika ja pyörittele sen aikaa, että paprika hieman pehmenee. Sekoita joukkoon kastike, tofut ja maapähkinät ja mausta tuoreella korianterilla.

Tarjoile kung pao tofu riisin kanssa.

 

Jotain muuta itämaista?

Kokeile vaikka

kiinalaista pak choi -wokkia

tai 

ramen-kulhoa


maanantai 3. tammikuuta 2022

Brit Bennet: Mikä meidät erottaa.

"Aluksi valkoisesta meneminen oli tuntunut niin mutkattomalta, ettei hän voinut käsittää, miksi hänen vanhempansa eivät olleet tehneet sitä. Mutta hän oli silloin vielä nuori. Ei ollut vielä ymmärtänyt, miten kauan kestää muuttua toiseksi ihmiseksi, miten yksinäistä on elää maailmassa, jota ei ole itselle tarkoitettu."

Brit Bennet: Mikä meidät erottaa (The Vanishing Half, 2020. suom. Maria Lyytinen)

Tammi, 403 sivua.

 

 

Mallard oli erikoinen pikkukaupunki. Oikeastaan se oli enemmän kaupungin idea kuin kaupunki ihan oikeasti, sillä vaikka kuinka tarkasti etsi, ei sitä löytynyt yhdestäkään kartasta. Mallardissa elämä jatkui samanlaisena päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen, hiekka pöllysi teillä niin kuin aina ja luokkahuoneen pulpetin kannessa saattoi seurata sormellaan samoja kaiverruksia kuin edellisetkin sukupolvet. Nimensä kaupunki oli saanut riisipelloilla ja ruohosuolla eläviltä sorsilta.

Mallard oli erikoinen pikkukaupunki, jossa oppi: ollakseen jotain, on oltava mahdollisimman valkoinen. Entisen orjan perustamassa valkoisten mustien kaupungissa kukaan ei tosin ollut täysin valkoinen, mutta mitä valkoisempi, sitä parempi - silloin voi ehkä mennä valkoisesta, haaveilla jostain muustakin kuin elämästä jonkun toisen palveluksessa kaupungissa, joka pysyy aina samanlaisena.

Silti Stella ja Desiree, Vignesin kaksoset, lähtevät Mallardista pääasiassa nuoruuden tylsistymisen puuskassa ja luikahtavat kaupungista jättämättä edes viestiä. Stellan ehdotuksesta he suuntaavat New Orleansiin, siivottomaan kaupunkiin, jonka ainoassa puhtaassa paikassa Dixie Laundryn pesulassa maksetaan mankeloinnista ja viikkauksesta kaksi dollaria päivässä ja puhtaan pyykin tuoksu tuo mieleen kodin. Vähitellen, Desireen huomaamatta, Stella alkaa muuttua. Ja yhtenä päivänä siskosta on jäljellä enää huolellisella käsialalla kirjoitettu lappu. Anna anteeksi, sisko kulta, mun vaan täytyy kulkea omaa polkuani.

 

"Kun Stella oli ensimmäisen kerran esiintynyt valkoisena, hän ei ollut malttanut odottaa, että pääsisi kertomaan Desireelle. Sisko ei ikinä voisi uskoa sitä - Desireen mielestä Stellassa ei nimittäin ollut rahtuakaan yllätyksellisyyttä. Mutta kun hän sinä iltana oli palannut kotiin ja kulkenut sisarensa ohi eteisessä, ei hän ollutkaan sanonut mitään. Oli vielä jännittävämpää ylittää rajoja salaa itsekseen kuin tehdä se yhdessä toisen kanssa. Ja hän oli aina jakanut Desireen kanssa kaiken. Hän halusi jotain omaa."

Kuka olisit, jos saisit itse päättää? Stella päättää olla valkoinen - New Orleansista hän päätyy Bostonin kautta Los Angelesiin, hienostoasuinalueelle edustusvaimoksi ja kotiäidiksi, jonka päivät kuluvat uima-altaalla taivasta uimapatjalta tuijotellen. Desiree taas nai miehen, joka on yötäkin mustempi, mutta avioliitto päätyy nyrkiniskuihin ja Desiree pakkaa elämänsä ja pienen tyttärensä ja palaa takaisin kotiin Mallardiin. Kun Desireen tytär Jude vuosien päästä sattumalta törmää serkkuunsa, Stellan tyttäreen Kennedyyn, molempien kaksosten on kohdattava valintojensa seuraukset.

Miten voi mitätöidä ihmiset, joita on joskus rakastanut ja jotka yhä edelleen rakastavat? Miten voi jättää taakseen jonkun, jonka vielä vuosienkin jälkeen tietää kaipaavan? Miten voi tietää, kumpi lopulta oikeasti on, se joksi syntyi vai se, jonka itse loi?


"'Kun mä olin pieni', hän sanoi, 'jotain neljä- tai viisivuotias, mä luulin, että tää kartta kuvaa vain meidän puolikasta maailmasta. Ja että jollain toisella kartalla olisi toinen puoli. Kuulostaapa tyhmältä, mun isä sanoi siihen.'

     Isä oli vienyt hänet kirjastoon ja pyörittänyt siellä karttapalloa, jolloin hän tajusi isän olevan oikeassa. Mutta nyt hän katseli Reeseä tutkimassa karttaa ja toivoi yhä jossakin sisimmässään, että isä olisikin erehtynyt, että jossakin odotti vielä maailmankolkka, jota ei ollut löydetty."

 

Neljänsadan sivun aikana Bennet onnistuu käsittelemään sellaisia teemoja kuten identiteetti ja sen rakentuminen, toiseus ja rasismi, etuoikeudet, rodullisuus, (ylisukupolviset) traumat, rakkaus ja valinnat sekä elämän sattumanvaraisuus. Silti Mikä meidät erottaa on ennen kaikkea iso lukuromaani ja sukupolvitarina, kaunista kieltä, jota tekee mieli lukea uudestaan, nautiskellen, sekä kaiken muun ohella uskomattoman kaunis ja herkkä kuvaus transsukupuolisuudesta. Se on kohtaloita, jotka hiipivät kirjan sivuilta ihon alle, tarkka ajankuva Yhdysvalloista 1930-luvulta aina 1990-luvun alkuun ja hahmoja, joita tietää jo lukiessaan myöhemmin ikävöivänsä. Mikä meidät erottaa, on kirja, johon tekee mieli hukkua ja josta ei kirjan loputtua millään malttaisi päästää irti.

Bennetin kirja etenee ajasta ja näkökulmasta toiseen hyppien ja rakenne toimii loistavasti. Lukijalta kirja vaatii: lue minut tarkasti, välillä taakse palaten, ja uppoudu minuun tuntikausiksi - se kannattaa.

Mikä meidät erottaa on taidokas, huikean kaunis romaani ja silmiä avaava lukukokemus. Pitänee ehkä tarttua uudestaan myös siihen Toni Morrisoniin, johon Brit Bennetiä monessa yhteydessä on verrattu.


"Muutamaan senttiinkin vettä saattoi hukkua. Ehkä murheeseen päti sama juttu."