Remonttipäivitys ja keittiösuunnitelmia.

 

Kun kaksi vuotta sitten kannoimme muuttolaatikot, huonekalut ja viherkasvit uuteen kotiimme, harmitti yksi asia asunnossa kaikista eniten: se jo vuosia sitten parhaat päivänsä nähnyt männynvärinen keittiö, joka ei millään tasolla vastannut seitä keittiötä, josta olin haaveillut ja joka oli niin nuhjuinen ja likainen, ettei sinne aluksi huvittanut edes järjestellä astioita. Mutta niin vain oli pakko luopua siitä rakentamastani keittiöunelmasta, hinkattava pahimmat pölyt pois ja purettava laatikot. Koska emme lopulta saaneet myytyä edellistä asuntoamme, piti se täydellinen pintaremontti, jota uuteen kotiimme olimme kaavailleet, myös siirtää jonnekin hamaan tulevaisuuteen. 

Siihen männynväriseen keittiöön tottui nopeasti, tietenkin. Ehkä isoin asia kun kuitenkin oli ollut päästää irti siitä uuden asunnon ja täydellisen remontin illuusiosta, jota olin vuosia mieleeni rakentanut ja jossa ruskea keittiö edusti sitä, ettei kauan odotettu asunnonvaihto mennytkään niin kuin olisimme toivoneet.

Ensimmäisenä kesänä revimme tapetteja ja maalasimme seiniä itse, seuraavana vuonna siirryimme puolipaneelien repimiseen, tasoitetapettiin ja sen maalaamiseen. Makuuhuoneet valmistuivat yksi kerrallaan muun arjen ohella, samoin olohuone, käytävä ja ruokailailutila. Keittiölle emme kuitenkaan tehneet mitään. Vaikka koko asunnon yleisilme olisikin varmasti raikastunut jo pelkkien keittiönkaappien maalaamiselle, tuntui se sekä ajan että rahan haaskaukselta: parikymmentä vuotta vanha keittiö oli jo sen verran huonossa kunnossa, että se kaipasi päivitystä jo ihan muutenkin kuin pelkän muuttuneen maun vuoksi.

Siihen vanhaan, jo hetkeksi unohtuneeseen keittiöunelmaan palasimme vasta alkuvuodesta, kun säästötilin saldo kahden vuoden jälkeen näytti keittiöremonttibudjetiltamme. Kysyimme muutamaa tarjousta, mutta lopulta istahdimme IKEAn suunnittelustudioon, piirsimme uuden keittiömme siellä yhdessä ja löimme aikataulun ja suunnitelmat loppuun. Toukokuun lopulla saan taas pakata astiat niihin samoihin muuttolaatikoihin, mutta tällä kertaa uuden keittiön tieltä, ja kesäkuun puolessa välissä täällä pitäisi näyttää jo aika erilaiselta.

Ja jotenkin ihan varkain muukin asunnon to do -lista on alkanut näyttää taas vähän lyhyemmältä, vaikka tuntuukin, ettei täällä syksyn jälkeen ole tehty muuta kuin tyhjennetty vihdoin parveke kaikesta asunnosta puretusta materiaalista kuten puolipaneeleista ja verhotangoista, kärrätty ne vihdoin pakettiautolla kaatopaikalle ja saatu parveke käytännössä ensimmäistä kertaa ihan oikeasti käyttöön.

Ehkä sitten, uudessa keittiössä, uskallamme vihdoin poksauttaa auki myös sen kuohuviinin, joka asunnon ostaessamme ja entisen asunnon myyntiä murehtiessamme jäi aikoinaan kokonaan hankkimatta.

MITÄ ON JO TEHTY:

• Esikoisen huoneesta on poistettu tapetit, maalattu katto, hiottu ja maalattu seinät, vaihdettu verhotanko, naputeltu muutamia tauluja seinään ja vaihdettu kaappeihin uudet vetimet.
• Käytävien seinät ja katto on maalattu ja taulut porattu paikoilleen.
• Meidän makuuhuoneemme seinistä on poistettu tapetit, verhotanko on vaihdettu, hyllyt porattu paikoilleen, kaappien vetimet uusittu ja seinät ja katto hiottu ja maalattu.
• Vierashuoneessa on poistettu verhotangon lisäksi viisi kerrosta tapettia viideltä eri vuosikymmeneltä ja irrotettu kahdelta seinältä puolipaneelit. Lisäksi seinät ja katto on hiottu ja maalattu useampaan kertaan ja sisustettu uudestaan.
  
• Olohuoneen seinistä on poistettu kaksi kerrosta tapettia. Olohuoneen seinät on hiottu ja maalattu, samoin katto. TV-tasoa päädyimme jatkamaan leveyssuunnassa ja seinälle ostimme yhden String-hyllyn kirjoille, mutta takan jätimme entiselleen.
• Pikkuveljen huoneesta on revitty irti puolipaneelit sekä vanhat seinään poratut hyllyt. Seinät on hiottu, tapetoitu tasoitetapetilla ja sen jälkeen vielä maalattu kahteen kertaan. Myös katto on maalattu.
• Kohta kaksi vuotta remonttiromuvarastona toiminut koko asunnon levyinen parveke on tyhjennetty puretuista puolipaneeleista, vanhoista verhotangoista ja tyhjistä maalipurkeista. Kaatopaikalle vietyjen tavaroiden tilalla on nyt kolme mattoa, kasa tyynyjä ja korikeinu lukupaikaksi.
  
• Parketti on öljytty koko asunnosta. (Tämä teetettiin ulkopuolisella.)
• Sekä kylpyhuone että WC on remontoitu alkuvuodesta kokonaan putkiremontin yhteydessä. (Tämäkin teetettiin ulkopuolisella.)

MITÄ ON VIELÄ TEKEMÄTTÄ:

• Männynvärinen keittiö kaipaa täyttä päivitystä. Uuteen keittiöön on tulossa paljon valkoista sekä taso samaa tammea, mitä keittiön pöytäkin. Keittiön muotoa emme juuri muuta, sillä sitä rajoittaa pitkälti myös seinien koteloinnit, yksi kiinteä hormi ja yksi kantava seinä, jonka purkaminen ei ole mahdollista. Koko remontti purkamisesta asennukseen ja kasaamiseen asti teetetään ulkopuolisella.
  
• Männynvärinen eteinen kaipaa täyttä päivitystä.
• Pikkuveljen huone odottelee vielä liukuoven tilalle uutta tavallista ovea ja molempien poikien huoneiden vaatekaapit olisi uusittava jossain vaiheessa. 
  

Kunhan uusi keittiö on kesäkuussa maksettu, siirrytään säästämään eteistä varten. Siinä muutos on onneksi sen verran pieni, ettei remonttia varmasti tarvitse odottaa ihan kahta vuotta.

 

Natasha Lester: Ranskalainen valokuvaaja.

”Koko pitkän, vaitonaisen paluumatkan ajan Pariisiin Jess pyöritteli mielessään kolmea asiaa. Yhdysvaltain armeijan sotilasta, joka oli sanonut kukaan ei estä minua ottamasta tuota tyttöä. Dania sanomassa minä rakastan sinua. Ja sitä, mitä hirveää noista sanoista vielä koituisikaan yhdelle heistä.

     Pommi oli näköjään juuri räjähtänyt.”

Natasha Lester: Ranskalainen valokuvaaja (The French Photographer, 2019. suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi)

Gummerus, 473 sivua.

New York, syyskuu 1942. Valokuvamalli Jessica Mayn nousujohtoisen uran loputtua skandaaliin päättää Jess ottaa urallaan uuden askeleen: hän, joka on aina myös kirjoittanut lehtiartikkeleita ja reportaaseja ja valokuvannut itsekin, lähtee Voguen kirjeenvaihtajaksi sodan runtelemaan Eurooppaan, ensin Lontooseen ja sieltä Italian kautta Pariisiin. Todellisuus iskee vasten kasvoja välittömästi Jessin päädyttyä kenttäsairaalan sijaan juoksuhaudan keskelle taistelukenttää. Jess on tottunut siihen, että häntä jumaloidaan ja että jokaisissa juhlissa kymmenien ihmisten katseet seuraavat hänen liikkeitään. Yhtäkkiä hänen on opittava raivaamaan tiensä läpi taisteluiden ja todistamaan samalla, että hän pystyy naisena samaan kuin miehet.

Euroopassa Jessin elämään astuu kaksi ihmistä, laskuvarjojääkäri Dan Hallworth sekä pieni orpotyttö Victorine, jota amerikkalaissotilaat ovat alkaneet pitää maskottinaan, omana onnettarenaan. Danin ja Victorinen ohella Jess ikuistaa kamerallaan kuoleman, sodan sellaisena miltä se lähietäisyydeltä näyttää.

Sota ja lehtiala ovat miesten maailmaa, sen Jess tietää. Silti välillä Jess tuntee ajautuneensa mahdottomaan paikkaan. Kuinka ansaita kunnioitusta naisena, jonka kaikki näkevät vain kevytkenkäisenä ja tyhjäpäisenä valokuvamallina? Mistä löytää oikeat sanat kertomaan niistä hirveyksistä, joita tapahtuu aseiden vaiettua, suljettujen ovien takana, silloin kun pitäisi jo olla turvallista? Entä millaisen hinnan rohkeudesta ja omien rajojen puolustamisesta lopulta joutuu maksamaan?

 

”Jess etsi lehdistä oikeat aukeamat ja näytti Victorinelle valokuvan pikkutytöstä Danin sylissä. Victorinen hymy oli tallentunut Jessin kameralle mustavalkoiseen kuvaan, josta huokuvaa mittaamatonta rakkautta ei mikään koskaan tuhoaisi. Tunne välittyi väkevästi myös Danin profiilista, ja Jess oli joutunut laittamaan lehden pois nähtyään kuvan ensimmäisen kerran, sillä se oli saanut hänet tajuamaan, että myös Dan oli haavoittuvainen ja että ilman tätä Victorinella ei olisi ketään. Jessin oli tehnyt mieli huutaa: Varokin kuolemasta, saamari soikoon!”

 

Ranska, kesäkuu 2004. Taidekuriiri D’arcy Hallworth saapuu ranskalaiseen kartanoon pakkaamaan kuuluisan valokuvaajan teoksia Australiassa järjestettävää valokuvanäyttelyä varten tietämättä, ettei ole sattumaa, että juuri hänen on käytävä läpi juuri nämä valokuvat.

Natasha Lesterin Ranskalainen valokuvaaja perustuu kuvajournalisti Lee Millerin elämään ja se on voittanut RNA:n vuoden historiallisen romaanin palkinnon.

Paperilla Natasha Lesterin Ranskalainen valokuvaaja on minun kirjani: on sodan hajottama Eurooppa, Pariisi ja vintage-muotia, feminismiä, miesten keskellä omaa tietään raivaava, itsenäinen ja moderni naispäähenkilö sekä rakkaustarina, josta tietää jo sen alkaessa: tämä ei voi päättyä muuten kuin kyyneliin. Ehkä juuri siksi kirja oli jonkintasoinen pettymys. Siinä missä odotin elämää suurempaa sotatarinaa Kaikki se valo jota emme näe -kirjan tai Koodinimi Alicen tavoin, sain ennemminkin tarinan, joka monin paikoin tuntui vähän naiivilta, ehdottomasti liian ennalta arvattavalta ja usein vähän kliseiseltä. 

Ranskalainen valokuvaaja on perushyvää viihdekirjallisuutta, missä toki sinänsä ei ole mitään huonoa. Mutta kun kirjaan tarttuessaan odottaa pääsevänsä uppoutumaan isoon lukuromaaniin, jää lukukokemus pakostakin hieman vaisuksi.

 

”Kun Jess vetäytyi, hän väläytti Danille hymyn, jonka tämä muisti nimenomaan ja aivan erityisesti Jessica Mayn tavaramerkkinä. ’Jonakin päivänä, kun sydämesi on eheytynyt ja ajattelet minua, ole kiltti ja nosta malja minulle’, Jess sanoi. ’Meidän muistomme on sen arvoinen.’”

Minä suojelen sinua kaikelta.

 

Kun siskoni oli seitsemän, koulumatkan varrella ollut vanha puinen omakotitalo paloi. Palossa ei kuollut kukaan, ainakaan meidän kahden alle kymmenvuotiaiden todellisuuksissa, mutta päästäkseen kouluun ja myöhemmin kotiin siskon täytyi ohittaa hiiltynyt raunio, se mitä talosta palon jälkeen oli jäljellä. Savun tuoksu tuntui kauas ja mieleen tuli, olisko kotikin voinut talon tavoin palaa koulupäivän aikana. Meni pitkään, ennen kuin koulumatka tuntui siskostani samalta kuin ennen.

Minä, yhdeksänvuotias, kuljin tismalleen samaa koulumatkaa, mutta minun muistoissani ei ole taloa, tulipaloa eikä pelkoa. Sillä siitä kummallinen on ihmismieli.

Kun kymmenen vuotta sitten tulin äidiksi, päätin: minä suojelen sinua kaikelta ja sinun lapsuudestasi minä teen täydellisen. Siihen valitsen leikkejä, ystäviä ja mummolan pihaton takana olevaan metsään rakennettavia puumajoja, päiviä rannalla, iltoja perhepuiston grillin ääressä kaveriporukalla ja viikonloppuja mummolassa, harrastuksia ja Narniaa iltasaduksi. Tötteröä pitkin sormille valuvaa mansikkajäätelöä, Kirkonrottaa isolla porukalla ja lauantai-iltoja, joina saunan jälkeen tehdään poppareita ja käperrytään sohvalle katsomaan Selviytyjiä koko perhe. Uimahallireissuja, Korkeasaari kummitädin kanssa ja yökyläilyjä.  Ne kaikki olen siihen saanut valitakin, onneksi.

Mutta sitten on ne, mitkä tulivat, vaikken niitä valinnutkaan: riidat ja itkupotkuraivarit, illat joina huoneen lattialle jääneet likaiset sukat katkaisivat kamelin selän ja englannin läksyt, jotka päättyivät vuosisadan riitaan.  Oma vajavaisuuteni äitinä, vaikka muuta päätinkin, ja sana kasvain, jonka jouduin sinulle selittämään.

Ja sitten on se kotimatka, jona kävelet koulusta kotiin kuten aina ennenkin suunnitellen sitä, kuinka kohta heität selästäsi repun ja lennätät lennokkia, ja sitten sillä, sinun maailman turvallisimmalla matkallasi löydät viereisen talon naapurin, joka juuri sinä tavallisena arkipäivänä, kello yhden jälkeen, on päättänyt hirttäytyä parvekkeellaan.

Tätä en koskaan, koskaan sinulle valinnut, ja jos mitenkään olisin voinut, olisin ottanut sen sinulta itselleni kannettavaksi. 

Yöllä hiivin huoneeseesi niin kuin aina ja ajattelen: voi kunpa tämä ei olisi sinun lapsuutesi loppu, kohta jossa lakkaat katsomasta maailmaa niin kuin ennen, vaan että vielä tänäkin jälkeen on kevyitä, toisiinsa lomittuvia päiviä, mielikuvitusleikkejä ja koulumatkoja, joina jännittävintä on pensas, jonka voi ajatella näyttävän lohikäärmeeltä.   

Sulkapallopäiviä, kilometrejä bussin kyydissä ja se kuukausista julmin.

 

Tiistai on sulkapallopäivä. Ei minulla, tietenkään, mutta sillä miehellä, jota en oikeasti ollenkaan tunne mutta jonka kanssa olen jakanut saman työmatkan viimeiset kolme vuotta. Emme moikkaa, tietenkään, mutta tunnistamme toki molemmat toisemme myös muualla kuin siinä samassa aamubussissa, jolla molemmat kuljemme töihin. Viimeisen vuoden olen nähnyt maskin takaa miehestä vain silmät, ja se repussa aina tiistaisin mukana kulkenut sulkapallomailakin katosi jossain vaiheessa koronavuotta. Työmatka pysyi silti samana: kaksikymmentä minuuttia, joka aamu.

Huhtikuussa istumme jälleen siinä samassa bussissa ja yhtäkkiä nostalgia vyöryy yli. Enää syksyllä en näe enää sinunkaan, ajattelen, ehkä vähän oudosti, ja kun jonkun vuoden kuluttua ohitamme toisemme kadulla, olen itsekin jo unohtanut aamubussin ja tiistaisen sulkapallopäivän. Jäämme taas samalla pysäkillä ja jatkamme omiin suuntiimme, ihan niin kuin tähänkin asti. 

Töissä työkaveri kertoo laskeneensa aamut. Niitä on jo alle neljäkymmentä.

Kevät on hyvästien aikaa. Kun lumen alta nousevat vuoden ensimmäiset leskenlehdet, tennarit ja lippikset ilmestyvät kauppoihin ja koulun naulakoihin ja ystävät tekevät kesälomasuunnitelmia, käyn minä taas kerran läpi monistepinot, irrotan julisteet luokan seinältä ja sanon hyvästit. Ensin sille aamubussin sulkapallomiehelle, sillä niin on helpointa, sen jälkeen tutulle työmatkalle, bussikuskille, luokkahuoneelle, jota on koulussa alettu kutsua Lauran luokaksi ja lopulta työkavereille ja oppilaille. Kaikkein vaikeinta on hyvästellä oma luokka, seiskaluokkalaiset, jotka olisin halunnut luotsata läpi yläkoulun ja päästää maailmalle vasta ysiluokkalaisina, parikymmentä senttiä pidempinä ja vähän itsevarmempina, vielä valmiimpina.

Näinä keväinä toinen toisiaan seuraavat työpätkät tuntuvat erityisen raskailta. Jälleen kerran olen kiintynyt, vaikkei pitänyt, tehnyt töitä koko sydämellä, kuunnellut salaisuuksia, valanut uskoa, tukenut, moittinut ja kasvattanut ja monena päivänä saapunut kotiin täysin tyhjänä. Koronan suljettua ravintolat, kahvilat, uimahallin ja ystävien ovet, olen ollut ennen kaikkea opettaja ja vain pienen osan sisko, ystävä, opiskelukaveri tai naapuri. Ehkä juuri siksi tämänkeväiset hyvästit tuntuvat niin isoilta.

Ryven urahäpeässä, jäätävässä itsesäälissä ja harmituksessa kaksi viikkoa ja unohdan kaiken sen hyveellisen höpinän, jonka mukaan en enää muka arvota itseäni työn kautta. Kolmentoista vuoden pätkätyöuran jälkeen se ei ole ihmekään.

Huhtikuu on kuukausista julmin, tulee mieleen yhtenä iltapäivänä, kun istun taas bussissa matkalla töistä kotiin. (Se kun on päivän ainoa hetki, jolloin edes näennäisesti olen hetken yksin ajatusteni kanssa ilman, että kukaan juuri silloin haluaa minua yhtään mihinkään). Mutta sitten törmään Instagramissa ystävän jakamiin fiiliksiin viimeisestä työpäivästä. En sano hyvästi, vaan heippa ja nähdään taas, kirjoittaa ystäväni.

Vaikka minun tämänkertainenkaan uusi alku ei ollut se, minkä valitsin itse, niin ehkä sen alle neljänkymmenen päivän kuluttua voin yrittää samaa: sanoa heippa, sillä kyllä me taas, edes joskus ja jossain, vähintään törmätään.

Saara Cantell: Kaikki tuoksuu lumelta.

”Kaikista mahdollisista aluista päätän antaa sinulle sen, joka levittäytyy pehmeänä, kylmänä ja valkoisena. Haikeana siitä, ettet ehkä tule kokemaan sellaisia talvia, jotka vielä minun lapsuudessani olivat itsestäänselvyys, haluan tuoda sinut sisään tarinaan, kun kaikki tuoksuu lumelta.”

Saara Cantell: Kaikki tuoksuu lumelta (2021)

Tammi, 323 sivua.

Arvostelukappale.

 

Yksi kauneimmista kirjoista, jonka olen vähään aikaan lukenut, kirjoitin vuosi sitten Saara Cantellin esikoisteoksesta Kesken jääneet hetket. Kirja jätti silloin jäljen, mutta tuon kirjoittamani lauseen olin jo ehtinyt unohtaa. Mutta siinä se oli yhtäkkiä taas, tällä kertaa printattuna Saara Cantellin tämän kevään uutuuskirjan, Kaikki tuoksuu lumelta, kansilehtisessä. Jos jo muutenkin tuntuu erityiseltä saada luettavakseen kirja, joka ei vielä siinä vaiheessa ole ehtinyt edes kauppojen hyllylle, tuntui se tällä kertaa vielä hienommalta.

Tulevaisuus aukenee Kertun edessä kuin tyhjä kanvaasi, johon hän saa itse maalata polkunsa: hän on juuri valmistunut Taideakatemiasta kurssinsa lahjakkaimpana ja syksyllä hän ei enää ole Helsingissä, vaan maalaa itsensä taiteen historiaan pienessä ullakkoateljeessaan Pariisin kattojen yllä. Eletään 50-lukua eikä naisia ole juuri totuttu näkemään taiteen huipulla, mutta Kerttu tietää, että hän voi päästä juuri sinne, minne haluaa.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Kertun tytär Tuija näkee itsensä äitinsä maalauksessa ja ymmärtää: sen takana avautuvan maiseman sijaan äidin erityinen luonnostelukatse oli suunnattu häneen, pieneen tyttöön, joka leikki rannalla sinisessä uimapuvussaan ja ruudullinen huivi päässään, omaan maailmaansa uppoutuneena. Ehkä siinä, maalattuna kankaalle, on se jokin, mitä hän olisi kaivannut niinä vuosina, joina etsi itseään ensin yliopistosta ja sitten kommuunista maalla, jokin mikä olisi kuiskannut metsässä puiden huminana sinä riität.

Nämä asiat Olivia, Tuijan tytär ja Kertun tyttärentytär, on nyt päättänyt kertoa omalle vastasyntyneelle tyttärelleen. Sillä osatakseen suunnistaa pimeässä, on tiedettävä, mistä ja miten on siihen hetkeen tullut.

”Sillä jossain, ei edes kauhean syvällä sisimmässä vaan heti pinnan alla esiin pyrkimässä, kuplii tieto siitä, että hän on ansainnut tämän. Kaikki ne kerrat, jolloin on luullut kuuluvansa johonkin - lahjakkaiden opiskelijoiden valittuun sisäpiiriin yliopistolla, yhteisöön maatilalla, omaan lapsuudenperheeseensä - ovat osoittautuneet harhaksi. Lopulta hän jää aina kiinni, ja oikea olemus paljastuu esille olkapäiltä valahtavan liian ison naamiaisviitan alta. Tarpeeton, turha. Tyttö, jonka ei olisi pitänyt edes syntyä. Eikä jäljellä ole enää muuta kuin mehun taikinaiseksi mössäämän keksin äitelä maku suussa ja auringossa lämmenneen hiekan pistely iholla.”

Kaikki tuoksuu lumelta on kolmen naisen, Kertun, Tuijan ja Olivian, tarina, jossa miehet saavat lähinnä statistin roolin. Cantellin hahmot ovat samaistuttavia ja elämänmakuisia, kukin omalla tavallaan. Ehkä kaikista kiehtovammiksi nousevat Tuijan velipuoli Juha ja Kertun sisko Irja, joihin molempiin olisi tutustunut mielellään paremminkin. Sen sijaan Kertun kanssa Cantell sortuu paikoin kliseisyyteen, vaikka hahmo itsessään onkin rakennettu taidokkaasti. 

Ja sitten on lumi, joka sitoo yhteen näennäisen erilliset hetket.

Sinä yönä, jona Kerttu ja Toivo ensimmäistä kertaa kävelevät yhdessä kaupungin läpi Kaivopuistosta Töölöön, sataa lunta, suuria pehmeitä hiutaleita, jotka tarttuvat hetkeksi lapasten pinnalle kaikessa monimutkaisuudesta ennen, kun sulavat pois. Matemaattinen mahdottomuus, sellainen ovat kaksi samanlaista lumihiutaletta, mutta ehkä juuri samanlainen kiteiden rykelmä laskeutui siitäkin huolimatta Tuijan ikkunalle eräänä iltana vuosia myöhemmin - ja kuvitti sitä hetken. Sillä siellä missä on todennäköisyyksiä, on aina myös poikkeuksia. Ja vähän niin kuin lumihiutaleet, myös ihmiset ja kohtalot ovat kaikki ainutlaatuisia, ja ihan samoin lumihiutaleetkin ovat olemassa omina itsenään vain silmänräpäyksen ennen sulautumistaan osaksi lumikinosta tai sulamistaan pois. 

 

”Mistä tämä epämukavasti pettymystä muistuttava tunne oikein kumpuaa? Ehkä se johtuu siitä, että tilanne on niin tuttu. Asioiden sivuuttaminen puhumatta niistä, yhteisesti hiljaisuudessa sovittu leikki jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut... Jostain syystä hän oli kuvitellut, että sellainen kuului vain lapsuudenkotiin. Oksasenkadun isoon asuntoon, johon mahtui toistasataa kuutiometriä painostavaa hiljaisuutta ja tunkkaista teeskentelyä. Huone toisensa jälkeen täynnä sameaksi vaiettuja tapahtumia, ihmisiä ja toiveita. Kaapit pullollaan piilotettuja muistoja.”

 

Saara Cantellin esikoista, Kesken jääneitä hetkiä, rakastin ehdoitta. Kaikki tuoksuu lumelta jatkaa pitkälti samoja teemoja maalaten pala palalta esiin yhden suvun tarinaa lähinnä naisten näkökulmasta ja asioita, jotka vuosien aikana on totuttu vaikenemaan. Tarina kolmesta naisesta eri aikakausina kietoo mukaansa, muttei mene samalla tavalla ihon alle kuin edeltäjänsä. Ehkä kyse on viime kuukausina lukemistani Satu Vasantoloista ja Tommi Kinnusista, mutta jostain syystä Kaikki tuoksuu lumelta tuntuu liiankin tutulta. Vaikka rakastankin juuri tällaista kotimaista proosaa, toisiinsa kietoutuvia kohtaloita, joista ei ole puhuttu, eri kertojaäänien kautta rakentuvaa tarinaa ja eri aikojen kuvausta, ei Kaikki tuoksuu lumelta jostain syystä onnistu löytämään sitä viimeistä silausta, vaikka resepti toimiva onkin. 

Kritiikistä huolimatta Kaikki tuoksuu lumelta ei siltikään petä: Cantellin toinen teos on esikoisen tapaan toimivaa perusproosaa ja tarina pitää otteessaan. Vasta lopussa selviää, miten maatuskanuket asetellaan oikeille paikoilleen.

”Päivä on poutainen, lämpötila nollan tuntumassa, mutta tuuli saa ilman tuntumaan kylmemmältä. Oksasenkadulta kävelee Talvipuutarhaan Hesperianpuiston kautta, Töölönlahden rantaa pitkin, vähän alle puolessa tunnissa. Kaksituhattaneljäsataaneljäkymmentäkahdeksan askelta. Joinakin päivinä niitä on ollut enemmän, joskus vähemmän. Monesti hän on väsynyt tai seonnut laskuissa. Mutta niinä päivinä, kuten tänään, kun jaksaa laskea jokaisen askeleen, on helpompi keskittyä. Silloin auringon ivaava, maiseman raa’asti eteen avaava valo ei loukkaa yhtä paljon. Harmaiden päivien suojaan ehti tottua. Turruttautua pilvien tarjoaman värittömyyden valheelliseen turvaan.

     Niin kuin hän ei olisi tiennyt, että kaikki lohtu on valhetta, tarjolla vain jotta se voitaisiin nykäistä pois.”

Ashley Audrain: Lapsi rakas.

”Pohdin päässäni erilaisia keinoja päästä pois. Siellä, pimeässä, maidon heruessa, tuolin keinuessa. Harkitsin laskevani hänet pinnasänkyyn ja lähteväni keskellä yötä. Mietin, missä passini on. Mietin satoja lähteviä lentoja lentoaseman valotaulussa. Mietin, miten paljon rahaa pankkiautomaatista sai nostettua kerralla. Että jättäisin puhelimeni yöpöydälle. Mietin, miten pitkään kestäisi, että maito ehtyisi, että rinnoistani ei enää näkisi, että hän oli syntynyt.

     Käsivarteni tärisivät miettiessäni, että voisin oikeasti tehdä niin.

     Nämä ovat sellaisia ajatuksia, joita en koskaan lausunut ääneen. Nämä ovat sellaisia ajatuksia, joita useimmat äidit eivät ajattele.”

Ashley Audrain: Lapsi rakas (The Push, 2021. suom. Oona Nyström)

Otava, 317 sivua.

Arvostelukappale.

 

Sinä kesänä pikkuruiset lastenvaatteet kauppojen ikkunoissa ja käsi kädessä kadulla kävelevät sisarukset alkoivat yhtäkkiä näyttää erilaisilta ja ensimmäistä kertaa Blythe näkee itsensä muuna kuin äitinsä tyttärenä. Ehkä hänkin pystyisi siihen, mihin kaikki muutkin, olemaan äiti. Fox piirtää kalenteriin merkityn O-kirjaimen viereen pieniä hymynaamoja eikä aikaakaan kun raskaustestiin ilmestyy kaksi viivaa.  Blythe ilmoittautuu odottavien äitien jumppatunnille ja lukee lainaamansa raskausoppaat. Tyttö, hän tietää jo ennen, kun se edes on mahdollista. Enemmän kuin mitään Blythe haluaa olla hyvä, välittävä äiti, jollaista hänellä itsellään ei koskaan ollut.

Mutta jo parin päivän päästä synnytyksestä Blythe tuijottaa vastasyntynyttä tytärtään ja ajattelee: voi kunpa katoaisit. Kaikki äitiydessä tuntuu olevan hänelle vierasta, jotain minkä hän tekee väärin, eikä hän tunnu saavan tyttäreensä sellaista yhteyttä, kuin olisi toivonut. Lisäksi tytössä, Violetissa, on tuntuu olevan jotain vialla: aivan kuin tytöstä huokuisi jokin terävyys, josta Blythen oli vaikea saada kiinni. Siinä missä muut lapset ovat iloisia ja tyytyväisiä, ei Violet juuri osoita kiintymystä tai vastaa hellyydenosoituksiin. Ja sitten tapahtuu jotain, mitä edes Blythe ei saata uskoa.

Vai onko kaikki sittenkin vain Blythen mielikuvista?

Meidän suvun naisia ei ole tarkoitettu äidiksi, tietää Blythe, jonka oman vaikean äitisuhteen juuret ovat jo edellisen sukupolven kokemuksissa. Mutta kuinka pitkälle edellisten sukupolvien traumat voivat siirtyä ja mitä sitten, jos oma lapsi on oikeasti paha?

 

”Vielä vuosien päästä, kauan sen jälkeen kun hän alkoi nukkua kokonaisia öitä, heräsin joskus hänen itkuunsa. Tarrasin rintaani ja muistin, mitä olin tehnyt. Muistin musertavan syyllisyyden ja mielihyvän, joka peitti syyllisyyden alleen; mielihyvän, jota sain siitä, että jätin hänet huomiotta. Muistin kiihkon, jonka vallassa kirjoitin musiikin ja kyynelten sekoittuessa taustalla toisiinsa. Sen, miten nopeasti sivut täyttyivät. Miten lujaa sydämeni hakkasi. Miten syvästi häpesin, kun jäin kiinni.”

 

Rakas lapsi on Ashley Audrainin esikoinen, joka sukeltaa häpeilemättä äitiyden pimeällä puolelle, maailmaan josta ei oikeasti ole lupa edes puhua. Kirjassa on paljon samaa kuin Lionel Shriverin Poikani Kevinissä, mutta jollain tapaa helpommassa muodossa: Audrainin kirjassa pahuus on vasta epäilys, jotain mitä luulee sivusilmällään nähneensä. Äitiysteeman ohella Adrain nostaa esille perhesuhteet ylipäätään, kokemukset, joita kannamme yli sukupolvien, lapsen kuolemaan liittyvän trauman sekä henkisen ja fyysisen väkivallan vaikutukset. Mikään kovin kevyt kirja ei siis ole kyseessä - mutta sitäkin puhuttelevampi.

 

”Minulla on eläviä muistoja lapsuudestani kahdeksanvuotiaasta alkaen. Olisi mukavaa, jos minulla olisi näiden muistojen lisäksi muutakin, mihin tukeutua, mutta ei minulla ole. Jotkut ihmiset perustavat näkemyksensä menneisyydestä kuluneisiin valokuviin tai tarinoihin, jotka joku läheinen on kertonut heille ties miten monta kertaa. Minulla ei ollut mitään tällaista. Äidillänikään ei ollut, ja ehkä se oli osa ongelmaa. Meillä oli vain yksi versio totuudesta.”

 

Toinen toisensa perään ilmestyvien psykologisten trillerien joukossa Lapsi rakas on virkistävä yllätys. Kirja imaisee otteeseensa välittömästi, pitää yllä jännitystä ja siinä vaiheessa, kun jo ehdin vähän pettyä loppuun, vetää vielä maton jalkojen alta. Lopulta hotkin tämän muutamassa päivässä, sillä on yksinkertaisesti pakko. Lapsi rakas onnistuu olemaan samalla sekä hyytävä että samaistuttava, mikä tekee kirjasta entistä häiritsevämmän: sukukartanoiden sijaan Audrainin pahuus vaanii leikkipuistossa, aivan siinä kiipeilytelineen vieressä ja odottaa, että käännät katseesi vain hetkeksi.

 

”Äitien ei kuulu saada lapsia, jotka kärsivät. Kenenkään ei kuulu saada lapsia, jotka kuolevat.

     Eikä kenenkään kuulu kasvattaa pahoja ihmisiä. 

     Seistessäni siinä oven takana toivoin ohikiitävän hetken ajan, että Violet olisi ollut se, joka työnnettiin alas leikkitelineeltä.

     Istuin autossa sairaalan parkkipaikalla ja kävin tilanteen jälleen läpi mielessäni, mutta tällä kertaa eri tavalla kuin aiemmin. Minun oli pakko lakata vatvomasta asiaa; minun oli pakko uskoa, että tyttäreni ei ollut kampannut sitä poikaa.”

Kuukauden vege: tex mex -salaatti.

Huhtikuun vegenä kokataan tex mex -salaattia, joka valmistuu lounaaksi vaikka edellisillan tortillojen jämistä. Ohjeen löysin alun perin Sara Vannisen blogista, mutta muokkasin mieleisekseni.

TEX MEX -SALAATTI

1 pkt tex mex -härkistä

taco-mausteseos 

vettä

salaattia

lehtikaalia

valkosipulia

mustapippuria

suolaa

kirsikkatomaatteja

avokadoa

chiliä

korianteria

oliiviöljyä

nachoja

Revi lehtikaali palasiksi ja paista pannulla öljyn, valkosipulin, suolan ja mustapippurin kanssa. Nosta sivuun odottamaan.

Paista härkis ja lisää joukkoon taco-mausteseos sekä loraus vettä. Anna tekeytyä hetki.

Revi salaatti ja pilko avokado, kirsikkatomaatit ja chili. Sekoita salaattiainekset keskenään ja lisää päälle korianteria ja nachomurusia.

Jotain muuta salaattia?

Kokeile vaikka 

nyhtökaura-nuudelisalaattia ja maapähkinäkastiketta 

tai

granaattiomena-halloumisalaattia