tiistai 13. huhtikuuta 2021

Saara Cantell: Kaikki tuoksuu lumelta.

”Kaikista mahdollisista aluista päätän antaa sinulle sen, joka levittäytyy pehmeänä, kylmänä ja valkoisena. Haikeana siitä, ettet ehkä tule kokemaan sellaisia talvia, jotka vielä minun lapsuudessani olivat itsestäänselvyys, haluan tuoda sinut sisään tarinaan, kun kaikki tuoksuu lumelta.”



Saara Cantell: Kaikki tuoksuu lumelta (2021)

Tammi, 323 sivua.

Arvostelukappale.

 

Yksi kauneimmista kirjoista, jonka olen vähään aikaan lukenut, kirjoitin vuosi sitten Saara Cantellin esikoisteoksesta Kesken jääneet hetket. Kirja jätti silloin jäljen, mutta tuon kirjoittamani lauseen olin jo ehtinyt unohtaa. Mutta siinä se oli yhtäkkiä taas, tällä kertaa printattuna Saara Cantellin tämän kevään uutuuskirjan, Kaikki tuoksuu lumelta, kansilehtisessä. Jos jo muutenkin tuntuu erityiseltä saada luettavakseen kirja, joka ei vielä siinä vaiheessa ole ehtinyt edes kauppojen hyllylle, tuntui se tällä kertaa vielä hienommalta.

Tulevaisuus aukenee Kertun edessä kuin tyhjä kanvaasi, johon hän saa itse maalata polkunsa: hän on juuri valmistunut Taideakatemiasta kurssinsa lahjakkaimpana ja syksyllä hän ei enää ole Helsingissä, vaan maalaa itsensä taiteen historiaan pienessä ullakkoateljeessaan Pariisin kattojen yllä. Eletään 50-lukua eikä naisia ole juuri totuttu näkemään taiteen huipulla, mutta Kerttu tietää, että hän voi päästä juuri sinne, minne haluaa.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Kertun tytär Tuija näkee itsensä äitinsä maalauksessa ja ymmärtää: sen takana avautuvan maiseman sijaan äidin erityinen luonnostelukatse oli suunnattu häneen, pieneen tyttöön, joka leikki rannalla sinisessä uimapuvussaan ja ruudullinen huivi päässään, omaan maailmaansa uppoutuneena. Ehkä siinä, maalattuna kankaalle, on se jokin, mitä hän olisi kaivannut niinä vuosina, joina etsi itseään ensin yliopistosta ja sitten kommuunista maalla, jokin mikä olisi kuiskannut metsässä puiden huminana sinä riität.

Nämä asiat Olivia, Tuijan tytär ja Kertun tyttärentytär, on nyt päättänyt kertoa omalle vastasyntyneelle tyttärelleen. Sillä osatakseen suunnistaa pimeässä, on tiedettävä, mistä ja miten on siihen hetkeen tullut.


”Sillä jossain, ei edes kauhean syvällä sisimmässä vaan heti pinnan alla esiin pyrkimässä, kuplii tieto siitä, että hän on ansainnut tämän. Kaikki ne kerrat, jolloin on luullut kuuluvansa johonkin - lahjakkaiden opiskelijoiden valittuun sisäpiiriin yliopistolla, yhteisöön maatilalla, omaan lapsuudenperheeseensä - ovat osoittautuneet harhaksi. Lopulta hän jää aina kiinni, ja oikea olemus paljastuu esille olkapäiltä valahtavan liian ison naamiaisviitan alta. Tarpeeton, turha. Tyttö, jonka ei olisi pitänyt edes syntyä. Eikä jäljellä ole enää muuta kuin mehun taikinaiseksi mössäämän keksin äitelä maku suussa ja auringossa lämmenneen hiekan pistely iholla.”


Kaikki tuoksuu lumelta on kolmen naisen, Kertun, Tuijan ja Olivian, tarina, jossa miehet saavat lähinnä statistin roolin. Cantellin hahmot ovat samaistuttavia ja elämänmakuisia, kukin omalla tavallaan. Ehkä kaikista kiehtovammiksi nousevat Tuijan velipuoli Juha ja Kertun sisko Irja, joihin molempiin olisi tutustunut mielellään paremminkin. Sen sijaan Kertun kanssa Cantell sortuu paikoin kliseisyyteen, vaikka hahmo itsessään onkin rakennettu taidokkaasti. 

Ja sitten on lumi, joka sitoo yhteen näennäisen erilliset hetket.

Sinä yönä, jona Kerttu ja Toivo ensimmäistä kertaa kävelevät yhdessä kaupungin läpi Kaivopuistosta Töölöön, sataa lunta, suuria pehmeitä hiutaleita, jotka tarttuvat hetkeksi lapasten pinnalle kaikessa monimutkaisuudesta ennen, kun sulavat pois. Matemaattinen mahdottomuus, sellainen ovat kaksi samanlaista lumihiutaletta, mutta ehkä juuri samanlainen kiteiden rykelmä laskeutui siitäkin huolimatta Tuijan ikkunalle eräänä iltana vuosia myöhemmin - ja kuvitti sitä hetken. Sillä siellä missä on todennäköisyyksiä, on aina myös poikkeuksia. Ja vähän niin kuin lumihiutaleet, myös ihmiset ja kohtalot ovat kaikki ainutlaatuisia, ja ihan samoin lumihiutaleetkin ovat olemassa omina itsenään vain silmänräpäyksen ennen sulautumistaan osaksi lumikinosta tai sulamistaan pois. 

 

”Mistä tämä epämukavasti pettymystä muistuttava tunne oikein kumpuaa? Ehkä se johtuu siitä, että tilanne on niin tuttu. Asioiden sivuuttaminen puhumatta niistä, yhteisesti hiljaisuudessa sovittu leikki jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut... Jostain syystä hän oli kuvitellut, että sellainen kuului vain lapsuudenkotiin. Oksasenkadun isoon asuntoon, johon mahtui toistasataa kuutiometriä painostavaa hiljaisuutta ja tunkkaista teeskentelyä. Huone toisensa jälkeen täynnä sameaksi vaiettuja tapahtumia, ihmisiä ja toiveita. Kaapit pullollaan piilotettuja muistoja.”

 

Saara Cantellin esikoista, Kesken jääneitä hetkiä, rakastin ehdoitta. Kaikki tuoksuu lumelta jatkaa pitkälti samoja teemoja maalaten pala palalta esiin yhden suvun tarinaa lähinnä naisten näkökulmasta ja asioita, jotka vuosien aikana on totuttu vaikenemaan. Tarina kolmesta naisesta eri aikakausina kietoo mukaansa, muttei mene samalla tavalla ihon alle kuin edeltäjänsä. Ehkä kyse on viime kuukausina lukemistani Satu Vasantoloista ja Tommi Kinnusista, mutta jostain syystä Kaikki tuoksuu lumelta tuntuu liiankin tutulta. Vaikka rakastankin juuri tällaista kotimaista proosaa, toisiinsa kietoutuvia kohtaloita, joista ei ole puhuttu, eri kertojaäänien kautta rakentuvaa tarinaa ja eri aikojen kuvausta, ei Kaikki tuoksuu lumelta jostain syystä onnistu löytämään sitä viimeistä silausta, vaikka resepti toimiva onkin. 

Kritiikistä huolimatta Kaikki tuoksuu lumelta ei siltikään petä: Cantellin toinen teos on esikoisen tapaan toimivaa perusproosaa ja tarina pitää otteessaan. Vasta lopussa selviää, miten maatuskanuket asetellaan oikeille paikoilleen.


”Päivä on poutainen, lämpötila nollan tuntumassa, mutta tuuli saa ilman tuntumaan kylmemmältä. Oksasenkadulta kävelee Talvipuutarhaan Hesperianpuiston kautta, Töölönlahden rantaa pitkin, vähän alle puolessa tunnissa. Kaksituhattaneljäsataaneljäkymmentäkahdeksan askelta. Joinakin päivinä niitä on ollut enemmän, joskus vähemmän. Monesti hän on väsynyt tai seonnut laskuissa. Mutta niinä päivinä, kuten tänään, kun jaksaa laskea jokaisen askeleen, on helpompi keskittyä. Silloin auringon ivaava, maiseman raa’asti eteen avaava valo ei loukkaa yhtä paljon. Harmaiden päivien suojaan ehti tottua. Turruttautua pilvien tarjoaman värittömyyden valheelliseen turvaan.

     Niin kuin hän ei olisi tiennyt, että kaikki lohtu on valhetta, tarjolla vain jotta se voitaisiin nykäistä pois.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti