torstai 30. marraskuuta 2017

Ensimmäinen lukukausi päiväkotilaisena.


Joku viikko sitten istuimme miehen kanssa ensimmäistä kertaa Pikkuveljen vasussa. Kun lastentarhanopettaja kysyi, mitä me päiväkodilta ja varhaiskasvatukselta ylipäätään toivoimme, tiesimme heti, millaisen vaatimuslistan esittää: emme kaivanneet puolitoistavuotiaallemme sen kummempia ohjattuja aktiviteetteja, kielisuihkutusta, nokkahuilun alkeiden opettelua tai edes niitä suureellisia projekteja, joiden suunnitteleminen ja toteutus uuvuttaa ainakin koulussa ihan liian monet opettajat. Sen sijaan toivoimme syliä, perinteisiä lastenloruja, perustaitojen kuten jogurtin syömisen ja paidan pukemisen opettelua, kuvakirjan selailua, kiireettömyyttä sekä sitä, että aina olisi aikaa rakentaa vielä yksi hiekkakakku. Siitä tuli paras vasukeskustelu, jossa olimme ikinä olleet. 

Ja onneksi, onneksi, olemme myös saaneet sitä, mitä toivoimmekin. 

Sillä vaikka olisi voinut luulla jotain muuta, ei päiväkodin aloitus toisen lapsen kanssa ollut missään nimessä helppo juttu. Päiväkotikauhutarinoita emme tällä kertaa pelänneet: ne olimme kuullet ja todenneet pelkiksi urbaanilegendoiksi jo viisi vuotta aiemmin isoveljen aloittaessa hoidossa. Sen sijaan Pikkuveli tuntui paljon pienemmältä kuin isoveljensä ikinä. Kun Pikkuveljen sini-punaiseen pöllöreppuun, siihen isoveljen vanhaan, elokuussa ensimmäistä kertaa pakattiin traktoritossut ja vaihtovaatteet, tuntui, että ihan vastahan se painoi vain reilut kaksi maitopurkillista ja hukkui jopa niihin kaikkein pienimpiin KappAhlista löytämiimme housuihinkin. 

Parissa viikossa eroahdistus helpotti, meillä molemmilla. Ja sitten yhtenä päivänä kolmannella päiväkotiviikolla Pikkuveli huusi Katia jo heti ulko-ovelta ja kun muutamaa hetkeä myöhemmin suljin puisen portin, näin ikkunan takana tyytyväisen pojan vilkuttamassa opettajansa sylissä. Sinä päivänä kävelin töihin ensimmäistä kertaa kevyin askelin.

Kaikki lähialueilla kiertävät pöpöt olemme toki syksyn aikana napanneet, niin kuin arvata saattaa: elokuun jälkeen meillä on sairastettu niin vauvarokko, raju enterorokko, muutama perusflunssa kuumeineen kuin yksi ärhäkkä silmätulehduskin. Niinä hetkinä olen ajoittain vaipunut epätoivon syövereihin ja päättänyt, että vain hullu aloittaa uuden työn - tai ylipäätään minkään työn - silloin, kun lapsi on alle kouluikäinen. Mutta niin vain niidenkin hetkien jälkeen on tullut aina aamu, jolloin nenä ei yhtäkkiä enää vuodakaan ja jolloin kukaan ei ole joutunut yön aikana annostelemaan särkylääkettä keittiön hämärässä. Kahvin ja suklaan voimalla on jaksettu nekin kahden tunnin yöunien jälkeiset työpäivät, jotka aamuseitsemältä tuntuivat ihan mahdottomilta puskea läpi.

Mutta onneksi on ne hyvät puolet, joiden takia hoidon aloitus oli kuitenkin lopulta aika hyvä juttu. Yksi niistä löytyi tiistaina Pikkuveljen lokerosta, siitä sen sini-punaisen pöllörepun vierestä: ihka ensimmäinen kaverisynttärikutsu. Neljässä kuukaudessa puolitoistavuotias on saanut jo omia kavereita ihan itse, ilman isoveljeä tai vanhempia. Ja huolimatta siitä esittämästämme vaatimuslistasta on Pikkuveli saanut syksyn aikana sylissä olon ja hiekkakakkujen rakentelun ohella myös käydä Pentti Rasinkaankaan lastenkonsertissa ja maalata jalankuvia oranssilla värillä. Aika ihania juttuja muuten nekin.

maanantai 27. marraskuuta 2017

Joululomasuunnitelmista, kahisevista lakanoista ja pyykinpesusta.



Syyslomaa suunnitellessamme pohdimme jonkin aikaa, olisimmeko taas kerran yhdistäneet miehen työmatkan ja perheloman ja lähteneet vajaaksi viikoksi Lontooseen. Pääsimme jo siihen asti, että selailimme hotellitarjontaa ja sumplimme aikatauluja, kun Parsons Greenin metroasemalla räjähti. Ilman lapsia olisimme varmasti silti varanneet lennot, mutta ajatus kaupunkilomailusta lasten kanssa yksin miehen tehdessä töitä ei enää tuntunutkaan yhtään kivalta. Samaan aikaan Pikkuveli sairasti peräkkäin sekä vauvarokon että enterorokon. Kun reilut pari viikkoa meni lähinnä läpsystävaihto-mentaliteetilla tarkoituksena selvitä edes jollain kunnialla molempien töistä sekä miehen kirjaprojektista, ei aikaa tai edes energiaa uusille lomasuunnitelmille juuri jäänyt. Kun mies palasi illalla töistä kotiin, ehdimme lähinnä käydä läpi seuraavan päivän aikataulut, haut ja viennit sekä sen, kuka ehtii hakea kaupasta maitoa ja missä välissä.

Niinpä emme lähteneet syyslomalla mihinkään  lukuun ottamatta sitä kolmen yön mummolareissua, jonka esikoinen teki ihan itse. Mutta vaikka lomaviikolla ehdimmekin sushille kaupungille peräti kahteen otteeseen, kävimme poikien kanssa Luontomuseossa ja jumpassa sekä näimme useampaa kaveria, odotti kotona aina pyykinpesu, siivous, ruuanlaitto, kurahousuista väittely sekä työpaperit ja korjattavat kokeet, joita en vaan osannut olla vilkuilematta. Viikon loman jälkeen palasin töihin entistä uupuneempana. 

Siksi päätimme, että joululomalle pitää saada joku matka, edes ihan pieni irtiotto arjesta ja huolimatta siitä, että kuluneet viikotkin ovat menneet lähinnä sairastaessa sekä työ- ja hoitovuoroja sumpliessa. Toiveissa olisi, että joululomalla ainakin muutamana päivänä joku muu petaa sängyn sitten, kun siitä on jaksanut nousta, aamupalan voi valita valmiista pöydästä, päivän voi käyttää ihan vaan kaupunkia ja museoita koluten sekä parhaita ravintoloita vertaillen ja illalla, ennen niiden hotellihuoneen kahisevien lakanoiden väliin sujahtamista, voi vielä pulahtaa porealtaaseen. Eli Tallinnaanhan me taas lähdemme heti vuoden alussa, sinne hyväksi havaittuun Tallink Conference & Spahan, Telliskiven suosituimpien ravintoloiden kupeeseen sekä superhelpon kahden tunnin laivamatkan päähän. Ja vaikkei noiden kahden nuorimman matkakumppanin kanssa voi odottaa mitään varsinaista lepolomaa, niin voitte uskoa, että tämä matka tulee todelliseen tarpeeseen.


Hyviä Tallinna-vinkkejä voi siis taas jakaa kommenttiboksissa: 
toiveissa olisi löytää joku muukin kiva ravintola kuin F hoone, maistella ehkä myös tallinnalaista sushia ja viedä pojat ensimmäistä kertaa Energian Oivalluskeskukseen.

perjantai 24. marraskuuta 2017

15 kirjavinkkiä joulupakettiin.



Tämäkin on  varmasti jonkinlainen perinne: kuten kahtena edellisenäkin vuonna, myös tänä vuonna blogista löytyy joululahjakirjavinkkejä. Jos siis harkinnassa on kääriä joulupakettiin kirja, kannattaa lukaista seuraava lista.


15  KIRJAVINKKIÄ JOULUPAKETTIIN


1. Dekkarifanille:
Kristina Ohlsson: Syntitaakka

2. Äidille, joka rakastaa suuria tarinoita:
Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas 

3. Perheen teinille:
Jay Asher: Kolmetoista syytä

4. Hänelle, joka tuskailee, mitä tänään syötäisiin:
Sari Rito & Essi Määttä: Hyvää ja halpaa

5. Siskolle, ikuiselle haaveilijalle:
Romain Puértolais: Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven 

6. Yhteisiin iltasatuhetkiin:
Frank L. Baum: Ihmemaa Oz

7. Hänelle, joka tuntuu kadottaneen luovuutensa kiireiseen arkeen: 
Keri Smith: Tuhoa tämä kirja

8. Pienelle kummilapselle:
Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia

9. Isälle:
Dan Brown: Alku

10. Hänelle, joka rakastaa suuria, ihmisenkokoisia tarinoita sekä kirjoja, jotka koskettavat:
John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa

11. Sushin ystävälle
Miika Pölkki & Heikki Valkama: Sushikirja

12. Hänelle, joka on lukenut jo melkein kaiken:
John Williams: Stoner

13. Mummulle, jonka tarinan haluat kuulla:
Stefan Ekberg: Kirja minusta

14.  Hänelle, joka ei yleensä lue paljon, mutta joka joulupäivänä vetää jalkaan villasukat, lämmittää itselleen glögiä ja syventyy hyvään tarinaan:
Clare MacIntosh: Annoin sinun mennä

15. Kummitytölle, oman elämänsä Peppi Pitkätossulle:
Elena Favilli & Francesca Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille


Viime vuoden listan löydät täältä ja toissavuoden täältä. Ja hei, tänään Adlibriksestä saa Black Fridayn kunniaksi viidentoista prosentin alen - meidän kirjatilauskin lähtee matkaan heti illalla!

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Päiväkirjaklubi vol VI.


Viime viikolla törmäsin Juliaihmisen blogissa ihan mahtavaan tekstiin Asiat, joita en enää häpeä. Nyökyttelin mukana, mutta samalla, rehellisesti sanottuna, myös hieman ärsyynnyin: nämä kun ovat toisaalta myös taas niitä Kunnes täytin kolmekymmentä ja valaistuin -selviytymistarinoita, joihin törmään netissä ja naistenlehdissä aina muutaman viikon välein ja joista kehitän itselleni joka kerta vähintään pienen identiteettikriisin. Että kun täytin kolmekymmentä, eivät jenkkakahvat, selluliitti tai huono hiuspäivä enää tuntuneet missään, ikinä. Että kun täytin kolmekymmentä, opin olemaan itselleni armollinen ja hyväksymään virheeni, ihan joka päivä. Että kun täytin kolmekymmentä tiesin tarkalleen, mitä elämältäni haluan, miten sen saan ja millä aikataululla. Ja että koska se sama maaginen kolmekymmentä, en enää edes osaa hävetä mitään.

Mutta vaikka kolmekymmentä (ja vähän päällekin), kriiseilen edelleen - toisin kuin ne selviytymistarinoiden sankarittaret - huonoja hiuspäiviäni, työkuvioitani, elämäni tarkoitusta sekä niitä jenkkakahvojakin. Lisäksi, edelleen, häpeän monia asioita: Sitä, että puhun välillä liikaa ja liian kovaa ja karaokeillassa en anna suunvuoroa tai mikrofonia kenellekään muulle. Etten osaa heittää niin sulavaa ja älykästä small talkia kuin mitä haluaisin, että olen ihan rapakunnossa, etten siinä fiinimmässä seurassakaan erota kyykkyviiniä laatuviinistä muuten kuin kurkkaamalla hintalappua ja että keittiöni on vielä näin aikuisenakin niin pieni, ettei sinne voi samaan aikaan kutsua useampaan porukkaa istumaan iltaa ilman, että tilanpuutteesta joutuu vääntämään jonkun väkinäisen vitsin. Ja sitten ovat nämä päiväkirjamerkinnät, jotka aikamoisen nostalgiaryöpyn lisäksi saavat aikaan myös pienen häpeänpunan. Kuten vaikkapa tämä.


23.3.1999 

Samaa paskaa joka päivä. Koulua, kotia ja Äänekoskea. Äänekoski on paska paikka. Mä en kestä tätä enää. Mut mä en myöskään aijo antaa Äänekoskelle sitä lahjaa, että jämähtäisin tänne. Hah! Mähän muutan täältä pois heti kun vaan pääsen. Matkalippu vapauteen!!!!!!


(Puhumattakaan niistä yläasteaikaisista runoistani, jotka löysin häkkivarastosta, luin läpi ja hautasin takaisin siihen alimmaiseen laatikkoon, josta ne esille kaivoin.)


Hei, löytyykö sieltä muita, jotka tunnistavat tämän Kun täytin kolmekymmentä -diskurssin? Entäs tuon pikkukaupunkiangstin?

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

DIY: Joulukalenteri alle kolmen kympin


Kun viisivuotias viime jouluna pyysi kuvakalenterin sijaan yllätyskalenteria, vastasin jostain käsittämättömästä syystä, että "ensi vuonna, kun tuo pikkuvelikin ymmärtää jotain kalenterin päälle". Tuskin se sitä enää vuoden päästä muistaa, ajattelin varmaan, mutta niin se vaan muisti. Siksipä tänä vuonna meilläkin on, ihan ensimmäistä kertaa, itse väkerretty yllätysjoulukalenteri.

Ja itse asiassa kävi ilmi, että yllätysjoulukaleterin voikin organisoida sekä melko helposti että suhteellisen halvalla - ja ennen kaikkea ilman, että saa lapsille aikaan tavaraähkyn jo ennen joulua. Meidän paperipussikalenterimme löytyi nimittäin Clas Ohlssonilta seitsemällä eurolla ja kalenterin ripustamiseenkin tarvittiin vain kaapista löytämäni pätkä paperinarua. Yllätyspusseihin hain pojille esikoisen toiveesta Tigerista erilaisia askartelutarvikkeita kuten kyniä, tussit, kuviosakset, teippejä ja pyyhekumit, marketin alelaarista muutaman Lego minifigurin sekä lähikaupasta lakuja, suklaakarkkeja, tikkarit ja rusinoita; yhteensä kalenterin yllätyksiin meni vajaat parikymppiä. Yllätyslahjan hankin vain kuuteentoista pussiin, sillä joka kolmanteen luukkuun sujautin tavaran sijaan tontunviestin eli jonkun yhteisen jouluisen puuhan juuri sille päivälle tai illalle. Ennen jouluaattoa meillä siis muun muassa askarrellaan lumitähtiä ikkunoihin, leivotaan porukalla joulutorttuja, luetaan iltasaduksi Mauri Kunnaksen Tonttukirjaa ja vietetään ainakin yksi koko perheen lautapeli-ilta. 

Että siellä ne nyt ovat, ensimmäiset kuusi luukkua, lastenhuoneen ikkunalla. Vaikkei maassa enää lunta olekaan, niin kummasti alkoi heti tuntua vähän jouluisemmalta. Ja onhan meillä leivottu pipareitakin jo kahteen kertaan!

perjantai 17. marraskuuta 2017

S. K. Tremayne: Tulilapsi

"Ja sitten hän on poissa. Ja minä olen voittaja.
  Ja sitten käännyn katsomaan valmiiksi koristeltua joulukuustani.
  Pieni keijukainen kuusen latvassa katsoo suoraan minuun. Minusta tuntuu, että se tietää. Se tietää, että olen kertonut katkeran totuuden mutta myös valtavan valheen. Se hymyilee. Kaikki hymyilevät. Onhan nyt sentään joulu."


S.K. Tremayne: Tulilapsi (The Fire Child, 2017; suom. Jaana Iso-Markku)
Otava, 364 sivua.


Salamarakastuminen, komea ja upporikas tuore aviomies arvostetusta cornwallilaisesta maanomistajasuvusta, suloinen poikapuoli Jamie sekä valtava kahdeksantoista makuuhuoneen talo täynnä viktoriaanisia huonekaluja ja tiluksilla jättimäiset tinakaivokset - Rachelin, kolmekymppisen lontoolaisen työläisperheen tyttären, elämä on muuttunut muutamassa kuukaudessa täysin. Aika pian Rachelin paratiisin ylle alkaa kuitenkin kerääntyä synkkiä pilviä: kahdeksanvuotiaan Jamien silmissä on yhä useammin poissaoleva, pelottava katse, joka saa Rachelin tuntemaan olonsa uhatuksi omassa kodissaan. 

Vain puolitoista vuotta sitten Jamien äiti ja Rachelin uuden aviomiehen Davidin ensimmäinen vaimo Nina on kuollut traagisessa onnettomuudessa pudottuaan yhteen talon alla risteilevistä syvistä tinakaivoksista. Jäljelle jäi vain Ninan sadetakki sekä muutamia kynnenpaloja todisteena Ninan epätoivoisista yrityksistä päästä takaisin ylös - ruumis on edelleen jossain talon alla. Silti talon valtavan hallin läpi kulkiessaan Rachel tuntee usein Chanelin hennon tuoksun. Ninan lempihajuveden.

"Hän katsoo minua suoraan silmiin ja vetää syvään henkeä. Sitten hän sanoo:
  'Sinä et ole täällä enää jouluna, Rachel.'
  Tuijotan poikaa. Mitä hän tarkoittaa? Miksi hän puhuu juuri joulusta? 'Anteeksi nyt, Jamie, mutta mitä tuo tarkoittaa? Tietenkin minä olen täällä jouluna.'
   Jamie vetää toisen kerran syvään ja hartaasti henkeä ja sanoo sitten hyvin hitaasti kuin paljastaisi kaikkein kauheimman salaisuuden: 'Sinä kuolet joulupäivään mennessä.'"

Ja kuitenkaan Rachelin vaisto ei sano, toisin kuin meidän kaikkien muiden vaisto samassa tilanteessa sanoisi: juokse pois, hyppää autoon ja aja mahdollisimman kauas mahdollisimman nopeasti, sillä tässä käy vielä huonosti.

Koko Tulilapsen idea on niin naiivi, kliseinen ja epäuskottava, että ihan naurattaa, ja kirjan nouseminen bestselleriksi tuntuu lähinnä lukevan yleisön laiskistumiselta. Parinkymmenen sivun jälkeen olen kuitenkin, minäkin, koukussa. Onko Davidin kuvankaunis ensimmäinen vaimo kuitenkin raapinut tiensä ylös syvästä kaivoskuilusta ja palannut kartanoon ja mitä pienen Jamien orvokinsinisten silmien häiriintynyt katse oikeasti tarkoittaa? Pakko saada tietää - ja mielellään yhdeltä lukemalta. Saman tarinan olen toki lukenut jo puolenkymmentä kertaa ennenkin, vähän eri sävyillä vain, mutta jostain syystä se ei haittaa yhtään.

Mitään uutta Tremayne ei Tulilapsellaan tarjoa: jos piti kirjailijan esikoisesta Jääkaksosista - tai yleensäkään mistään viime aikoina vuoden trilleritapaukseksi mainostetusta jännäristä - saa juuri sen mitä toivoikin.  Kirjan synkkää, painostavaa tunnelmaa rakentavaa miljöön valtava, rappeutunut sukukartano, jonka alla kulkevat loputtoman syvät kaivokset täynnä vuosikymmenten aikoina kertyneiden kuolleiden kaivosmiesten ruumiita, jylhät maisemat, myrskyävä meri ja sade, joka tuntuu piiskaavan eristäytynyttä laaksoa harva se päivä. Pakko myöntää, että Tremayne on taitava: Tulilapsi on loistavaa, melko tyylikästä viihdettä koko sen ajan, kun kirja on kesken. Samalla se on kuitenkin kirja, jonka (ja etenkin jonka typerän loppuratkaisun) tulen unohtamaan jouluun mennessä.

Niin ja se joulu. Kirjan jokainen luku nimittäin alkaa kertomalla, kuinka monta päivää jouluun vielä on. Mutta mitä lähemmäksi joulu tulee, ja mitä lyhemmiksi päivät, sitä lähemmäksi tuntuu tulevan myös tuho. 

"On ennustettu, että lunta voi tulla reilustikin. Meteorologit suorastaan herkuttelevat tällä mahdollisuudella: ihmiset rakastavat huonoa säätä, yhtä paljon kuin he rakastavat murhamysteerejä. Carnhallow'ssa murhamysteeri on kuitenkin todellinen. Se on minun elämääni. Mysteeri, joka minun täytyy selvittää. Ja nopeasti."

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Haluaisin olla parempi ystävä.


Viime viikon tiistaina kuuntelin töistä kotiin kävellessäni non-stoppina Sannin Trampoliinia. Siinä kävellessä tuli mieleen, että juuri sen kappaleen sanat minun pitäisi kirjoittaa siskolle tervehdykseksi Facebookiin, kunhan pääsisin kotiin. Mutta sitten en ikinä ehtinytkään, sillä piti hakea esikoinen eskarista, d-vitamiineja apteekista ja kaksi pakettia postista ja kotona odotti yksi kuumeinen lapsi, ruuanlaitto sekä mies, jonka senkin piti ehtiä vielä töihin sen päivän aikana. Siispä laitoin vain pikaisena Messenger-viestinä kuvan postista hakemastani ja saman tien takaisin postilaatikkoon nakkaamastani kuukaudenkirjapaketista (jonka takuulla olin perunut, toim. huom.) ja toivoin, että sisko ymmärtäisi, että joskus yhden kuvan on tarkoitus kertoa enemmän kuin tuhat sanaa.

Silti näitä päiviä on ihan liian usein: viimeiset kuukaudet olen yrittänyt ehtiä olla mahdollisimman hyvä työntekijä ja mahdollisimman hyvä äiti (valitettavan usein nimenomaan vielä tässä järjestyksessä), mutta samalla olen huonompi sisko, ystävä ja vaimo, kuin mitä haluaisin olla. En enää ehdi lounaalle tai sopia kahvilatreffejä, soittaa maratonpuhelua tai edes aina vastata Messengerissä muuta kuin peukuttamalla ja miehen kanssa olimme treffeillä viimeksi viisi kuukautta sitten. Liian usein nukahdan sohvalle ennen, olemme ehtineet miehen kanssa jutella kunnolla sen päivän aikana ja niitä iltapäiviä, joina maailmaa parannetaan kahvikupin ääressä, ei ole ollut enää viikkoihin. Ne pussiviinit, jotka oli tarkoitus ystävän kanssa juoda Harjun portailla samalla kesän loppua nostalgisoiden, jäivät nekin juomatta ja ihan yhtäkkiä maassa oli jo lunta. Jos jotain haluaisin, niin olla parempi ystävä, se sellainen, joka vastaa jotain muutakin kuin peukun ja tietää, mitä oikeasti kuuluu.

Mutta siihen asti kun kiire joskus helpottaa, ihan tiedoksi: se kuva siitä kuukaudenkirjasta tarkoittaa oikeasti, että: 


"Kun elämä on vähän rankkaa, 
viet mut jäätelölle rantaan.
 Kun putoon asfalttiin niin 
sä oot mun trampoliini."

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Niinä hetkinä se on eniten isi.


Sinä toukokuisena keskiviikkoiltana kuusi ja puoli vuotta sitten säännölliset supistukset alkoivat juuri, kun olimme menneet nukkumaan. Kellottelin supistuksia lämpötyynyn ja viltin kanssa sohvalla nelisen tuntia ennen, kun herätin miehen. Jeppistä, lähdetääs sitten synnyttämään, se tokaisi saatuaan silmät auki ja alkoi saman tien vetää farkkuja jalkaan. Kahdenkymmenen tunnin kuluttua se tuli ensimmäistä kertaa isäksi.
 
Sinä toisena tammikuisena perjantaina neljä ja puoli vuotta myöhemmin se oli juuri aikeissa lähteä lounastauolle, kun soitin ja käskin hakea minut välittömästi. Reilun tunnin päästä minut oli jo tutkittu ja otettu sisään naistenosastolle. Raskausviikkoja oli kasassa vasta 35, ja ensimmäinen itku tuli hississä matkalla osastolle. Kyllä tästä selvitään, se lohdutti, silloinkin. Illalla kotona se haki vintiltä esikoisen vanhan pinnasängyn, kasasi sen ja laittoi minulle kuvan valmiista sängystä, johon se oli pedannut siniset muumilakanat. Aamulla, kun mieskin on palannut sairaalaan, siirryimme synnytysosastolle. Vasta kolme päivää myöhemmin, sitten kun se oli tullut isäksi toistamiseen, se sulki työpaikalla perjantaina auki jääneen tietokoneen.

Silti vielä tärkeämpiä ovat ne yli kaksituhatta päivää näiden jälkeen. Ne, joina se on laulanut unilauluksi Siunaa koko maailmaa, koska se on ainoa laulu, jonka se osaa ulkoa. Leikkinyt piilosta, mitannut kuumeen ja paistanut lettuja ihan tavallisena tiistai-iltana. Vienyt traktoriajelulle, metsäretkelle, lähipuistoon ja pyöräilemään. Hakenut enterorokkopotilaan päiväkodista kesken päivää, vienyt vatsatautipotilaan päivystykseen, ollut mukana neuvolakäynneillä. Napannut karanneen puolitoistavuotiaan kiinni myös sen kymmenennen kerran sen saman kauppareissun aikana, istuttanut takaisin autokärryyn ja jatkanut hermostumatta banaanien punnitsemista. Vienyt urheilukouluun kerran viikossa ja katsonut Frozenin useampaan kertaan. Siirtynyt nukkumaan sängyn reunalle ja lopulta sohvalle, kun saman peiton alle on yön mittaan ilmestynyt ensin yksi ja sitten toinen pieni poika. Rakentanut suopoliisiaseman ja majan sohvan taakse, keittänyt aamupuuron ja iltapuuron ja nielaissut kirosanaryöpyn astuttuaan pimeässä Lego Batmanin naamion päälle. Sanonut kärsivällisesti Kyllä tästä selvitään vielä sen tuhannennen kerran ja ollut ihan oikeassa, kuinkas muutenkaan.

Niinä hetkinä se on eniten isi. Tai äijä, niin kuin perheen yksivuotias sitä itsepäisesti kutsuu. Ehkä se onkin ihan oikeassa.

perjantai 10. marraskuuta 2017

7 rasittavinta Tori.fi-ostajatyyppiä.


Niin kuin muutaman kerran olen blogissa maininnutkin, olen viime aikoina tyhjentänyt kaappeja ja häkkivarastoa tehokkaasti Tori.fin kautta ja esimerkiksi viimekesäisen poikien huoneen muutoksen rahoitin pitkälti myymällä pois vanhoja tavaroita ja huonekaluja. Mutta vaikka Torin kautta onkin tullut tienattua jo aikamoinen summa rahaa, niin on nettikirppistely siellä vaan ihan täyttä työtä ja usein myös ah niin rasittavaa - ihan koska Torin kautta olen törmännyt seuraaviin ostajatyyppeihin.


7 RASITTAVINTA TORI.FI-OSTAJATYYPPIÄ


1. "Postitatko?" -kyselijät, joita laittavat viestiä noin viisi minuuttia sen jälkeen, kun "vain nouto" -tekstillä varustettu ilmoitukseni kahdesta euron viinilasista on julkaistu.


2. "Onko Kuomat vielä vapaana? Voisin ostaa." tai "Otan nämä" -viestittelijät, jotka lähestyvät ostoaikeissaan kello 03:12 niin, että luonnollisesti herään puhelimen tärinään. Seuraavana aamuna nämä yötekstaajat eivät enää vastaa.


3. "En ehtinytkään käydä eilen, joten onnistuuko nouto keskiviikkona klo 16-17?" "Keskiviikko ei sovikaan, onnistuuko torstai?" "Työpäivä venyi, joten en päässytkään eilen hakemaan kenkiä. Onnistuuko perjantaina?" "Eihän sulla ole asiaa Keljoon? Olisin voinut napata kengät myös Prisman parkkipaikalta lauantaina klo 15:20-15:25"? jne. jne. jne. 


4. "Siis en mä oikeasti ole tästä hääpukumallista kiinnostunut, vaan aion tilata sen Lillyn halternecin. Oli vaan vaikea arvioida oikeaa kokoa ja sit huomasin, että sullahan on tuon koon 34 Lilly myynnissä ja päätettiin tulla kaasojen kanssa tähän teille sovittelemaan pukua ja katsomaan, mahtuuko se mulle. Ja hei, täähän on ihan täydellinen! Joten kiitos, tilaankin nyt netistä sen, minkä oikeasti haluan!" (This actually happened!)


5. "Saisko seuraavat mitat: lahje-pohje, pohje-reisi, vyötärö-lahje, vyötärö-reisi ja sit vielä pituus tuosta toisen lahkeen kuvioinnista sekä vyötärölle että lahkeeseen. Lisäksi olisi kiva saada lisäkuva pinnasta, vetskarista, resorista sekä vuoresta, kiitos."


6. "Ostin sulta kattolampun puoli vuotta sitten, mutta nyt kävikin ilmi, ettei se sovikaan meidän mökin pistokkeeseen. Pystytkö palauttamaan rahat?" (This actually happened too).


7. "Tarjoan viisi euroa." (Niistä kerran käytetyistä aidoista Converseista, joista pyysin 20 euroa.)


Extrana nainen, joka kenkätelinettä hakiessaan oli sitä mieltä, että kyllä se hinta vaan oli kympin eikä kaksi. Kun ehdotin, että tarkastetaan asia netistä, heitti nainen minulle myös sen nyrkissään hautomansa toisen kympin setelin ja marssi tyytymättömänä tiehensä uusi kenkäteline mukanaan. Vielä illalla päivittelin useampaan kertaan miehelle, voiko joku oikeasti tulla toisen kotiin ja yrittää vielä huijata hinnasta. No, voi: kun myöhemmin tarkistin hinnan, niin kaksikymppiähän se (tietysti) oli. 


Hei, sanokaa, etten ole ainoa, 
jolla on hieman kompleksinen viha-rakkaussuhde koko Toriin!

torstai 9. marraskuuta 2017

Anna Jansson: Vääriin käsiin

"Lähemmäs armahdusta Sten Hörsne ei pääsisi. Hän oli pyytänyt anteeksi koko sydämestään, toivottavasti se laskettaisiin kaikkinäkevän Jumalan edessä hänelle eduksi. Jos hän olisi aavistanut, millaisia uinuvia voimia hänen tunnustuksensa oli herättänyt, hän olisi kääntynyt takaisin estääkseen katastrofin. Mutta hän ei arvannut sitä ja astui ovesta jalkakäytävälle. Pojalta saadut kuivat housut jalassa ja kaksi oluttölkkiä kädessä elämä ei ollut ihan paskaa, hän ajatteli ja jatkoi suoraan kadulle huomaamatta valkoista pakua, joka kaasutti häntä kohti liikenneympyrästä aivan liian kovaa."


Anna Jansson: Vääriin käsiin (Alla kan se dig, 2015; suom. Sirkka-Liisa Sjöblom)
Gummerus, 297 sivua. 


Välillä olen siinä mielessä ihan ärsyttävän joustamaton tyyppi, että takerrun helposti minua jollain tavalla häiritseviin pikkujuttuihin enkä osaa päästä niistä millään yli. Vähän niin kuin Anna Janssonin kanssa: kirjan takakannen kuva oli jotenkin niin yhdeksänkymmentälukulainen ja keski-ikäinen, vääränlainen, ihan eri paria houkuttelevan kannen kanssa, että Vääriin käsiin odotti luettavien kirjojen pinossa viikkokausia. Ihan sen takakannen takia olin varma, etten kuitenkaan lopulta pitäisi koko kirjasta ja että se olisi korkeintaan keskinkertainen dekkari.

Ja ärsyttävää kyllä, olin myös ihan oikeassa.

Kirja alkaa tuokiokuvasta, elokuisesta kohtaamisesta, jolla on kammottavat seuraukset. Istuttuaan loppuun murhasta saamansa kahdentoista vuoden tuomion Sven Hörsne päättää palata takaisin kotiin Gotlantiin ja tehdä sovinnon menneisyytensä kanssa, hyvittää sen mitä vielä pystyy, edes jotain. Sovinnon sijaan Sven onnistuu herättämään nukkuvan hirviön.

Muutaman kuukauden kuluttua rikospoliisi Maria Wernillä on yhtäkkiä kädet täynnä töitä. Nuori koulukiusattu poika katoaa Gotlannin-lautalta jäljettömiin, eivätkä tutkimukset tunnu etenevän mihinkään. Samaan aikaan Wern tiimeineen saa tutkittavakseen myös joukon vanhusten raakoja pahoinpitelyitä. Ainoa kunnollinen vihje tuntuu olevan yhden vanhuksen muistikuva siitä, että koko pahoinpitelyn ajan häntä kuvattiin.

Ja sitten myös Maria Wern itse joutuu salakuvauksen uhriksi.

Kesällä Tom Malmquistin Joka hetki olemme yhä elossa -kirjasta kirjoittaessani mainitsin jo, kuinka äitiyden tai iän tai ehkä vähän molempienkin myötä kestän yhä huonommin kirjoja, joissa uhreina ovat lapset - puhumattakaan kirjoista, joissa sen lisäksi on sadismia tai raakaa seksuaalista väkivaltaa. Kirjan raakuus, sen takakansikuvan sijaan, olikin ehkä suurin syy, miksi Vääriin käsiin ei toiminut minulle ollenkaan: kestän kyllä roiskuvan veren ja jännitystä ja kauhua suorastaan rakastan, mutta kun kuvaan ilmestyvät lapsiuhrit, tekee mieli vain sulkea silmät ja korvat, etenkin kun aihetta ei ole yritettykään kuvata hienovaraisesti vaan ennemminkin arkisena, jokapäiväisenä asiana. Raakuuden ohella kirjassa tuntuu olevan vähän muutakin vähän liikaa: turhan monta juonenkäännettä, liikaa rikoksia ja mutkia matkassa ja aivan liian monta poliisia, joilla kaikilla on omat yksityiselämän murheensa ja joista kenestäkään ei osaa oikein kunnolla välittää. Murhaajan paljastuminen jo heti kirjan alussa ei ratkaisuna sekään toiminut ihan täydellisesti vaan teki kirjasta ja juonenkäänteistä ennemminkin todella ennalta-arvattavia ja epäuskottavia. Siinä missä Läckbergin Fjällbackan-kylä on kuin luotu murhamysteereille ja menneisyyden haamuille, tuntuu idyllinen Gotlanti tapahtumapaikkana jotenkin vääränlaiselta, liian puhtaalta kaikelle pahalle.

Vääriin käsiin on Anna Janssonin Maria Wern-dekkarisarjan viidestoista osa. Vaikka olenkin pohjoismaisten dekkarien suurkuluttaja, en jostain syystä ollut tätä ennen sattunut lukemaan yhtään Janssonia. Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan, mutta ainakaan ihan heti lähiaikoina en aio jatkaa Wernin tarinaa.

maanantai 6. marraskuuta 2017

Kaksi ja puoli viikkoa ilman autoa.


Yksi jos mikä on aina varmaa: joka vuosi ensilumen leijaillessa maahan havahdumme siihen, että talvirenkaat ovat sekä vaihtamatta että säilytyksessä anoppilan autotallissa, kuudenkymmenen kilometrin ja monen jäisen tienmutkan päässä. Siispä viimeiset kaksi ja puoli viikkoa meillä on eletty ilman autoa, sillä kesärenkailla ei liikenteeseen ole etenkään lasten kanssa uskaltanut lähteä.

Ja arvatkaa mitä: se on sujunut oikeastaan aika vaivattomasti.

Siinä mielessä autottomuus on toki meille melko helppoa, että normaalistikin meillä käynnistetään auto vain kahtena päivänä viikossa, torstaina ja sunnuntaina, jolloin ajamme aina marketeille hakemaan ruokaa seuraavaksi neljäksi päiväksi. Mummoloihin ja kauempana asuville ystäville ajamme myös autolla, mutta työ- ja päiväkotimatkat, harrastukset, kaupunkireissut ja ravintolassa käynnit hoidamme lähes aina joko pyörällä tai kävellen. Ajokortittomana minä en istu ratin taakse - tietenkään - ikinä ja mieskin - ihan tarkoituksella - sen verran harvoin, että meille riittää tankkaus kuukauden-kahden välein. Meille se on sekä ekologinen että taloudellinen valinta.

Pientä suunnittelua autottomuus toki vaatii, sillä viikon ruokalistaa laadittaessa on pitänyt ottaa huomioon se, että kaikki tarvikkeet on saatava hankittua joko lähikaupasta tai toisaalta jaksettu kantaa kotiin pyöränsarvessa. Kuluneiden parin viikon aikana onkin tyhjennetty lähikaupan hyllyjen lisäksi myös omaa kuivakaappia sekä pakastinta niin, että viime sunnuntaina kauppareissun jälkeen mies ilmoitti, ettei meidän neljän päivän ruokaostoksista ikinä ole selvitty näin halvalla. Sepän avajaishulinat ja Haiku Sushin buffettarjouksen jätimme suosiolla väliin - bussillahan sinnekin olisi toki päässyt, mutta työ- ja päiväkotipäivän jälkeen ei vaan enää jaksanut vaivautua. Säästyipähän rahaakin siinä samalla.

Mutta sitten ovat ne yllättävät menot, kuten miehen viimeviikkoinen työreissu sekä poikien talvikenkien metsästys, joista oma auto tekee kummasti kivuttomampia - puhumattakaan mummolareissuista, joista junalla kahden lapsen, viikonloppukassin ja kahden turvaistuimen kanssa ei selviäisi mitenkään ilman vähintään yhtä hermoromahdusta. Siksi olikin aika mukavaa, että loppuviikosta sää taas lämpeni ja saimme sunnuntaina ajella mummolaan renkaanvaihtoon. Sitä ennen, lauantaina, olimme jo uskaltautuneet ajamaan sinne Seppäänkin, ahdistuneet alle vartissa ja ihan uskomattoman ryysiksen takia päättäneet vaihtaa Haiku Sushin keskustan Sakura Gawaan. Ja sinnehän olisi päästy kävellenkin.

lauantai 4. marraskuuta 2017

Ajatuksia blogeista, kunnianhimosta, kaupallisuudesta ja leikkokukkakuvista.


"Mikset hakenut lääkikseen tai teknologia-alalle, kun sulla kuitenkin oli matikkapäätä?" kysyi kaverini keväällä, kun podin viimeisintä urakriisiäni. Samoihin aikoihin useampi humanistiystäväni oli suositellut minulle joko jatko-opintoja ja väitöskirjaa tai vähintään toista gradua, jotta parantaisin asemiani sijaismarkkinoilla - ja nimenomaan jotta parantaisin asemiani sijaismarkkinoilla. Lopulta päädyimme käymään kaverini kanssa hyvän keskustelun naisvaltaisista aloista, koulutuksesta ja kunnianhimoista, ja pitkin vuotta olen aina tasaisin väliajoin ajautunut pohtimaan omia valintojani ja kaverini ajatuksia. Kaverini kritisoi, ihan aiheestakin, sitä, että naiset vähän automaattisestikin hakeutuvat töihin matalapalkkaisille sosiaali- ja opetusaloille sekä hyvinvoinnin pariin ja tyytyvät monesti pienempään palkkaan ja helpompiin työtehtäviin, kuin mihin rahkeita ehkä olisi. Samalla kaverini ihmetteli monien naisten tapaa tehdä ilmaista työtä työpaikan kehitysprojekteissa ja työryhmissä sekä kannustaa toinen toisiaan kouluttautumaan omaehtoisesti yhä pidemmälle korkeintaan muutaman kuukauden pätkätyön toivossa sen sijaan, että tsempattaisiin toisiamme rikkomaan rajoja.

(Sama kaveri tosin suositteli minulle myös it-alan hommia, joten ihan täysin se ei kyllä minunkaan potentiaalista ollut perillä.)

Aina ajautuessani ura- ja identiteettikriisiin, muistan taas tuon keskustelun. Siksi pitkin syksyä olen pohtinut, olenko jotenkin tylsä ja harvinaisen kunnianhimoton  haaveillessani eläkevirasta yläkoulussa sen sijaan, että suunnittelisin esimerkiksi yrittäjyyttä, irtisanoutuisin ja lähtisin toteuttamaan itseäni freelancerina niin kuin moni muu kolmekymppinen. Sinne lääkikseenkään en edes kuvitellut hakevani, vaikka kirjoitin  pitkästä matematiikasta leikiten eximian ja pääsin matemaattis-luonnontieteelliseen tiedekuntaan suoraan papereilla. Opettaja minusta tuli, vaikkei ensin edes pitänyt, ihan niin kuin äidistäni ja siskostanikin. 

Vähän samanlaista kriisiä olen potenut pitkin syksyä bloginkin suhteen. Pitäisi olla kunnianhimoisempi ja kaupallisempi, kehittyä ja päästä pidemmälle ja ainakin tavoitella yhteistyökumppaneita, isompia kävijämääriä ja ilmaisia huulipunia ollakseen joku, jotain. Että kirjoittaminen pelkästään omaksi ilokseen ilman yhden yhtä jaettavaa alekoodia tai ilmaista paitaa on näin kuuden vuoden jälkeen vähän noloa, surullistakin. Että blogilla pitäisi tienata edes jotain, jotta sen olemassaoloa kannattaa edes kenellekään mainita.

Samalla olen harmitellut seuraamieni blogien samankaltaistumista. Toisaalta en oikeasti edes halua lukea monesta blogista peräjälkeen kovinkaan montaa tekstiä ilmaiseksi saaduista tavaroista tai viidestä parhaasta jutusta juuri nyt ja ihan yhtä kyllästynyt olen myös blogien tarjoamaan kulutushysteriaan, String-hyllyihin ja blogimattoihin, Desenion-julisteisiin, leikkokukkiin sekä siloteltuihin kuviin, joihin vähän pulihuolimattomasti on taustalle sijoitettu myös se yhteistyön merkeissä saatu tiskiaine. Vielä vähemmän haluan tuottaa sellaista sisältöä itse. Siitäkin huolimatta tämäkin blogi on viime kuukaudet tuntunut jotenkin valjulta ja kunnianhimottomalta verrattuna niihin kaupallisempiin, jotka onnistuvat kaikesta huolimatta tuottamaan nettiin monipuolisista sisältöä lähes päivittäin. Myös minä huomaan kuvaavani viikosta toiseen sitä samaa kahvikuppia ja sushiannosta, ihan niin kuin kaikki muutkin.

Ja sitten, taas, mietin kannattaako blogien kaupallisuudesta ja samankaltaisuudesta edes, taas, kirjoittaa ja annanko kunnianhimottomuutta pohtimalla itsestäni mahdolliselle tulevalle työantajalleni erityisen negatiivisen kuvan. Niinpä teksti jäi luonnoksiin, kunnes viime viikolla törmäsin Emmin Onko blogilla pakko tienata? -tekstiin ja myöhemmin muutamaan muuhun aika samankaltaiseen, tietenkin. Tekstien ja kommenttien perusteella moni tuntu ajattelevan ihan samalla tavalla: niiden ihan kivojen tuote-esittelyjen sijaan olisi kiva lukea enemmän ihan tavallisesta arjesta, iloista ja suruista, ja välillä vähän rohkeampiakin keskustelunavauksia ja pidempiä pohdintoja. Silti pitkään hiomani tekstit väsymyksestä, itsetunnosta, koulujen resursseista, kirjallisuudesta, naisten asemasta, rasismista, jalastani löydetystä kasvaimesta tai äitiyden kipupisteistä, esimerkiksi, ovat keränneet reilusti vähemmän kommentteja ja peukkuja kuin vaikkapa puolessa tunnissa kyhäämäni 9 pikkurahavinkkiä Halloweeniin, tekstini Jyväskylän parhaista puolista tai postaus uudesta bomberista.

Urakriisissäni päädyin viime maaliskuussa selailemaan koulutustarjontaa ja selvittämään yhteishaun aikatauluja. Lopulta en kuitenkaan hakenut yhteenkään kouluun, taaskaan. Vaikka kaverini olikin kritiikillään ihan oikeassa, päädyin siihen, ettei kaikkien lopulta edes tarvitse rikkoa rajoja tai olla aina jotain suurempaa, enemmän - sen sijaan voi myös olla vaan ihan hyvä. Haaveilla ihan vaan siitä eläkevirasta naisvaltaisella alalla ilman, että edes olisi kokeillut siipiään jossain muualla. Kirjoittaa blogia, joka ei ole kasvanut isoksi vielä kuudessakaan vuodessa ja julkaista mieluummin kolumnityylisiä pohdintoja kuin tuote-esittelyjä. Unelmoida jättimäisten sijaan keskisuuria asioita. Olla vaan ihan tavallinen.


Millaisia blogitekstejä sinä haluaisit lukea ja pitääkö hyvällä blogilla myös tienata?

torstai 2. marraskuuta 2017

Marraskuun vege: Harira ja kotitekoiset sämpylät.


Marraskuun vegenä herkutellaan marokkolaistyylisellä harira-keitolla sekä kotitekoisilla sämpylöillä. Sämpylöiden ohjeen löysin alun perin Juliaihminen-blogista ja hariran reseptin Vege herkullista kasvisruokaa -kirjasta. 


HARIRA ELI LINSSI-KIKHERNEKEITTO

2 porkkanaa
1 lehtisellerin varsi
1 sipuli
4 valkosipulinkynttä
oliiviöljyä
cayennepippuria
pieni pala inkivääriä
1/2 tl juustokuminaa 
1/2 tl jauhettua korianteria
1/2 tl kanelia
2 dl punaisia linssejä
1 l kasvislientä
3 rkl tomaattipyreetä
1 prk kikherneitä
1 tlk kokonaisia tomaatteja
suolaa
mustapippuria
korianteria tai persiljaa
maustamatonta jogurttia


 Kuori ja paloittele porkkanat, inkivääri, sipulit ja selleri ja kuullota niitä hetki öljyssä. Lisää mausteet ja huuhdellut linssit sekä kasvisliemi ja anna porista noin 20 minuuttia.

Lisää keittoon tomaattipyree, kikherneet sekä tölkkitomaatit ja keitä vielä parisenkymmentä minuuttia. Mausta suolalla ja mustapippurilla. 

Sekoita lopuksi joukkoon hienonnetut yrtit ja tarjoile keitto sämpylöiden sekä maustamattoman jogurtin kanssa. 



SÄMPYLÄT

7,5 dl vettä
25g hiivaa
1 rkl suolaa
1,5 dl  ruisjauhoja
2 dl  grahamjauhoja
10 dl vehnäjauhoja


Sekoita suola ja hiiva keskenään ja lisää kädenlämpöinen vesi. Lisää taikinaan tämän jälkeen jauhot niin, että aloitat grahamjauhoista ja ruisjauhoista ja lisäät sitten vehnäjauhoja niin paljon, että taikinasta tulee paksun puuron kaltaista. Peitä liinalla ja laita yöksi jääkaappiin tekeytymään.

Pyörittele aamulla taikinasta jauhoisin käsin sämpylöitä ja paista puolisen tuntia 225-asteisessa uunissa. Taikinasta tulee noin 18 keskikokoista sämpylää. 


Edelliset kuukauden veget löydät täältä: