torstai 25. kesäkuuta 2020

Maike Wetzel: Tyttö joka löytyi.

”Tämä tarina on minun tarinani. Minä olen se, joka tarinasta puuttuu. Tämä tarina ei makaa kadulla, ei nuku enää kodissamme, eikä mikään tai kukaan kulje minun edelläni. En ole vankina häkissä, en ole kenenkään huora. En ole koskaan esittänyt mitään, mitä en ole. Minun tarinani alkaa risteyksestä, jossa on punainen naisten polkupyörä.”


Maike Wetzel: Tyttö joka löytyi (Elly, 2018. suom. Tuomas Renvall)
Like, 139 sivua.


Yhtenä täysin tavallisena, liki pilvettömänä kesäkuun iltapäivänä 11-vuotias Elly hyppää pyöränsä selkään polkeakseen judotreeneihin - ja katoaa jäljettömiin. Silminnäkijä muistaa myöhemmin pienen mustatukkaisen, sottaisen tytön ja punaisen polkupyörän, jonka tarakalta treenikassin putoaa keskelle tietä. Siihen jäljet päättyvät. Elly ei saavu koskaan urheiluhallille, hänen huoneestaan ei puutu mitään, kirjoituspöydällä ei ole jäähyväiskirjettä, pyörääkään ei koskaan löydetä eikä kukaan ota yhteyttä vaatiakseen lunnasrahoja. On kuin maa todellakin olisi nielaissut Ellyn.

Jäljelle jää vain epäilys, joka kohdistuu jokaiseen perheenjäseneen kerrallaan. Useimmissa tapauksissa syyllinen löytyy uhrin lähipiirissä, perustelee poliisi ja vertaa kertomuksia vielä kerran. Apteekissa katseet viipyvät heissä hetken liian kauan, jostain takaa kuuluu vaimeaa supinaa. Äiti itkee vain kerran suljetun oven takana, sillä Elly elää yhä. Vuosien saatossa siitä tulee koko perheen tunnuslause, josta pitää kiinni viimeiseen asti: Elly on vielä elossa.

”Koetan muistella hänen ruumiinsa yksityiskohtia yhä uudestaan. Kuitenkin yrittäessäni kuvailla Ellyä muistoissani, hän karkaa minulta. En kuule enää hänen ääntään korvissani. Hänen kasvonsa muuttuvat jatkuvasti valokuva-albumeissa. Ne ovat valottuneet, sivujen väliin arkistoidut, epätodelliset kasvot hitaasti kellastuvissa jäljennöksissä. Vain öisin unissani näen siskoni niin kuin hän on ja tunnen hänen elinvoimansa. Herätessäni aikaisin aamulla ensimmäiset sekunnit tuntuvat hyviltä, sillä en vielä ymmärrä, että hän on kadonnut. Sitten muisto palaa iskun lailla tajuntaani.”

Kun neljä vuotta myöhemmin poliisi sitten soittaa kertoakseen, että heillä on Ellyyn sopiva henkilökuvaus, ovat vanhemmat varmoja, että painajainen on vihdoin ohi. Tanskalaisesta kylästä on löytynyt noin viisitoistavuotias, mustahiuksinen ja pahasta aliravittu ja traumatisoitunut tyttö. Vain muutaman päivän päästä tästä Elly on tulossa takaisin kotiin.

Mutta onko tyttö todella Elly ja miten paljon neljässä vuodessa voi muuttua?

”Hän pudistelee päätään, ja huomaamme, että hän tuntee olonsa yhä uhatuksi. Joskus häneltä lipsahtaa kokonaisia lauseita, kun hän yrittää puhua. Hänen äänensä on outoa vinkumista. Kestää pitkään ennen kuin hän tulee edes vähän kuorestaan. Lopulta hän saa itsensä koottua. Hän istuu kanssamme pöytään, sohvalle, terassille. Näytämme valokuvia albumeista ja kyselemme, muistaako hän niitä. Vieläkö muistat? Kun olimme huvipuistossa, ja delfiini veri sinua veneessä. Kun unohdit lahjapussisi kouluun. Kun raavit itseäsi vesirokon vuoksi. Silloin, kun olimme kaikki onnellisia.”

Jos takakannen perusteella odotat melko perinteistä dekkaria, saat varmasti pettyä: aiheestaan huolimatta Tyttö joka löytyi on ennemmin draamaa kuin jännitystä, eräänlainen essee surusta, kaipuusta, toivosta ja luopumisesta. Sen sijaan, että järkyttäisi rikoksellaan, Wetzel liikuttaa arkisuudellaan, sillä kirjassa pelko, tuska ja epätietoisuus ovat yhtä ja samaa normaalia kuin nakkikastike ja siivouspäivä. Kirjassa ääneen pääsevät niin Ellyn äiti, isoäiti kuin siskokin. Kaikkien heidän surunsa on erilainen.

Sataneljäkymmentäsivuisen kirjan hotkaisee halutessaan yhdessä illassa. Silti Tyttö joka löytyi jatkuu vielä sivujen loputtuakin, sillä jollain oudolla tavalla kirja jää takaraivoon useaksi päiväksi. Wetzelin kirja on äärettömän tummasävyinen - tietenkin - mitä tekstin näennäinen helppolukuisuus jollain oudolla tavalla vielä korostaa. Lopussa lukijan tehtäväksi jää kuroa kokoon tarina saamistaan palasista ja selata lopussa takaisin alkuun tajutakseen lukemansa.

Tyttö joka löytyi on yksi vuoden kummallisimmista kirjoista ehkä jo siksi, että se saa odottamaan dekkaria mutta tarjoaakin jotain ihan muuta. Lopulta suru muuttuu oudon arkiseksi.

”Ajattelen salaa, kuinka siskoni nostaa polkupyöränsä lava-auton pressun alle, nousee etupenkille, ja kuinka auto ajaa hänet vahingoittumattomana Ranskaan. Niin Elly pääsee meren rannalle. Aallot raivoavat, tuuli työntää vaahtopäitä märälle hiekalle. Siskon hiukset liimaantuvat hänen kasvoihinsa.”

keskiviikko 17. kesäkuuta 2020

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär.

”Niin yksin!
     Hän ei voinut itkeä, itkeminen oli turhaa. Kun kukaan ei nähnyt, se oli kyynelten tuhlausta.
     Niin makaa kuin petaa.
     Itse petasit itsellesi. Siinä saat nyt maata!
     Hänen lapsuutensa karkeat, julmat äänet. Vanhat viisauden äänet.
     Kuin haavoitettu eläin hän piiloutui talon kolmannen kerroksen niukasti kalustettuun ullakkohuoneeseen, josta oli tullut hänen yksityinen tilansa. Näin kaukaa hän ei kuullut, jatkoivatko nuoret soittoharjoituksiaan. Hän ei kuullut, milloin tyttö lähti. Hän ei kuullut, lähtikö Zack tytön mukaan. Jos Zack huikkasi mennessään jotakin, hän ei sitä kuullut. Jos tyttö huusi hänelle lämpimällä, läpitunkevalla äänellään Näkemiin, rouva Gallagher! hän ei kuullut.”


Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär (The gravedigger’s daughter, 2007. suom. Kaijamari Sivill)
Otava, 678 sivua.


Rebecca Schwart syntyy New Yorkin satamassa marraskuussa 1936, raskaan laivamatkan jälkeen juuri kun natsi-Saksasta paennut juutalaisperhe on saapunut uuteen maailmaan. Miten helppoa tuo pieni vastasyntynyt olisi vain tukehduttaa, ajattelee Jacob Schwart katsellessaan nuorimmaistaan saastaisessa hytissä. New Yorkissa perhe nousee bussiin ja ilmestyy vähän myöhemmin kapsäkkeineen ja matkalaukkuineen Milburnin pikkukaupunkiin kuin tyhjästä. Rebeccan isä Jacob, vanhassa maassa poikakoulun matematiikan opettaja ja pidetty jalkapallovalmentaja, ottaa vastaan työn kylän haudankaivajana, ja viisihenkinen perhe muuttaa kivestä rakennettuun ränsistyneeseen mökkiin hautausmaan portin viereen. Unelma uudesta, paremmasta elämästä  vaihtuu nopeasti kaupunkilaisten ivahuutoihin ja koulupoikien Jacobia kohti heittämiin kiviin. Niele ylpeytesi, ajattelee Jacob hinkatessaan pois mökin etuoveen piirrettyä hakaristiä ja nostaessaan perheelle vettä kaivosta, johon hautausmaan saastuneet, imeläntuoksuiset valumavedet päätyvät. Lopulta viha ja katkeruus purkautuvat ulos vieden mukanaan niin Jacobin kuin Rebeccan äidin Annankin. Kuoleman jälkeen muodottomat työkengät pitää leikata irti Jacobin jaloista, sillä ne olivat kasvaneet kavioiden lailla lihaan kiinni.

Häntä haavoitettiin syvästi. Monta kertaa. Kunnes hän lopulta väitti itselleen vihaavansa isää. Hän alkoi vihata jo kauan ennen isän kuolemaa ja kuoleman hirvittävää päivää. Hän oli jo kauan sitten unohtanut, miten joskus oli ihaillut isää, silloin kun oli vielä pieni tyttö ja isä näytti rakastavan häntä, joskus.
     Ei-näe-leikissä.

Entisestä elämästään Rebeccan pelastaa panimobisneksillä rikastunut Niles Tignor, jota kaikki Milburnin tytöt ihailevat mutta joka silti valitsee Rebeccan. Arki Niles Tignorin vaimona osoittautuu kuitenkin erilaiseksi kuin mitä Rebecca on haaveissaan nähnyt, ja yksinäiset päivät täyttyvät pelosta, sairaalloisesta mustasukkaisuudesta ja väkivallasta. Paidankin Rebecca silittää huonosti, jättää kaulukseen rumia ryppyjä - sokea rampakin pystyisi parempaan. Ja sitten tulee yö, jona Tignor menee liian pitkälle, ja Rebecca pakenee jälleen sekä sydän että vartalo mustelmilla.

Oikeastaan siitä yöstä alkaa Rebeccan ja tämän pienen pojan toinen elämä ja samalla matka halki Amerikan ja uusien vuosikymmenten. Pysyäkseen turvassa on pysyttävä liikkeellä, tietää Rebecca, ja uuteen kaupunkiin voi tulla aina uutena ihmisenä. Lopulta ei enää ole Rebecca vaan Hazel Jones, nimi jota hän on tietämättään kantanut mukanaan vuosia ehkä juuri tätä tarkoitusta varten. Mutta siinä tiukassa sykerössä hänen kylkiluidensa alla, jossa ennen oli ollut hänen sydämensä, on nykyään niin paljon salaisuuksia, että hengittäminen on välillä vaikeaa.

”Tyrmistyneenä. Sydänjuuriaan myöten. Jotenkin poika oli tiennyt, että isällä oli ollut ase.
     Jotenkin poika oli muistanut isänsä ilmeen. Sen inhottavan katseen. Sen kasvoista paistavan oikeutetun raivon, jota ei uskaltanut lähestyä edes koskettaakseen avuttoman rakastavana.”

Erityisesti kirjan alkuosa kietoo pikkusormensa ympärilleen ja hurmaa synkkyydellään, jota ei turhia tarvitse alleviivata tai korostaa: tätä arki hautausmaalla, suurten unelmien Amerikassa nyt vain on. Kuinka sopeutua yhteiskuntaan, jonka jäseniä on oppinut pitämään niinä toisina? Kuinka löytää itsensä, kun on kasvanut peittämään sen? Kuinka uskaltaa taas luottaa, kun on tullut petetyksi yhden kerran liikaa? Lähestyvän murhenäytelmän voi aistia jopa tuulessa huolettomasti liehuvista pyykeistä ja radiosta, josta voi sotauutisten välissä kuulla myös sen jo unohdetun sonaatin vanhasta maailmasta.

Kirjan keskivaiheilla alkuosan lumous jotenkin hetkellisesti särkyy - vain noustakseen pintaan taas kirjan lopussa. Haudankaivajan tytär on neljän tähden lukuromaani, joka on luettava loppuun hotkien mutta joka olisi kuitenkin kaivannut keskivaiheilta jonkinlaista tiivistämistä ollakseen se kirja, jonka muistaisin vielä pitkään.

Vaikka onnistuukin syntymään kerta toisena jälkeen uudelleen, kantaa Rebecca edelleen mukanaan lapsuutensa yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta.  Läpi vuosien ja kaupunkien Rebeccaa seuraavat Jacobin sanat: Eläinmaailmassa heikoista hankkiudutaan nopeasti eroon. Siksi heikkoutensa on pakko kätkeä.

Ja suurinta heikkoutta on rakkaus.

”Kykeni taas lähestymään kivitaloa sorakäytävää pitkin. Siinä oli tökerösti maalattu etuovi. Ja siinä, talon takapihalla, pyykkinaru, ja narulla pyykki lepatti tuulessa, sillä oli tuulinen toukokuun iltapäivä, taivasta täplittävät turpeat sadepilvet. Pyyhkeitä, lakana, isän paitoja. Isän alusvaatteita. Niin kauan kuin pyykki lepatti narulla, oli tavallinen pyykkipäivä, pyykissä on aina jotain koomista ja rauhoittavaa, sisällä talossa ei voinut odottaa vaara. Vielä silloinkaan, kun vieras ääni huusi hätäisenä ja sähähtäen: Älä mene sinne! - pysäyttäkää tyttö! Naisen ääni, huolestuttava. Ja silti oli jo liian myöhäistä. Sillä historiassa on tapahtumia joita mikään historian teko ei tee tekemättömäksi.”

maanantai 8. kesäkuuta 2020

Paola Pigani: Älä astu sieluuni kengät jalassa.

Älä astu sieluuni kengät jalassa, kuuluu romanien sananlasku. Romanien luokse ei voi tupsahtaa noin vain, ei heidän nykyisyyteensä eikä heidän muistiinsa. Se selviää minulle ajan myötä. Meissä kaikissa on oma salainen sopukkamme. Heidän sopukkansa tuntuu tuhoutuneen pysyvästi.”


Paola Pigani: Älä astu sieluuni kengät jalassa (N’entre pas dans mon ame avec tes chaussures, 2013. suom. Einari Aaltonen.)
Aviador, 231 sivua.


Neljätoistavuotiaan Alban perheellä on lahja: he pystyvät nostamaan kiertävän teatterinsa nuorallakävelynumerollaan unelmat siivilleen. Vankkureineen he kiertävät Lounais-Ranskassa viihdyttämässä asukkaita, kierrättävät hattua yleisön joukossa ja pakkaavat näytöksen jälkeen asut ja soittimet vankkurien perään kiinnitettävään laatikkoon. Heidän kotinsa on kaikkialla ja ei missään, osoitteensa eri joka kuukausi. Siksi huhtikuun kuudennelle vuoteen 1940 päivätty tiedonanto koskee kaikkein eniten juuri heitä: siitä päivästä eteenpäin heidät on irtolaisina luokiteltu uhkaksi kansalliselle puolustukselle ja turvallisuudelle.

Ensin lopetetaan kiertävät elokuvat ja temppunäytökset, sen jälkeen hiljenee musiikki. Pala palalta Alban perheineen on luovuttava entisestä elämästään. On luovuttava hevosista, hylättävä vankkurit, jätettävä työ ja tutut metsät, soitettava viululla, jossa ei enää ole kaikkia kieliä. Lopulta Alban perheen matka kulkee ranskalaiselle Alliersin keskitysleirille, jossa vapauteen tottuneet romani voivat kurkistaa entistä elämäänsä enää piikkilanka-aidan raoista.

”Kaikki tapahtui nopeasti. Sota käväisi ryöpsähtämässä rajalla, jota kukaan ei halua nähdä. Ruumiit lojuvat monta tuntia rankkasateessa. Kolme naisvainajaa vatsallaan. Yksi heistä puristaa yhä kädessään sotilaspaidan hihaa kuin yrittäisi anoa armoa haamulta. Kolme vapaan ihmisen ruumista lepää sateen käärinliinoissa.”

Niin kuin joskus olen kirjoittanutkin, minun heikkouteni ovat erityisen kauniisti nimetyt kirjat - en yksinkertaisesti voi olla nappaamalla mukaani kirjaa, jonka nimessä on jotain erikoista. Useamman kerran olen löytänyt samalla myös erityisen kauniin tarinan kuten Anna Gavaldan novellikokoelman Kunpa joku odottaisi minua jossain tai Romain Puertolaisin Tytön joka nielaisi Eiffel-tornin muotoisen pilven.

Kuinka ollakaan, sama heikkous tuntuu olevan myös äidilläni: kun hän ennen joulua kirjapinoja selatessaan törmäsi Paola Piganin Älä astu sieluuni kengät jalassa -kirjaan, oli hänen - kuulemma - pakko ostaa se minulle joululahjaksi ihan vain siksi, että sen nimi oli niin kaunis. Siksi, juuri siksi, olisin halunnut pitää kirjasta vielä enemmän.

”Lumesta jää jäljelle enää harmaata loskaa. Uteliaiden päälle roiskuu rapaa. He eivät piittaa, koska ovat niin haltioissaan loputtomiin jatkuvasta moottorien ja sotilaiden kulkueesta. Pitkästä ja pöristen etenevästä saattueesta heidän liikkumattomien hahmojensa edessä. Mikä on tämä sota aidan toisella puolella? Mikä on tämä sota, joka ei vie heidän miehiään, joka ei vaadi heitä rintamalle, vaan tuomitsee heidät vielä ankarampaan kamppailuun mieletöntä vankeutta vastaan? Tämä metelin säestämä virta saa heidät valtoihinsa eivätkä he huomaa päälleen ropisevaa sadetta.”

Älä astu sieluuni kengät jalassa oli ilmestyessään vuonna 2013 kirjallinen sensaatio kotimaassaan Ranskassa erityisesti siksi, että se nosti kirjallisuudessa ensimmäistä kertaa esiin romanien kohtalon toisen maailmansodan aikaan. Vaikka aihe on rankka, on lukukokemus kuitenkin yllättävän kevyt: aina on toivoa, edes pieni säde piikkilanka-aidan raosta. Toisaalta Schindlerin lista ja Pianisti-tyyliseen maailmansota- ja keskitysleirikuvaukseen tottuneena olin Piganin eleettömyyteen ehkä hieman pettynyt. Älä astu sieluuni kengät jalassa ei tuo sodan kauhuja suoran silmille - vaikka ehkä pitäisi.

Kun sota lopulta on ohi, on Alba kasvanut tytöstä naiseksi. Elämä jatkuu, vaikka se pitäisikin kursia kokoon pienistä palasista.

”Kestää pitkään ennen kuin he oppivat astumaan ulos varjoista, löytävät syyn ponnistella ja pitää yllä toivoa tässä ankeassa elämässä. Pitää tarpoa, kulkea eteenpäin, päästä vaeltamisen makuun, pyrkiä valittuun päämäärään. Paikoilleen ei saa jämähtää. Jotkut naisista ovat kaivaneet pitkien hameidensa kätköistä mitaleja ja mustan neitsyen kuvia. Heillä ei ole muuta alttaria kuin kohti taivasta kohottamansa kämmenet. Heidän silmissään on anova katse. Pikkulapset lanteillaan he toivovat, että elämä kantaa.”

maanantai 1. kesäkuuta 2020

Kuukauden vege: lehtikaalipizza.


Kesäkuun vegenä kokataan lehtikaalipizzaa, jossa hunaja toimii tomaattikastikkeen sijaisena. Ohjeeseen hain inpisaatiota Lainahöyhenissä-blogista, mutta täytteeksi lisäsin vielä aurinkokuivatut tomaatit ja punasipulin.


LEHTIKAALIPIZZA

4 dl kädenlämpöistä vettä
noin 8 dl pizzajauhoja
pussi kuivahiivaa
2 tl suolaa
2 rkl oliiviöljyä 
1 rkl juoksevaa hunajaa


200 g lehtikaalia
3 valkosipulinkynttä
punasipuli
aurinkokuivattuja tomaatteja
juoksevaa hunajaa
parmesaanilastuja
mozzarellaraastetta


Liota suola ja hunaja kädenlämpöiseen veteen. Sekoita kuivahiiva jauhoihin. Sekoita jauhot veden joukkoon ja taikinan kiinteytyessä lorauta sekaan oliiviöljy. Vaivaa taikina kiinteäksi ja anna kohota rauhassa liinan alla.

Pese ja revi lehtikaalit ja sekoita niiden joukkoon oliiviöljyä ja valkosipulia. Anna marinoitua.

Muotoile taikinasta kolme pizzaa. Esipaista pizzapohjaa 250-asteisessa uunissa reilut viisi minuttia niin, että pohja ehtii hieman kiinteytä ja saada vähän väriä. Halutessasi voit käyttää pizzakieveä.

Lisää esipaistetulle pohjalle juoksevaa hunajaa ja lado sen päälle parmesaanilastut ja mozzarellaraaste. Lisää juuston päälle lehtikaalit, punasipuli ja aurinkokuivatut tomaatit ja paista, kunnes lehtikaalit ovat rapeita ja juusto saanut hieman väriä.

Ripottele pinnalle mustapippuria.


Jotain muuta vegeä?
Kokeile vaikka
tai