sunnuntai 28. kesäkuuta 2020

Lapsuuden kesistä, kuumista automatkoista ja puumajoista.


Kahdeksankymmentäluvun lopulla kesälomareissu tarkoitti sitä, että pakkasimme reput ja ison ruskean matkalaukun harmaan Datsunin takakonttiin ja ajoimme mummoloihin Kuhmoon. Vaikka teimme saman matkan useampaan kertaan joka vuosi, oli mukana silti aina se valtavan iso, taiteltava tiekartta, josta tarkistimme, mistä kääntyä ja mistä jatkaa eteenpäin. Auton kasettinauhurissa soi se sama lastenlaulukasetti, jonka äiti etupenkillä käänsi puolen tunnin välein ja jonka laulut osasimme ulkoa kaikki neljä. Jos emme pysähtyneet syömään eväsleipiämme ja termarikahviamme levähdyspaikalle, ajoimme Tiikeribaarin pihaan.  Joka kerta odotimme siskon kanssa sitä yhtä paljon: jossain Nurmeksen ja Siilinjärven välillä kun oli kahdeksankymmentäluvun lopulla Esson huoltoasema, jonka nurkassa todellakin oli lasivitriinissä aito, täytetty tiikeri. Lähestymme siskon kansa tiikeriä aina yhtä kunnioittavasti ja yhtä usein tiikeri ilmestyi esiin vähän pelottavana savuverhon keskeltä. Vasta myöhemmin olen tajunnut, että tuo lapsuusmuisto utuisesta, savun keskeltä esiin tulevasta tiikeristä johtui pitkälti siitä, että vielä tuolloin huoltoasemilla, autoissa ja berliininmunkkien ääressä poltettiin ketjussa.

Emme käyneet koskaan ulkomailla. Toisaalta ei käynyt kukaan muukaan: kerrostalon pihalla sai naapurin lapset huokailemaan kateudesta jo kertomalla käynnistä Visulahdessa, jonne sinnekin pääsivät vain harvat. Kun myöhemmin koulussa paras kaverini matkusti äitinsä kanssa Roomaan, kävi Vatikaanissa ja näki Sikstuksen kappelin, tuntui se ihan oudolta. Iltaliasta saamani kortti ei sanonut minulle yhtään mitään ja siinä kuvattu taideteos oli täysin tuntematon.

Silti muistan lapsuuden kesät yhtenä pitkänä ja rentona lomamatkana, jonka ei ikinä olisi halunnut päättyvän. Leikimme piilosta mummolan navetan ylisillä, nukuimme teltassa serkkujen kanssa ja kun tuli liian kuuma, vedimme jalkoihin kumpparit ja löntystelimme hiekkatietä koskelle uimaan. Oli ihmisiä,  naurua, riitoja ja loputtomia hellepäiviä, jolloin vetäydymme välillä vintille kaivelemaan vanhoja vaatekasoja. Kuiva hiekka pöllysi, kun sitä potki kumisaappaiden kärjillä, ja mummon mansikkamehu oli niin sokerista, että sitä tuskin pystyi juomaan kokonaisen, ison lasillisen, jotka mummo kaatoi valmiiksi vahakankaalla peitetylle keittiönpöydälle. Kodin viereiseen metsään rakensimme talon lasten kanssa leirin, jossa leikimme aina siihen asti, kun joku vanhemmista huusi ikkunasta, että oli aika tulla kotiin. Ja aina paistoi aurinko.

Siksi tämä kesä on ollut jonkinlainen aikamatka kahdeksankymmentäluvun loppuun. Olemme pakanneet takakontin täyteen ja ajaneet mummolaan viettämään rantapäivää mattolauturilla ja hikoilleet sitten autossa illaksi takaisin kotiin. Juhannusperjantaina ajoimme toiseen mummolaan maalle, kaivoimme matoja pellon reunasta ja rakensimme puumajaa metsään. Kahden päivän päästä siitä ajoimme päiväksi Järvenpäähän museokierrokselle ja siskon luokse ja siitä seuraavalla viikolla kahdeksi yöksi Ähtäriin mökkeilemään. Kotimatkalla kiersimme vielä Haapamäen höyryveturipuiston kautta, jossa yhdeksänvuotias halusi kiivetä jokaiseen junaan ja jossa aika tuntui pysähtyneen jonnekin sinne markkojen, Pastirollien ja litran lasipullossa joudun keltaisen Jaffan aikaan. Kun ei ole mitään ulkomaanreissuja, tuntuu koko kesä ihan älyttömän pitkältä, totesi pikkusisko vuokramökin terassilla uimareissujen välissä.

Ja nyt on vasta kesäkuu.

Tälle kesälle haaveilemani Pietarin-matka tulee mieleen entistä harvemmin. Sen sijaan heinäkuulle olemme suunnitelleet vielä useampaa mummola-reissua, road tripiä Mikkeliin ja mahdollisesti vielä toista matkaa Etelä-Suomeen. Kun farmariautoon ahtautuu takapenkille kolme, on sielläkin ahdasta, ja helteellä hikoilemme ihan samoin kuin aikoinaan siinä harmaassa Datsunissa, sillä emme edelleenkään ole raaskineet korjata jo pari vuotta sitten hajonnutta ilmastointia. Puumajan lisäksi pojat ovat tehneet pajupillit ja juosseet naapurin lasten kanssa pitkin pihoja silloin, kun kaikki sattuvat olemaan kaupungissa samaan aikaan. Sadepäiviä en minäkään muista kovin montaa.

Seitsemän vuotta sitten pääsin itsekin lopulta myös Roomaan. Esikoinen oli juuri täyttänyt kolme, kun kapusimme Colosseumin portaita, söimme pastaa Piazza Navonalla ja näimme helteessä jonotettuamme myös sen Sikstuksen kappelin. Nyt vuosien jälkeen se muistaa matkasta enää sen, kuinka sai polveensa haavan kaaduttuaan mukulakivikadulla ja kuinka se hotellihuoneessa kietoutui valkoiseen pyyhkeeseen ollakseen aavelintu. Mutta näistä kaikista lapsuuden kesistä se muistaa - ihan niin kuin minäkin - takuulla myös sen ikuisen auringon, paistoi se sitten Roomassa tai Hankasalmella.

torstai 25. kesäkuuta 2020

Maike Wetzel: Tyttö joka löytyi.

”Tämä tarina on minun tarinani. Minä olen se, joka tarinasta puuttuu. Tämä tarina ei makaa kadulla, ei nuku enää kodissamme, eikä mikään tai kukaan kulje minun edelläni. En ole vankina häkissä, en ole kenenkään huora. En ole koskaan esittänyt mitään, mitä en ole. Minun tarinani alkaa risteyksestä, jossa on punainen naisten polkupyörä.”


Maike Wetzel: Tyttö joka löytyi (Elly, 2018. suom. Tuomas Renvall)
Like, 139 sivua.


Yhtenä täysin tavallisena, liki pilvettömänä kesäkuun iltapäivänä 11-vuotias Elly hyppää pyöränsä selkään polkeakseen judotreeneihin - ja katoaa jäljettömiin. Silminnäkijä muistaa myöhemmin pienen mustatukkaisen, sottaisen tytön ja punaisen polkupyörän, jonka tarakalta treenikassin putoaa keskelle tietä. Siihen jäljet päättyvät. Elly ei saavu koskaan urheiluhallille, hänen huoneestaan ei puutu mitään, kirjoituspöydällä ei ole jäähyväiskirjettä, pyörääkään ei koskaan löydetä eikä kukaan ota yhteyttä vaatiakseen lunnasrahoja. On kuin maa todellakin olisi nielaissut Ellyn.

Jäljelle jää vain epäilys, joka kohdistuu jokaiseen perheenjäseneen kerrallaan. Useimmissa tapauksissa syyllinen löytyy uhrin lähipiirissä, perustelee poliisi ja vertaa kertomuksia vielä kerran. Apteekissa katseet viipyvät heissä hetken liian kauan, jostain takaa kuuluu vaimeaa supinaa. Äiti itkee vain kerran suljetun oven takana, sillä Elly elää yhä. Vuosien saatossa siitä tulee koko perheen tunnuslause, josta pitää kiinni viimeiseen asti: Elly on vielä elossa.

”Koetan muistella hänen ruumiinsa yksityiskohtia yhä uudestaan. Kuitenkin yrittäessäni kuvailla Ellyä muistoissani, hän karkaa minulta. En kuule enää hänen ääntään korvissani. Hänen kasvonsa muuttuvat jatkuvasti valokuva-albumeissa. Ne ovat valottuneet, sivujen väliin arkistoidut, epätodelliset kasvot hitaasti kellastuvissa jäljennöksissä. Vain öisin unissani näen siskoni niin kuin hän on ja tunnen hänen elinvoimansa. Herätessäni aikaisin aamulla ensimmäiset sekunnit tuntuvat hyviltä, sillä en vielä ymmärrä, että hän on kadonnut. Sitten muisto palaa iskun lailla tajuntaani.”

Kun neljä vuotta myöhemmin poliisi sitten soittaa kertoakseen, että heillä on Ellyyn sopiva henkilökuvaus, ovat vanhemmat varmoja, että painajainen on vihdoin ohi. Tanskalaisesta kylästä on löytynyt noin viisitoistavuotias, mustahiuksinen ja pahasta aliravittu ja traumatisoitunut tyttö. Vain muutaman päivän päästä tästä Elly on tulossa takaisin kotiin.

Mutta onko tyttö todella Elly ja miten paljon neljässä vuodessa voi muuttua?

”Hän pudistelee päätään, ja huomaamme, että hän tuntee olonsa yhä uhatuksi. Joskus häneltä lipsahtaa kokonaisia lauseita, kun hän yrittää puhua. Hänen äänensä on outoa vinkumista. Kestää pitkään ennen kuin hän tulee edes vähän kuorestaan. Lopulta hän saa itsensä koottua. Hän istuu kanssamme pöytään, sohvalle, terassille. Näytämme valokuvia albumeista ja kyselemme, muistaako hän niitä. Vieläkö muistat? Kun olimme huvipuistossa, ja delfiini veri sinua veneessä. Kun unohdit lahjapussisi kouluun. Kun raavit itseäsi vesirokon vuoksi. Silloin, kun olimme kaikki onnellisia.”

Jos takakannen perusteella odotat melko perinteistä dekkaria, saat varmasti pettyä: aiheestaan huolimatta Tyttö joka löytyi on ennemmin draamaa kuin jännitystä, eräänlainen essee surusta, kaipuusta, toivosta ja luopumisesta. Sen sijaan, että järkyttäisi rikoksellaan, Wetzel liikuttaa arkisuudellaan, sillä kirjassa pelko, tuska ja epätietoisuus ovat yhtä ja samaa normaalia kuin nakkikastike ja siivouspäivä. Kirjassa ääneen pääsevät niin Ellyn äiti, isoäiti kuin siskokin. Kaikkien heidän surunsa on erilainen.

Sataneljäkymmentäsivuisen kirjan hotkaisee halutessaan yhdessä illassa. Silti Tyttö joka löytyi jatkuu vielä sivujen loputtuakin, sillä jollain oudolla tavalla kirja jää takaraivoon useaksi päiväksi. Wetzelin kirja on äärettömän tummasävyinen - tietenkin - mitä tekstin näennäinen helppolukuisuus jollain oudolla tavalla vielä korostaa. Lopussa lukijan tehtäväksi jää kuroa kokoon tarina saamistaan palasista ja selata lopussa takaisin alkuun tajutakseen lukemansa.

Tyttö joka löytyi on yksi vuoden kummallisimmista kirjoista ehkä jo siksi, että se saa odottamaan dekkaria mutta tarjoaakin jotain ihan muuta. Lopulta suru muuttuu oudon arkiseksi.

”Ajattelen salaa, kuinka siskoni nostaa polkupyöränsä lava-auton pressun alle, nousee etupenkille, ja kuinka auto ajaa hänet vahingoittumattomana Ranskaan. Niin Elly pääsee meren rannalle. Aallot raivoavat, tuuli työntää vaahtopäitä märälle hiekalle. Siskon hiukset liimaantuvat hänen kasvoihinsa.”

maanantai 22. kesäkuuta 2020

Juhannusviikonloppuna...



Juhannusviikonloppuna...

...olimme yötä mummolassa ensimmäistä kertaa sitten koronan ja nukuimme kaikki neljä paremmin kuin vähään aikaan.
...kävimme mato-ongella ja saimme saaliiksi kaksi ahventa.
...näimme siskoa ja siskon miestä myöskin ensimmäistä kertaa sitten koronan.
...grillasimme makkaraa, kanaa, halloumia ja tomaattia ja pojat saivat aamupuuroihinsa vuoden ensimmäiset kotimaiset mansikat.
...kävimme viidesti uimassa.
...saunoimme kahdesti.
...ulkoistimme päivällisen kahdesti Kotipizzalle.
...esikoinen pääsi pitkästä aikaa soutamaan.
...teimme päiväreissun Järvenpäähän ja palasimme Keski-Suomeen pikkusisko kyydissä.
....nautimme auringosta.
...pojat söivät jäätelöä joka päivä.
...kävimme kulttuuriretkellä Ainolassa ja Aleksis Kiven kuolinmökillä.
...fiilistelimme miehen kanssa auringonlaskua laiturilla ihan kahdestaan (kunnes huomasimme, että naapurin kisaa oli seurannut meitä rantaan).
...söimme raparperipiirakkaa.
...raavimme noin sataa itikanpuremaa.
...luin omina hetkinäni Rachel Cuskia, mutten oikein päässyt siihen sisälle.
...hikoilimme aika monta tuntia autossa, josta emme ole raaskineet korjata ilmastointia.
...pojat nimesivät mummolan uudet kissanpennut.

perjantai 19. kesäkuuta 2020

10+1 random faktaa minusta.



Jos se vain olisi mahdollista, en käyttäisi ikinä sukkia. Kesät kuljen sandaaleissa tai paljain jaloin ja töissäkin heitän korkkarit jalasta aina heti luokkaan päästyäni, mitä oppilaat jaksavat ihmetellä vuodesta ja koulusta toiseen.

En oikeasti edes tykkää jäätelöstä. Syön sitä toki monesti, koska sosiaalinen paine, mutta tässä asiassa olen sisimmältäni kuin Frendien Ross: jäätelö on liian kylmää ja ihan yliarvostettu herkku.

Kärsin pahasta sipsiaddiktiosta. Sipsikulhon ohi en voi kulkea ilman, että käsi heilahtaa. Usein addiktoidun sipseihin niin, etten voi lopettaa, ennen kuin kulho tai pussi on kokonaan tyhjä. Suurin heikkouteni on Kartanon perunalastujen tilli-kermaviili yhdistettynä valkosipulidippiin.

En osaa edelleenkään sanoa, kumpi on vasen ja kumpi oikea ilman, että käyn mielessäni läpi, kummalla kädellä kirjoitan. Tämä kiristää usein miehen hermoja, kun olen autossa kartturin paikalla ja neuvon kääntymään sinne tai tänne (eli luonnollisesti vasempaan tai oikeaan). Syytän tästä äitiäni, sillä sekä äidilläni että siskollani on sama ongelma. Kesälomalle lähdettäessä kasiluokkalaiseni vaativat, että opettelisin kesän aikana vihdoin vasemman ja oikean, mutta itse olen vähän skeptinen.

En enää haaveile vakituisesta opetusalan työpaikasta. Reilut kymmenen vuotta pätkätöitä tehneenä tunnen, että se juna meni jo, ja minun osani on aina keväisin päästää ainakin ajatuksen tasolla irti. Ja uskomatonta mutta totta, tästä haaveesta luopuminen on ollut ihan uskomattoman helpottavaa ja tehnyt minulle todella hyvää.

Voisin suhteellisen helposti ryhtyä kokonaan kasvissyöjäksi ilman akilleen kantapäätäni, joka on nuotiolla tai grillissä paistettu (jauho)makkara.

Rakastan ukkosta, enkä ole ikinä pelännyt sitä. Sen sijaan pelkään siilejä.

Olen asunut omistusasunnossa vajaat kymmenen vuotta, ja nykyään omistamme miehen kanssa myös sijoitusasunnon, mikä tuntuu välillä ihan uskomattomalta, sillä ostamamme ensiasunto on ensimmäinen omistusasunto, missä olen ikinä asunut, eikä minulla ole mitään aiempaa kokemusta asunnon ostamisesta, omistamisesta tai remontoinnista, sillä vanhempani ovat aina asuneet vuokralla.

En päässyt lukemaan journalistiikkaa Jyväskylän yliopistoon ja olen välillä katunut, etten hakenut sinne toista kertaa.

Täytin tänä vuonna kolmekymmentäkuusi, enkä edelleenkään ole oppinut arvostamaan itseäni ja tekemisiäni niin paljon kuin pitäisi, usein ollenkaan.

Kun aloitin englannin opiskelun kolmannella luokalla, valitsin nimekseni Helen Helen Hoffnerin Summer of Love -kappaleen takia, ja kielen opiskelua motivoi, että englannin opittuani voisin oikeasti puhua ihailemani DJ Bobon kanssa. DJ Bobon viehätys on sittemmin rapissut, mutta tuo Helen Hoffnerin biisi on edelleen minulle yksi parhaista kesäbiiseistä.


Viimevuotiset faktat tsaari Nikolai II:sta sekä liputuspäivätietämyksestäni löydät tästä.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2020

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär.

”Niin yksin!
     Hän ei voinut itkeä, itkeminen oli turhaa. Kun kukaan ei nähnyt, se oli kyynelten tuhlausta.
     Niin makaa kuin petaa.
     Itse petasit itsellesi. Siinä saat nyt maata!
     Hänen lapsuutensa karkeat, julmat äänet. Vanhat viisauden äänet.
     Kuin haavoitettu eläin hän piiloutui talon kolmannen kerroksen niukasti kalustettuun ullakkohuoneeseen, josta oli tullut hänen yksityinen tilansa. Näin kaukaa hän ei kuullut, jatkoivatko nuoret soittoharjoituksiaan. Hän ei kuullut, milloin tyttö lähti. Hän ei kuullut, lähtikö Zack tytön mukaan. Jos Zack huikkasi mennessään jotakin, hän ei sitä kuullut. Jos tyttö huusi hänelle lämpimällä, läpitunkevalla äänellään Näkemiin, rouva Gallagher! hän ei kuullut.”


Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär (The gravedigger’s daughter, 2007. suom. Kaijamari Sivill)
Otava, 678 sivua.


Rebecca Schwart syntyy New Yorkin satamassa marraskuussa 1936, raskaan laivamatkan jälkeen juuri kun natsi-Saksasta paennut juutalaisperhe on saapunut uuteen maailmaan. Miten helppoa tuo pieni vastasyntynyt olisi vain tukehduttaa, ajattelee Jacob Schwart katsellessaan nuorimmaistaan saastaisessa hytissä. New Yorkissa perhe nousee bussiin ja ilmestyy vähän myöhemmin kapsäkkeineen ja matkalaukkuineen Milburnin pikkukaupunkiin kuin tyhjästä. Rebeccan isä Jacob, vanhassa maassa poikakoulun matematiikan opettaja ja pidetty jalkapallovalmentaja, ottaa vastaan työn kylän haudankaivajana, ja viisihenkinen perhe muuttaa kivestä rakennettuun ränsistyneeseen mökkiin hautausmaan portin viereen. Unelma uudesta, paremmasta elämästä  vaihtuu nopeasti kaupunkilaisten ivahuutoihin ja koulupoikien Jacobia kohti heittämiin kiviin. Niele ylpeytesi, ajattelee Jacob hinkatessaan pois mökin etuoveen piirrettyä hakaristiä ja nostaessaan perheelle vettä kaivosta, johon hautausmaan saastuneet, imeläntuoksuiset valumavedet päätyvät. Lopulta viha ja katkeruus purkautuvat ulos vieden mukanaan niin Jacobin kuin Rebeccan äidin Annankin. Kuoleman jälkeen muodottomat työkengät pitää leikata irti Jacobin jaloista, sillä ne olivat kasvaneet kavioiden lailla lihaan kiinni.

Häntä haavoitettiin syvästi. Monta kertaa. Kunnes hän lopulta väitti itselleen vihaavansa isää. Hän alkoi vihata jo kauan ennen isän kuolemaa ja kuoleman hirvittävää päivää. Hän oli jo kauan sitten unohtanut, miten joskus oli ihaillut isää, silloin kun oli vielä pieni tyttö ja isä näytti rakastavan häntä, joskus.
     Ei-näe-leikissä.

Entisestä elämästään Rebeccan pelastaa panimobisneksillä rikastunut Niles Tignor, jota kaikki Milburnin tytöt ihailevat mutta joka silti valitsee Rebeccan. Arki Niles Tignorin vaimona osoittautuu kuitenkin erilaiseksi kuin mitä Rebecca on haaveissaan nähnyt, ja yksinäiset päivät täyttyvät pelosta, sairaalloisesta mustasukkaisuudesta ja väkivallasta. Paidankin Rebecca silittää huonosti, jättää kaulukseen rumia ryppyjä - sokea rampakin pystyisi parempaan. Ja sitten tulee yö, jona Tignor menee liian pitkälle, ja Rebecca pakenee jälleen sekä sydän että vartalo mustelmilla.

Oikeastaan siitä yöstä alkaa Rebeccan ja tämän pienen pojan toinen elämä ja samalla matka halki Amerikan ja uusien vuosikymmenten. Pysyäkseen turvassa on pysyttävä liikkeellä, tietää Rebecca, ja uuteen kaupunkiin voi tulla aina uutena ihmisenä. Lopulta ei enää ole Rebecca vaan Hazel Jones, nimi jota hän on tietämättään kantanut mukanaan vuosia ehkä juuri tätä tarkoitusta varten. Mutta siinä tiukassa sykerössä hänen kylkiluidensa alla, jossa ennen oli ollut hänen sydämensä, on nykyään niin paljon salaisuuksia, että hengittäminen on välillä vaikeaa.

”Tyrmistyneenä. Sydänjuuriaan myöten. Jotenkin poika oli tiennyt, että isällä oli ollut ase.
     Jotenkin poika oli muistanut isänsä ilmeen. Sen inhottavan katseen. Sen kasvoista paistavan oikeutetun raivon, jota ei uskaltanut lähestyä edes koskettaakseen avuttoman rakastavana.”

Erityisesti kirjan alkuosa kietoo pikkusormensa ympärilleen ja hurmaa synkkyydellään, jota ei turhia tarvitse alleviivata tai korostaa: tätä arki hautausmaalla, suurten unelmien Amerikassa nyt vain on. Kuinka sopeutua yhteiskuntaan, jonka jäseniä on oppinut pitämään niinä toisina? Kuinka löytää itsensä, kun on kasvanut peittämään sen? Kuinka uskaltaa taas luottaa, kun on tullut petetyksi yhden kerran liikaa? Lähestyvän murhenäytelmän voi aistia jopa tuulessa huolettomasti liehuvista pyykeistä ja radiosta, josta voi sotauutisten välissä kuulla myös sen jo unohdetun sonaatin vanhasta maailmasta.

Kirjan keskivaiheilla alkuosan lumous jotenkin hetkellisesti särkyy - vain noustakseen pintaan taas kirjan lopussa. Haudankaivajan tytär on neljän tähden lukuromaani, joka on luettava loppuun hotkien mutta joka olisi kuitenkin kaivannut keskivaiheilta jonkinlaista tiivistämistä ollakseen se kirja, jonka muistaisin vielä pitkään.

Vaikka onnistuukin syntymään kerta toisena jälkeen uudelleen, kantaa Rebecca edelleen mukanaan lapsuutensa yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta.  Läpi vuosien ja kaupunkien Rebeccaa seuraavat Jacobin sanat: Eläinmaailmassa heikoista hankkiudutaan nopeasti eroon. Siksi heikkoutensa on pakko kätkeä.

Ja suurinta heikkoutta on rakkaus.

”Kykeni taas lähestymään kivitaloa sorakäytävää pitkin. Siinä oli tökerösti maalattu etuovi. Ja siinä, talon takapihalla, pyykkinaru, ja narulla pyykki lepatti tuulessa, sillä oli tuulinen toukokuun iltapäivä, taivasta täplittävät turpeat sadepilvet. Pyyhkeitä, lakana, isän paitoja. Isän alusvaatteita. Niin kauan kuin pyykki lepatti narulla, oli tavallinen pyykkipäivä, pyykissä on aina jotain koomista ja rauhoittavaa, sisällä talossa ei voinut odottaa vaara. Vielä silloinkaan, kun vieras ääni huusi hätäisenä ja sähähtäen: Älä mene sinne! - pysäyttäkää tyttö! Naisen ääni, huolestuttava. Ja silti oli jo liian myöhäistä. Sillä historiassa on tapahtumia joita mikään historian teko ei tee tekemättömäksi.”

sunnuntai 14. kesäkuuta 2020

Viikko kanssani: lauantai.



5.02: Työstressi pyörii vielä kropassa ja herättää ensimmäisen kerran viideltä. Kadehdin taas kerran niitä, jotka osaavat jäädä heti lomamoodiin ja saavat univelkoja kuitattua sekä niitä, joille aamuaurinko ei paista suoraan silmiin. Onneksi kaikkiin makuuhuoneisiin tilaamiemme sälekaihtimien pitäisi tulla viimeistään juhannuksen jälkeen.

7.28: Nousen lopulta ylös ja siirryn olohuoneen sohvalle lukemaan dekkaria. Mies, toinen perheen aamuvirkuista, lähtee aamulenkille Harjulle ja pojat nukkuvat vielä.

8.16: Kerrossängystä alkaa kuulua supinaa. Olemme siirtäneet pojat väliaikaisesti samaan huoneeseen ja tyhjentäneet Pikkuveljen huoneen remonttia varten, joten ensimmäisenä herännyt herättää aina myös toisen. Pikkuveli kaataa ensitöikseen junaratalaatikon ja aloittaa siitä, mistä leikit edellisenä iltana siivottiin, ja isompi lueskelee yläsängyssä Soturikissoja.

9.07: Mies saapuu kotiin lenkiltä. Keitän itselleni kahvia, pojille puurot ja teen koko porukalle aamiaismunakkaan. Syömme yhdessä aamupalaa ja pojat katselevat samalla piirrettyjä.

10.41: Vaihdan treenivaatteet ja lähden lenkille. Tarkoitus olisi juosta vähän pidempi lenkki, mutta alkaa olla jo niin kuuma, että se jää pelkäksi haaveeksi. Vajaan viiden kilometrin juoksun jälkeen tulen kotiin ja käyn pikaisesti suihkussa. Mies on aloittanut lounaan tekemisen ja pojat leikkivät yhdessä esikoisen huoneessa.

11.55: Syömme lounaaksi lohkoperunoita, kanaa ja salaattia ja pakkaamme sen jälkeen reput ja kangaskassit, sillä olemme sopineet rantapäivästä kavereiden kanssa. Matkalla käyn vielä hakemasta kaupasta eväitä ja poikien lauantaikarkit.

13.18: Pojat haluavat rannalle mukaan sekä ison delfiinin että kaksimetrisen krokotiilin, joita kumpaakaan emme ole viitsineet edellisreissun jälkeen tyhjentää, joten päätämme lähteä liikkeelle autolla. Tuomiojärven rannan parkkipaikalla huomaamme kuitenkin, ettemme millään saa autoa mahtumaan sinne. Siispä mies jättää meidät kyydistä, ajaa takaisin kotiin ja tulee perässä rannalle pyörällä. Tapaamme ystävät rannalla. Evääksi syömme vesimelonia, croissanteja, karkkia, poppareita ja suolatikkuja, ja lapset puuhaavat vedessä niin, että erityisesti esikoista on vaikea saada sieltä pois.

15.53: Mies pyöräilee takaisin kotiin, tulee sitten autolla hakemaan meitä rannalta ja jatkaa sen jälkeen matkaa toiselle rannalle tapaamaan työkavereitaan. Minä pötköttelen sohvalla dekkarin kanssa ja pojat puuhaavat omiaan.

16.57: Teen meille päivälliseksi pesto-pasta-tonnikalasalaatin. Esikoinen pelaa Minecraftia ja Pikkuveli pädillä Pikku Kakkosen pelejä.

17.33: Syömme poikien kanssa kolmestaan salaattia ja leipää. Esikoiselle on yllättäen supernälkä, joten joudun tekemään salaatista vielä toisen annoksen, jotta siitä riittää miehellekin. Ruuan jälkeen siivoan keittiön, tyhjennän ja täytän astianpesukoneen ja imuroin. Todellista lauantai-illan huumaa.

18.39: Lähdemme poikien kanssa saunaan.

19.07: Kolistelemme ylös saunasta ja ryhmitymme kolmestaan sohvalle viettämään leffailtaa Kaunottaren ja hirviön parissa. Myös mies saapuu kotiin, syö tekemäni salaatin loput ja lähtee sitten saunaan. Katsomme leffan loppuun yhdessä.

21.01: Pikkuveli menee nukkumaan ja esikoinenkin siirtyy lueskelemaan omaa kirjaansa. Teen itselleni iltapalaa, katson yhden jakson Normaaleja ihmisiä Areenasta ja luen sitten jälleen dekkariani. Mies pelailee Nintendolla.

22.48: Nukkumaan.


VIIKKO KANSSANI KOKONAISUUDESSAAN

torstai 11. kesäkuuta 2020

Kesä alkoi pihajuhlista.


Viime viikkoina olen kaivannut erityisen paljon aurinkoisia kotiäitipäiviä puistossa. Niitä sellaisia, joiden kohdalla kalenterissa ei lukenut mitään ja joina suuntasimme puistoon heti aamusta mukanamme lounaaksi pakatut eväät ja rahaa sen verran, että sillä saisi kahviosta Papun kahvin, korvapuustin ja pojille jäätelöt. Monesti olimme sopineet treffit kavereiden kanssa, mutta ihan yhtä usein kärryttelimme puistoon varmoina siitä, että ennemmin tai myöhemmin saisimme varmasti seuraa. Aurinko paistoi, hiekkalaatikon hiekka oli lämmintä paljaita varpaita vasten ja kiipeilytelineen vieressä puhuttiin läpi niin isot kuin pienetkin asiat. Kiire oli jotain, mikä ei koskettanut meitä ollenkaan.

Vaikka kotiäitivuosistani onkin jo aikaa, aina keväisin olen silti palannut jonkinlaiseen kotiäitimoodiin. Kesä on alkanut siitä, että kömmimme takaisin puistoon sillä samalla porukalla, jonka lapset ovat aina vuoden vanhempia ja joilla työt ovat vieneet mukanaan koko menneen vuoden. 

Kaikkina aiempina vuosina tätä lukuun ottamatta.

Yhtäkkiä on nimittäin pihoja, joita pitää kuopia ja kääntää, rintamamiestaloja, joiden seiniä maalata ja toisaalta purkaa, ja mökkejä, joille lähdetään viikonlopuksi, kun olisi aikaa hengähtää. On jalkapalloharjoituksia, isovanhempia jotka vievät lapsenlapset mukanaan koko viikonlopuksi tai jopa viikoksi ja leirimatkoja. Ja sitten on tämä vääränlainen kevät, joka viimeistään on saanut kaikki pysyttelemään niiden omien aitojen sisäpuolella, tietenkin. Puistossa kiipeilytelineen juurella maailmaa parantavat ihan uudet kaveriporukat pienimpiään rintarepuissaan kantaen, ja aika usein tunnen itseni vähän hölmöksi, etten itse ole oikein osannut siirtyä vielä sen pidemmälle. 

Juuri siksi rakastan näitä lastenjuhlia - jos mahdollista - nykyään vielä entistä enemmän: pitkästä aikaa se sama porukka on taas koossa, jos ei koko juhlan ajan niin ainakin sen yhden kahvikupillisen verran. Ja ainakin sen hetken tuntuu, että kaikki on taas kuin ennenkin ja aina on aikaa vielä santsikupille ja kuulumisten vaihtamiselle.

Meidän kesä alkoi tänä vuonna pihajuhlista, joissa kannettiin pöytä pihapuiden alle, levitettiin nurmikolle räsymattoja, juhlistettiin esikoisen syntymäpäivää ja katettiin tarjolle vaahtokarkkeja, hedelmiä, suklaakakkua ja Coca-colaa. Pöydällä oli käsidesipullo, matot niiden tuttujen turvavälien päässä toisistaan ja sipsikulhoissa ottimet, mutta muuten tuntui, että kaikki on ihan niin kuin ennenkin. Viimeiset vieraat lähtivät puoli yhdeksän jälkeen ja heti seuraavana aamuna tyytyväinen synttärisankari alkoi puhua seuraavan vuoden syntymäpäiväjuhlistaan.

Ja sitten, kun olin useamman viikon kaivannut kotiäitipäiviäni, löysin minäkin ne pihat, joilla vietimme ensimmäisen lomaviikkomme. Lasten juostessa erikokoisina porukoina paikasta toiseen olen istahtanut puutarhatuoliin lukemaan, auttanut välillä sen kuopimisen ja kääntämisen kanssa ja juonut monta kuppia kahvia kuulumisia vaihtaen. Yhtenä iltana kannoin mukanani leipomani raparperipiirakan, joka syötiin yhdessä seitsemään pekkaan pihapuiden alla Iltasoittoa kuunnellen.

Paikka on ehkä eri, mutta pääasia, että ihmiset ovat ja pysyvät vuodesta toiseen.

maanantai 8. kesäkuuta 2020

Paola Pigani: Älä astu sieluuni kengät jalassa.

Älä astu sieluuni kengät jalassa, kuuluu romanien sananlasku. Romanien luokse ei voi tupsahtaa noin vain, ei heidän nykyisyyteensä eikä heidän muistiinsa. Se selviää minulle ajan myötä. Meissä kaikissa on oma salainen sopukkamme. Heidän sopukkansa tuntuu tuhoutuneen pysyvästi.”


Paola Pigani: Älä astu sieluuni kengät jalassa (N’entre pas dans mon ame avec tes chaussures, 2013. suom. Einari Aaltonen.)
Aviador, 231 sivua.


Neljätoistavuotiaan Alban perheellä on lahja: he pystyvät nostamaan kiertävän teatterinsa nuorallakävelynumerollaan unelmat siivilleen. Vankkureineen he kiertävät Lounais-Ranskassa viihdyttämässä asukkaita, kierrättävät hattua yleisön joukossa ja pakkaavat näytöksen jälkeen asut ja soittimet vankkurien perään kiinnitettävään laatikkoon. Heidän kotinsa on kaikkialla ja ei missään, osoitteensa eri joka kuukausi. Siksi huhtikuun kuudennelle vuoteen 1940 päivätty tiedonanto koskee kaikkein eniten juuri heitä: siitä päivästä eteenpäin heidät on irtolaisina luokiteltu uhkaksi kansalliselle puolustukselle ja turvallisuudelle.

Ensin lopetetaan kiertävät elokuvat ja temppunäytökset, sen jälkeen hiljenee musiikki. Pala palalta Alban perheineen on luovuttava entisestä elämästään. On luovuttava hevosista, hylättävä vankkurit, jätettävä työ ja tutut metsät, soitettava viululla, jossa ei enää ole kaikkia kieliä. Lopulta Alban perheen matka kulkee ranskalaiselle Alliersin keskitysleirille, jossa vapauteen tottuneet romani voivat kurkistaa entistä elämäänsä enää piikkilanka-aidan raoista.

”Kaikki tapahtui nopeasti. Sota käväisi ryöpsähtämässä rajalla, jota kukaan ei halua nähdä. Ruumiit lojuvat monta tuntia rankkasateessa. Kolme naisvainajaa vatsallaan. Yksi heistä puristaa yhä kädessään sotilaspaidan hihaa kuin yrittäisi anoa armoa haamulta. Kolme vapaan ihmisen ruumista lepää sateen käärinliinoissa.”

Niin kuin joskus olen kirjoittanutkin, minun heikkouteni ovat erityisen kauniisti nimetyt kirjat - en yksinkertaisesti voi olla nappaamalla mukaani kirjaa, jonka nimessä on jotain erikoista. Useamman kerran olen löytänyt samalla myös erityisen kauniin tarinan kuten Anna Gavaldan novellikokoelman Kunpa joku odottaisi minua jossain tai Romain Puertolaisin Tytön joka nielaisi Eiffel-tornin muotoisen pilven.

Kuinka ollakaan, sama heikkous tuntuu olevan myös äidilläni: kun hän ennen joulua kirjapinoja selatessaan törmäsi Paola Piganin Älä astu sieluuni kengät jalassa -kirjaan, oli hänen - kuulemma - pakko ostaa se minulle joululahjaksi ihan vain siksi, että sen nimi oli niin kaunis. Siksi, juuri siksi, olisin halunnut pitää kirjasta vielä enemmän.

”Lumesta jää jäljelle enää harmaata loskaa. Uteliaiden päälle roiskuu rapaa. He eivät piittaa, koska ovat niin haltioissaan loputtomiin jatkuvasta moottorien ja sotilaiden kulkueesta. Pitkästä ja pöristen etenevästä saattueesta heidän liikkumattomien hahmojensa edessä. Mikä on tämä sota aidan toisella puolella? Mikä on tämä sota, joka ei vie heidän miehiään, joka ei vaadi heitä rintamalle, vaan tuomitsee heidät vielä ankarampaan kamppailuun mieletöntä vankeutta vastaan? Tämä metelin säestämä virta saa heidät valtoihinsa eivätkä he huomaa päälleen ropisevaa sadetta.”

Älä astu sieluuni kengät jalassa oli ilmestyessään vuonna 2013 kirjallinen sensaatio kotimaassaan Ranskassa erityisesti siksi, että se nosti kirjallisuudessa ensimmäistä kertaa esiin romanien kohtalon toisen maailmansodan aikaan. Vaikka aihe on rankka, on lukukokemus kuitenkin yllättävän kevyt: aina on toivoa, edes pieni säde piikkilanka-aidan raosta. Toisaalta Schindlerin lista ja Pianisti-tyyliseen maailmansota- ja keskitysleirikuvaukseen tottuneena olin Piganin eleettömyyteen ehkä hieman pettynyt. Älä astu sieluuni kengät jalassa ei tuo sodan kauhuja suoran silmille - vaikka ehkä pitäisi.

Kun sota lopulta on ohi, on Alba kasvanut tytöstä naiseksi. Elämä jatkuu, vaikka se pitäisikin kursia kokoon pienistä palasista.

”Kestää pitkään ennen kuin he oppivat astumaan ulos varjoista, löytävät syyn ponnistella ja pitää yllä toivoa tässä ankeassa elämässä. Pitää tarpoa, kulkea eteenpäin, päästä vaeltamisen makuun, pyrkiä valittuun päämäärään. Paikoilleen ei saa jämähtää. Jotkut naisista ovat kaivaneet pitkien hameidensa kätköistä mitaleja ja mustan neitsyen kuvia. Heillä ei ole muuta alttaria kuin kohti taivasta kohottamansa kämmenet. Heidän silmissään on anova katse. Pikkulapset lanteillaan he toivovat, että elämä kantaa.”

perjantai 5. kesäkuuta 2020

Kasviskaiffarit: helppo tapa lisätä uusia kasvisruokia arkeen.



*kaupallinen yhteistyö: Kasviskaiffarit
*ruokakassi saatu

Jo muutaman vuoden ajan olemme pitäneet kiinni siitä, että arkena meillä syödään käytännössä pelkästään kasvis- ja kalaruokia ja lihaa valmistetaan ruuaksi vain viikonloppuisin. Se lisäksi, että olemme ottaneet viime vuosien aikana haltuun linssit, tofun, soijasuikaleet, nyhtökauran ja härkäpavut, olemme tuunanneet kasvisversioita vanhoista lapsiperheklassikoista kuten kinkkukiusauksesta, jauhelihakeitosta tai makaronilaatikosta. Välillä kasvispainotteisempaan ruokavalioon siirtyminen on silti vaatinut aikamoista totuttelua: minä olen kasvanut ruskeankastikkeen, purkkilihakeiton ja sunnuntaipaistien kulttuurissa, jossa kokkaaminen kylään tulleelle tädille, ainoalle tuntemallemme kasvissyöjälle, tarkoitti aina valmiiden kasvispihvien lämmittämistä eikä kotitalouden kirjasta juuri kasvisruokaohjeita löytynyt. Kuukauden vegejen jakaminen täällä blogissa on ollut eräänlainen haaste myös minulle - joka kuukausi on otettava testiin ainakin se yksi uusi kasvisresepti ja laajennettava jälleen perheen ruokavalikoimaa.

Silti olin enemmän kuin innoissani päästessäni kesäloman aluksi testaamaan vasta Jyväskylässä aloittaneiden Kasviskaiffarien kasviskassia: vihdoinkin joku muu ratkaisee ruokaongelmani ainakin muutaman päivän osalta ja kehittelee yhden reseptin sijaan kolme uutta kasvisruokaa, joita kokeilla. Kun siihen lisää ne muutamat meidän perheen vakiot kuten linssikeiton, nuudelibowlin ja valmispinaattiletut, olisi arkiviikon kasvisruokalista on melkein valmis.

Jos uusien kasvisruokien kokeileminen tai kasvisruuan lisääminen arkeen on tuntunut joskus hankalalta, niin Kasviskaiffarien kanssa se on kaikkea muuta: reseptien googlailun ja kaupassa pyörimisen sijaan kaikki tuodaan kirjaimellisesti kotiovelle asti. Kotiin toimitettava kasviskassi sisältää aina ohjeet ja tarvikkeet kolmeen noin kolmelle hengelle riittävään lämpimään ruokaan sekä kahteen välipalaan, ja reseptit vaihtuvat viikon tai parin välein. Ruokahävikin minimoimiseksi raaka-aineiden määrät on mahdollisimman pitkälti mitattu tarkasti valmiiksi pieniin paperipusseihin niin, että kaikki tulee käytettyä eikä ylimääräisiä bataatinloppuja tai puolikkaita siemenpakkauksia jää pyörimään kaapin pohjalle. Seuraavan viikon tilaus tehdään nettisivujen kautta aina perjantaihin klo 19 mennessä, ja kassi toimitetaan koti-ovelle maanantai-iltana. Kerralla sitoudutaan siis aina vain yhden ruokakassin tilaukseen, joten palvelua voi helposti kokeilla ilman sen pidempiä sitoumuksia. Reseptit löytyvät kassista raaka-aineiden kanssa, mutta ne saa lisäksi myös sähköpostiin heti maanantaina eikä kotoa tarvitse yleensä löytyä kuin öljyä ja pippuria. Toimituksineen meille tuotu kasviskassi maksoi 35 euroa, ja seuraavat kaksi viikkoa Kasviskaiffarien kanssa kokataan pian ilmestyvän Goodness Cookbook -kirjan reseptejä 39/49 euron hintaan. Kasviskaiffarien ruokakassi ei ole aina automaattisesti vegaaninen, mutta minulle toimitetun kassin ainoa eläinperäinen ainesosa oli siemennäkkärin kananmuna ja juustot ja kermat olivat kaikki kasviperäisiä. Seuraavat kaksi viikkoa kassin raaka-aineet ovat kuitenkin kokonaan vegaanisia.

Hieman tosin kyllä jännitti: ennakkoon tiesimme vain, että alkavan viikon ruokalistassa olisi Kasviskaiffarien osalta bataattipitsoja, chili sin carnea ja herkkusieni-tomaattikeittoja ja välipalojen osalta ainekset löytyisivät siemennäkkäriin sekä chia-vanukkaaseen ja että ainekset ja ohjeet toimitettaisiin meille maanantai-iltana kuuden ja seitsemän välissä. Kun sitten sain hypisteltäväkseni paperikassillisen värikkäitä kasviksia, erilaisia siemeniä, valmiita mausteseoksia, pestoa ja aurinkokuivattuja tomaatteja, oli  olo melkein kuin jouluna - ainakin näin ruokalistojen laatimiseen jo kesäloman ensimmäisenä päivänä kyllästyneen perheenäidin näkökulmasta.

Reseptien yhteyteen oli jokaisesta ruuasta annettu myös arvioitu valmistusaika, ja jokainen kassin ruuista valmistui maksimissaan kolmessa vartissa lukuun ottamatta chia-vanukasta, jonka tein illalla jääkaappiin tekeytymään aamuksi. Ennakkoon arvelutti ennen kaikkea juuri se, pitäisikö lomapäivistä nyt kuluttaa pitkiä aikoja keittiössä häärien, mutta kaikki viisi reseptiä osoittautuivat onneksi superhelpoiksi ja suhteellisen nopeiksi tehdä. Mitään viikonlopun kokkausmaratoneja ei siis Kasviskaiffarien kanssa tarvitse pelätä, vaan tarkoitus on kokata simppeleitä ja maukkaita ruokia arkeen. Annokset oli tehty noin kolmelle henkilölle, mutta niistä kaikista riitti hyvin lounaaksi koko meidän nelihenkiselle perheelle. Meille viikon ruuista ehdoton suosikki oli bataattipitsat, joita teemme varmasti toistekin, sekä superpehmeä herkkusieni-tomaattikeitto.

Seuraavat kaksi viikkoa Kasviskaiffarien kassista löytyy valmiiksi kerätyt ja mitatut raaka-aineet ja reseptit edamamebowliin, kaura-cashew-kukkakaalikeittoon, lasagneen, maapähkinävoi-tattarigranolaan ja kaura-cashew-tattarituorepuuroon. Ensi viikoksi pääsee vielä mukaan jättämällä tilauksen tänään klo 19 mennessä ja sen jälkeen tulee myyntiin viikon 25 ruokakassi.

Meillä ei ole koskaan käynyt siivoojaa, lastenhoitajakin vain muutaman kerran, remontit teemme itse hampaita kiristellen ja lasten juostessa ympärillä. Jostain kumman syystä olemme kokeneet myös valmiit ruokakassit tai kauppakassipalvelut sellaiseksi samanlaiseksi luksukseksi, johon me emme ole arjessa raaskineet panostaa. Näin viikon kokemuksen perusteella olisi kyllä voinut. Kasviskaiffarien ruokakassi säästi meiltä yhden miehen puolentoista tunnin Prisma-reissun ja useamman tuskailun ruokalistaa laadittaessa.

Kun vielä jostain saisi sellaisen taikanapin, jota painamalla erityisesti tuo nelivuotias innostuisi vähän rohkeammin maistelemaan uusia makuja.

keskiviikko 3. kesäkuuta 2020

Blogihaaste: 20 kysymystä.



1. Olen syntynyt... Kajaanissa.

2. Pienenä olin varma, että isona minusta tulee... kirjailija, opettaja tai laulaja. Kummasti sitä on oma itsensä jo silloin: minusta kun tuli kirjoittamisesta haaveileva ja karaokea laulava opettaja.

3. Kolme parasta piirrettäni ovat... empaattisuus, tehokkuus, ystävällisyys.

4. Viimeisin sisustusostokseni on... String-hylly olohuoneeseen.

5. Minne haluaisin matkustaa... Yhdysvaltoihin niin, että voisin nähdä sekä itärannikon ja New Yorkin ja länsirannikon ja San Franciscon. Lisäksi haluaisin joskus käydä myös Aasiassa ja matkustaa vielä uudestaan sekä Berliiniin että Lontooseen.

6. Suosikkijuomani on... sitruunalla maustettu jäävesi, kivennäisvesi, valkoviini sekä sangria.

7. Lempiruokani on... ehdottomasti sushi ja grillattu lohi nigiri. Sen lisäksi pidän myös hyvistä pizzoista ja pastasta, mozzarellasta, halloumista, valkosipulista, thaimaalaisesta ja vietnamilaisesta, salaateista, bataattiranskalaisista ja hyvistä burgereista.

8. Viikonloppuisin herkuttelen... ainakin ihan liikaa. Lapsena meillä oli perjantaisin sipsipäivä ja lauantaisin karkkipäivä ja yhä edelleenkään viikonloppu ei ala, ellen saa perjantai-illan sipsipussiani. Yleensä laitamme viikonloppuisin myös muutenkin vähän parempaa ruokaa jo siksi, että silloin ehtii puuhata keittiössä paljon pidempään kuin arkena, jolloin ruuan pitää yleensä olla valmista mahdollisimman pian. Viikonloppuisin meillä tehdään usein pizzaa tai tortilloja, kokeillaan vaikka jotain uutta reseptiä tai kokataan kanaa tai punaista lihaa, jos arkena ollaan syöty pääasiassa kasvista.

9. Lempiblogini, joita seuraan säännöllisesti, ovat... tällä hetkellä Juliaihminen, Uusi muusa, Lähiömutsi, 365 days with Ida, Oi mutsi mutsi, Kolmistaan ja Tyhjä ajatus.

10. Kirjat, joita olen lukemassa nyt, ovat...  Joyce Carol Oatesin Haudankaivajan tytär. Poikien kanssa luemme Narnian viimeistä taistelua.

11. Lempilajini kirjallisuudessa ovat... kotimainen ja ulkomainen kaunokirjallisuus.

12. Suosikkisovellukseni kännykässä on... Instagram ja Facebook.

13. Kahvini juon... kauramaidolla ja mieluiten pienen suklaan kanssa.

14. Viikkorutiineihini kuuluu... tiistain ja perjantain saunaillat, yleensä kahdesta kolmeen juoksulenkkiä, töitä ja normaaliarkena poikien harrastukset ja niihin viemiset.

15. Viimeisin elokuva, jonka olen nähnyt elokuvateatterissa... on Frozen II, jonka kävimme katsomassa perheen ja kavereiden kanssa alkuvuodesta.

16. Rentoutuakseni... tarvitsen tyhjää aikaa, hiljaisuutta, saunan ja tyhjän kalenterin.

17. Lemmikkieläimeni on.. ei ole (koskaan ollutkaan).

18. Lempivuodenaikani on... ehdottomasti kesä.

19. Ruokabravuurini on... teen harvemmin mitään kovin erikoista, sillä kokkaan erityisesti arkiruokia siinä missä mies häärii keittiössä usein enemmän viikonloppuisin ja pidempään. Mutta ehkä katkarapu-kylmäsavulohipasta, perusmakaronilaatikko, erilaiset nuudelisalaatit ja superhyvä porkkanakakku.

20. TV-sarjoista pidän eniten... Frendeistä, Sillasta, Twin Peaksista, Skamista ja Salaisista Kansioista. Uusimmista sarjoista eniten ovat koukuttaneet You, Chernobyl, True Detective ja Totuus Harry Quebertin tapauksesta.

maanantai 1. kesäkuuta 2020

Kuukauden vege: lehtikaalipizza.


Kesäkuun vegenä kokataan lehtikaalipizzaa, jossa hunaja toimii tomaattikastikkeen sijaisena. Ohjeeseen hain inpisaatiota Lainahöyhenissä-blogista, mutta täytteeksi lisäsin vielä aurinkokuivatut tomaatit ja punasipulin.


LEHTIKAALIPIZZA

4 dl kädenlämpöistä vettä
noin 8 dl pizzajauhoja
pussi kuivahiivaa
2 tl suolaa
2 rkl oliiviöljyä 
1 rkl juoksevaa hunajaa


200 g lehtikaalia
3 valkosipulinkynttä
punasipuli
aurinkokuivattuja tomaatteja
juoksevaa hunajaa
parmesaanilastuja
mozzarellaraastetta


Liota suola ja hunaja kädenlämpöiseen veteen. Sekoita kuivahiiva jauhoihin. Sekoita jauhot veden joukkoon ja taikinan kiinteytyessä lorauta sekaan oliiviöljy. Vaivaa taikina kiinteäksi ja anna kohota rauhassa liinan alla.

Pese ja revi lehtikaalit ja sekoita niiden joukkoon oliiviöljyä ja valkosipulia. Anna marinoitua.

Muotoile taikinasta kolme pizzaa. Esipaista pizzapohjaa 250-asteisessa uunissa reilut viisi minuttia niin, että pohja ehtii hieman kiinteytä ja saada vähän väriä. Halutessasi voit käyttää pizzakieveä.

Lisää esipaistetulle pohjalle juoksevaa hunajaa ja lado sen päälle parmesaanilastut ja mozzarellaraaste. Lisää juuston päälle lehtikaalit, punasipuli ja aurinkokuivatut tomaatit ja paista, kunnes lehtikaalit ovat rapeita ja juusto saanut hieman väriä.

Ripottele pinnalle mustapippuria.


Jotain muuta vegeä?
Kokeile vaikka
tai