perjantai 30. heinäkuuta 2021

Remonttipäivitys vol. 9: keittiö.

 

Se klassinen viimeinen lattialista.

Remonttimiesten viimeistellessä keittiötä olimme kaikki sitä mieltä, että meidän olisi sama hoitaa se itse: ei ollut mitään järkeä maksaa kenellekään muulle listan hakemisesta Kodin Terrasta ja sitten kiinnittämisestä paikalleen, kun se onnistuisi kuitenkin meiltäkin ja Kokodiilillä odotti jo seuraava muutoskohde. Hyvästelimme remonttimiehet, irrotimme siniset suojamuovit uusien keittiönkaappiemme ovista - ja remonttiväsymys iski päälle totaalisesti. Sitä klassista viimeistä lattialistaa emme saaneet haettua, vaikka ajoimme Kodin Terran ohi mummolaan useamman kerran. 

Siksi näidenkin kuvien ottamiseen meni lopulta useampi viikko: sen puuttuva lista kun pistää silmään edelleen joka kuvassa. Toisaalta vasta siirrettyäni kuvat koneelle koko keittiön muutos näkyy erityisen hyvin. Kahdessa kuukaudessa olin jo ihan täydellisesti ehtinyt unohtaa sen vanhan ruskean keittiömme, josta en kahden vuoden aikana ikinä oppinut pitämään.

Koska kaiken muun olimme tässä asunnossa remontoineet miehen kanssa itse, päätimme mennä keittiön kanssa helpoimman kautta. Niinpä kysyttyämme tarjouksia muutamasta muusta keittiöfirmasta istahdimme lopulta IKEAn suunnittelustudioon ja piirsimme siellä keittiömme yhdessä asiakaspalvelijan kanssa. Mitään sen isompia muutoksia emme rakenteisiin osanneet tehdä, sillä yksi kantava seinä sekä toisella puolella keittiötä menevä ilmanvaihtohormi sanelivat pitkälti sen, minkälaisen keittiön tilaan saattoi ylipäätään rakentaa. Seinien kaatamisen sijaan halusimmekin päivittää keittiön tälle vuosituhannelle, raikastaa koko asunnon ilmettä ja saada samalla keittiöstä meille toimivamman kokonaisuuden. Välitilan laattojen alta löytynyt asbesti määräsi myös sen, että poistamisen sijaan laatat päätettiin peittää ja uusi keittiö rakennettiin niiden päälle. 

Uusiin kaapistoihimme mahdutimme aamiaiskaapin, jonne saimme kahvinkeittimen, vedenkeittimen ja leivinpaahtimen, täyskorkean siivouskaapin, jota kaipasimme edellisessä keittiössä, sekä tuplamäärän tilaa kierrätykselle, jotta esimerkiksi pattereille, muoville ja palautuspulloillekin olisi nyt omat paikkansa ja kierrätysastiansa. Kodinkoneet tilasimme nekin IKEAn kautta ja astianpesukoneen päädyimme piilottamaan kaapiston sisään. Välitilaan valitsimme laatan sijaan kokovalkoisen seinämateriaalin ja tasoihin samaa massiivitammea, jota jo oli tekemässämme keittiönpöydässä. Yhden kaapin päätimme jättää avohyllyksi.

Lopputulokseen olimme supertyytyväisiä.

Uusi keittiö kannettiin sisään IKEAn pahvilaatikoissa toukokuun viimeisen päivän iltana, ja Kokodiilin remonttimiehet saapuivat kesäkuun ensimmäisenä. Vanha keittiö lähti Kokodiilin peräkärryn mukana kaatopaikalle jo samana iltana. 

Seuraavat kaksi viikkoa lämmitimme aamupuurot mikrossa olohuoneen lattialla, tilasimme ruokaa Woltista ja grillailimme useampana iltana ystävien pihalla remonttimiesten purkaessa, eristäessä ja tasoittaessa ja myöhemmin kasatessa, kootessa ja täyttäessä. Ennen toisella lomaviikolla järjestettyjä pihasynttäreitä oli valmista.

Keittiön valmistuttua teki hetken mieli käydä heti perään sen viimeisen remonttikohteen, eteisen, kimppuun. Mutta tokihan jotain piti jättää vielä ensi vuodelle.

Muutakin kuin se viimeinen lattialista.

 

Remonttipäivitykset tähän mennessä:

tiistai 27. heinäkuuta 2021

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu.

"'Jos voisit olla eläin, mikä eläin olisit?' mies kysyy minulta.
     Kello on kaksitoista, enkä ole vielä edes juonut aamukahvia. En halua olla mikään eläin, haluan hädin tuskin olla ihminen.
     Kun olen saanut kahvini, alan kuitenkin miettiä asiaa. Haluaisinko olla koira? En, liian tavallista, kaikki rakastavat koiria. Haluaisinko olla kissa? En, tekosöpöä. Haluaisinko olla hyeena? En, erikoisuuden tavoittelua. Voiko tämä olla näin monimutkaista, mietin, kun kello on yksi enkä ole edelleenkään vastannut Tinder-viestiin."



Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (2018)
Gummerus, 304 sivua.

 
Jostain syystä olen viime aikoina lukenut useamman kirjan helsinkiläisistä kolmekymppisistä, itsensä (ja rakkauden) etsimisen vaikeudesta, Tinderistä ja jollain tavalla murheellisista kerrostaloasunnoista. Tällainen on myös Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu. Siinä keskiössä on nimettömäksi jäävä päähenkilö ja minäkertoja, jonka olisi kahdeksan kuukauden jälkeen jo pitänyt toipua erosta. Seitsemän vuotta terapiassa ei sekään ole vielä auttanut sen kummemmin. Yhä edelleenkin päähenkilön parvekkeen sisustus koostuu yhdestä ainoasta matosta, jolla maata, ja entisen poikaystävän pahvilaatikot ovat asunnon nurkassa. (Puhumattakaan nyt siitä, että päähenkilö on ajautunut ammatilliseen umpikujaan, elää pääasiassa toimeentulotuella ja läheisten avustuksilla ja syö liikaa sour cream & onion -sipsejä Pirkan valkosipulidipillä.)

Jotain pitäisi siis tehdä, ja se olisi hyvä keksiä lähikuukausien aikana, sillä ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu.

Pitäisi rakastua, löytää itsensä ja töitä, päättää mitä elämältä haluaa, käynnistää positiivisuuden kierre ja syödä vähemmän noutoruokaa. Mutta mitä jos välillä pelkkä Ikeaan lähteminen tuntuu liian hankalalta?

"Sinä iltana neilikat pöydälläni olivat poikkeuksellisen kauniita. Nuput olivat auenneet suuriksi, vaaleanpunaisiksi kukiksi. Kun poikaystäväni sanoi minulle: 'Hienoja kukkia', tiesin, että jokin oli vialla. Jokin lauseessa enteili, että hän oli asunnossani viimeistä kertaa.
     Puoli kymmenen aikaan kerroin poikaystävälleni, että Taavetti oli nähnyt viikonloppuna Hottis-Juhan Herkuleksessa, eikä poikaystäväni sanonut siihen mitään. Minä söin ruisleipäsiivua, jonka päällä oli tuorejuustoa ja tomaattia."

Ehkä tämä kesänä kaikki muuttuu koostuu pääasiassa lyhyistä toteamuslauseista ja parin kolmen sivun pituisista luvuista. Minut se houkuttaa hotkaisemaan kirjan supernopeasti - vaikka toisaalta rakenne mahdollistaa kirjan lukemisen viiden minuutin pätkissä. Tämä on sitä tyyliä, jota nykyihmisen somen hapattamat aivot tarvitsevat, kommentoi yksi varsin osuvasti, kun postaan lukupinostani Instagramissa. Ehkä juuri siksi Sisko Savonlahti tuntuu sopivan niin hyvin minulle, joka liian usein lukiessani huomaan ajatusten harhailevan jonnekin ihan muualle ja joka saatan kesken kahvinkeiton eksyä lajittelemaan pyykkiä tai googlaamaan Hanko Sushin aukioloaikoja. 
 
Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on helppolukuinen, hauska ja kevyenoloinen, mutta silti jossain lauseiden välissä piilee sekä melankolinen että ironinen pohjavire. Tällainen tämä meidän maailmamme nyt vain on, tämä tällainen, jossa stressaavaan arkeen voi pohtia lääkkeeksi saarihyppelyä Kreikassa ja jossa kommunikoidaan pääasiassa päälausen.
 
Kun kaikki alkaa tuntua liian puuduttavalta, voi ottaa opintolainaa ja matkustaa New Yorkiin.
 

"Helyllä on vapaapäivä. Hän on ollut poikaystävänsä kanssa brunssilla, minkä jälkeen he ovat käyneet vielä erikseen juomassa lasilliset kuohuviiniä. Sitten he ovat piipahtaneet alennusmyynneissä, joista Hely on löytänyt kauniit sandaalit 70 prosentin alennuksella. Ne ovat viininpunaista mokkaa. Harmi vain, että päivä on pilvinen, ja jos pian ei paistaisi aurinko, kaikki olisi turhaa, koska huomenna Hely palaa työpaikalleen ja hänen pitää tietää taas kaikesta kaikki eikä hän ehdi milloinkaan pysähtyä, tarttua hetkeen ja nauttia elämästä."

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on täynnä sipsejä ja valkosipulidippiä, erikoiskahveja, thaimaalaista noutoruokaa, itsensä etsimistä, Tinder-treffejä, sängyssä vetelehtimistä ja perulaisia miehiä, jotka kysyvät tietä Omenahotellille mutta päätyvätkin lopulta kalliolaiseen kerrostaloyksiöön. Jos sipsiaddiktiota (todellakin tunnustan!) ja ajoittaista itsensä etsimistä ei lasketa, ei oma elämäni voisi olla tästä kauempana. Ja toisaalta sitten taas ei: jos kaikki - tai mahdollisesti ihan vain yksi asia - olisi mennyt toisin, voisi tämä hyvin olla minunkin elämääni, minun kipuiluani ja haaveitani. Näennäisen kepeästi Sisko Savonlahti tulee käsitelleeksi myös masennusta, työttömyyttä, ulkopuolisuutta, yhteiskunnan ja suorasanaisten sukulaisten asettamia paineita sekä halua olla jotain, kunhan nyt vain ensin tietäisi mitä.

Noin kahdensadan sivun kohdalla päähenkilö alkaa silti vähän ärsyttää. Miten joku voi syödä jatkuvasti ulkona toisten piikkiin ja napata huolettomasti mukaansa seitsemän euron smoothien samalla, kun toimeentulotukihakemuksenkin täyttää äiti? Disney-loppuratkaisuihin tottuneena alan odottaa jonkinlaista kasvun kaarta, valaistumista - tai edes sitä prinssiä valkoisella ratsullaan - vaikka tiedänkin, että elämä harvoin menee kuten saduissa ja etten nyt kuitenkaan olisi halunnut lukea yhtä uutta menestystarinaa, joka kelpaisi HS visioon asti.

Sitä kun elämä harvemmin on. 

Silti: tykkäsin ja itse asiassa aika paljonkin. Yksi kesän viihdyttävimpiä kirjoja.

perjantai 23. heinäkuuta 2021

Anna Ekberg: Uskottu nainen.

"Polku johtaa metsään, mutta sen alkupää on lähes yhdensuuntainen asfaltoidun tien kanssa. Paikka on hyvä. Hän panee pakettiauton peruutusvaihteen silmään. Liike - metsään piiloon peruuttaminen - vasta nyt hän ymmärtää, mitä hän on tekemässä. Hän tiedostaa suunnitelmansa. Leonoran täytyy kadota. Muu ei ole mahdollista. Leonoran on kadottava. Se on joko hän tai Leonora. Muuten hän joutuu vankilaan, menettää kaiken. Hän ei ole tehnyt mitään väärää. Kuka tahansa voi kohdata rakkauden. Äkkiarvaamatta, odottamatta, niin hänelle kävi."

 


Anna Ekberg: Uskottu nainen (Kärlighed for voksne, 2017. suom. Katarina Luoma)

Minerva, 416 sivua. 

 

Kaikki alkaa tekstiviestistä. Kello on puoli kaksi, ja Christian ja Leonora ovat menneet nukkumaan aikoja sitten. Joku töistä, vastaa Christian unisena Leonoran kysyessä, keneltä viesti on. Olisi kaikkein helpointa kääntää kylkeä ja hyväksyä selitys sellaisenaan, uskoa siihen. Mutta jokin kertoo Leonoralle, ettei siinä ole koko totuus. Oikeastaan kyse on pienistä, lähes mitättömistä asioista: Christianin äänensävystä, siitä miten hän tarttuu Leonoran käteen, siitä miten guacamolesta on yhtäkkiä tullut hänelle liian valkosipulista. Christianilla on joku toinen, Leonora tietää, eikä mikään tule enää olemaan niin kuin ennen.

Christian ja Leonora vaikuttavat parilta, jolla on kaikkea: valtava arvotalo, jonka he ovat kunnostaneet yhdessä vanhaa vaalien sekä kohta ylioppilaaksi kirjoittava poika Johan, jolle maailma on avoin. Vaikeudet ovat hitsanneet Christianin ja Leonoran yhteen eikä mikään tule heitä erottamaan - ainakaan Leonoran mielestä. Hänestä, joka on uhrannut perheensä eteen uransa huippuviulistina, ystävänsä ja koko oman elämänsä, ei tule sitä vaimoa, joka heitetään kylmästi menemään nuoremman tieltä. Sellainen klisee ei yksinkertaisesti voi tapahtua hänelle.

Kaikki alkaa tekstiviestistä, myös Christianin osalta. Pelastaakseen itsensä hänen on kuitenkin uhrattava joku muu. Pakettiauton ikkunasta, pimeyden ja sateen suojasta, hän näkee Leonoran juoksevan ohitse, poninhäntä puolelta toiselle heiluen. Tuolla edessä juoksee nainen, jota hän ei ehkä lopulta ole koskaan oikeasti tuntenut ja joka nyt on valmis tuhoamaan kaiken pitääkseen perheen yhdessä.

Tällaista on aikuinen rakkaus.


"Leonora kuulee käynnistyvän auton äänen, lähes äänettömän moottorin, syvän metallisen kolahduksen, joka syntyy, kun pyörä ylittää kaivonkannen pihatiellä. Hän tuntee vihan vasta nyt. Pienet kekäleet, niiden hehkua on mahdotonta tukahduttaa. Hän ei ole koskaan enää iloinen. Siltä hänestä tuntuu. Se on hirveää. Hän ei voi tuntea näin loppuelämänsä ajan. Hän vihaa niin väkevästi nyt. Heitä, jotka ovat tuhonneet hänet. Christiania. Ja sitä naista. Eniten häntä."

 

Uskottu nainen on Anna Ekbergin trillerisarjan toinen osa. Mikään perinteisin trilleri se ei ole, sillä raakuuksien tai väkivallalla mässäilyn sijaan se keskittyy uhkaavaan tunnelmaan, rakentaa tarinaa niin, että jo alussa tietää: vaikkei pahin tapahtuisikaan, tämä ei koskaan voi päättyä hyvin. Uskottu nainen on toisaalta kevyttä, nopealukuista viihdettä, toisaalta taas ei. Se koukuttaa mukaansa ja houkuttelee kurkistamaan täydellisen idyllin kulisseihin, mutta näyttää myös maailman, jossa yksi väärä katse väärässä paikassa voi sytyttää valtavan tulipalon.

Uskottu nainen on toimiva psykologinen trilleri, joka onnistuu pitämään otteessaan loppuun asti. Ihan sarjan kolmannen osan, Kadotetun naisen, tasolle kirja ei kuitenkaan yllä. Kirjan kieli ja suomennos toimivat, mutta on kieltämättä pakko hieman ihmetellä kirjan nimeä: Aikuinen rakkaus olisi nimittäin toiminut selvästi paremmin ja nyt nimen merkitys jää ainakin minulle epäselväksi.

Ekberg on loppujen taituri. Jos jotain osasi odottaa, niin ei varmasti osunut oikeaan.


"Hän ei aio hävitä vaan taistella niin kuin hän taisteli Johanin puolesta. Kuten hän on aina taistellut. On aika ryhtyä toimeen. Niin hän teki silloinkin kun oli pelastettava Johanin elämä. Silloin ei ollut sijaa hyvälle käytökselle lääkäreitä kohtaan. Oman vuoron odottamiselle kiltisti. Ei. Odottavat hukkuvat. Niin käy, kun alukseen tulvii vettä. Ne, jotka ovat valmiit tekemään mitä tahansa kuten Zenia, katsomaan vaimoa suoraan silmiin, tönimään ja tallomaan muita pelastusveneisiin pyrkiviä, heidänlaisensa ihmiset voittavat.

     Mutta Zenia on valinnut väärän vastustajan. Leonora ei ole mikään pikku kotirouva, käytetty nainen. Leonora on taistelija. Sitä hän toistelee itselleen. Yhä uudelleen. Hän on taistelija. Ja hän on päättänyt voittaa."

maanantai 19. heinäkuuta 2021

Turku-loma oli vanhoja ystäviä, hyvää pizzaa, historiaa ja merta.


 

Tiistai 13.7.

Pakkaamme aamupalan jälkeen autoon skootin, Pikkuveljen pyörän, viikonloppulaukun, reput ja lapset ja otamme suunnan kohti etelää. Lämpömittari näyttää jo aamulla yli kahtakymmentä ja auton ilmastointi on rikki. Havahdumme sen korjauttamiseen aina kesäisin juuri ennen ensimmäistä pidempää ajomatkaa, emme silloin luonnollisestikaan ehdi saada aikaa korjaamolta, hikoilemme ja unohdamme lopulta koko ilmastoinnin korjaamisen aina seuraavaan kesään asti, jolloin sama kierre alkaa alusta. Avaamme siis ikkunat heti Mäki-Matissa. 

Pysähdymme pikaisella Hese-lounaalla Tampereella ja saavumme Turkuun puoli kolme. Jätämme tavarat hotellille ja kävelemme jäätelöille ja jääkahville Tuomiokirkon terassille. Istuskelemme puistossa ja käymme samalla myös Tuomiokirkossa sisällä. Sen jälkeen kävelemme Aurajoen vartta merelle päin ja fiilistelemme kesä-Turkua, terasseja ja ihmisiä. Illalliseksi syömme Tintån terassilla lankkupizzaa. Pojat jakavat Margaritan ja ranskalaiset, miehen pizzassa on smetanaa ja savulohta ja minulla vuohenjuustoa ja mansikoita. 

Illallisen jälkeen pojat suuntaavat miehen kanssa hotellille ja minä näen Paraisilla asuvaa ystävääni viinillä. Olemme nähneet viimeksi yli kaksikymmentä vuotta sitten, mutta jotenkin tosi ihanasti juttu vaan jatkuu. Yhdeksän jälkeen kävelen hotellille mieli keveänä Turusta, ystävästä, roseviinistä ja kesäillasta.


Keskiviikko 14.7.

Herätyskello soi seitsemältä. Koronan takia hotellin aamiainen on porrastettu, ja koska meillä on laivaliput puoli kymmeneksi, olemme varanneet puoli kahdeksan aamupalan. Aamiaisen jälkeen kävelemme Aurajoen vartta Läntiselle Rantakadulle. Vajaan kahden tunnin laivamatkan jälkeen M/s Norrskär on vienyt meidät päiväksi Seilin saarelle.

Alun perin päädyimme lomareissulle Turkuun nimenomaan siksi, etteivät pojat olleet koskaan käyneet siellä eikä kaupunki ollut meille miehen kanssakaan kovin tuttu. Mitään ihan perinteisintä perhelomaa emme kuitenkaan halua tällä kertaa tehdä, joten hylkäämme heti alussa ajatuksen Muumimaailmasta ja Jukuparkista ja suunnittelemme jotain ihan muuta. Ja minä haluan nähdä Seilin.

Olemme varanneet heti alkuun opastetun kierroksen, joka kestää puolitoista tuntia ja käsittää reilun kilometrin kävelyä - kierrokselle voi osallistua siis hyvin myös viisivuotiaan kanssa. Kuulemme saaren historiasta, kasvillisuudesta ja hospitaalista ja vierailemme myös Seilin kirkossa. Kierros päättyy kirkon takana olevalle hautausmaalle. (Se siitä perinteisestä perhelomasta siis.)

Kierroksen jälkeen syömme lounasta hospitaalin päärakennukseen rakennetussa ravintolassa, kierrämme vielä päärakennuksen näyttelytilat ja syömme jäätelöt rannalla. Venelaiturilta hyppäämme vielä kaikki mereen uimaan. Lämpömittari näyttää kolmeakymmentäkahta ja aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Olen ehkä onnellisin maanantaina kirppikseltä löytämästäni mustasta lierihatusta.

Hikinen laivamatka takaisin Turkuun kestää taas vajaat kaksi tuntia. Kävelemme jälleen joenvartta kaverin suosittelemalle Kårenin Linnaburgerille vain huomataksemme sen menneen kiinni seitsemältä. Syömme siis myöhäistä illallista hotellin ravintolassa ennen saunaa ja hotellilakanoihin kietoutumista. Jos molemmat pojat edellisenä iltana hyppivät ylhäällä vielä puoli yhdeltätoista, nukahtaa Pikkuveli nyt parissa minuutissa. Helle, aurinko ja varmasti kymmenen sandaaleilla käveltyä kilometriä tuntuvat itselläkin kropassa.


Torstai 15.6.

Heräilemme kahdeksan jälkeen ja kömmimme puoli yhdeksäksi aamupalalle. Sen jälkeen pakkaamme tavarat, sillä viimeiseksi Turku-yöksemme siirrymme Scandic Juliasta toisaalle. Kymmenen jälkeen olemme saaneet kirjauduttua ulos, pakattua auton ja ajettua Turun linnalle.

Turun linnassa kierrämme ensin sisätilat ja sen jälkeen linnan pihan. Pikkuveljen mielenkiinto lopahtaa ennen muita, joten me siirrymme kahdestaan linnan ulkopuolella oleville markkinoille miehen ja esikoisen katsellessa linnaa tarkemmin. Lounaaksi syömme burgereita ja teriyakilohta linnan vieressä olevassa Nick's food designissa.

Lounaan jälkeen palaamme taas keskustaan. Pojat käyvät miehen kanssa ostoksilla ja jäätelöllä ja minä tapaan toisen turkulaisen ystävän. Olen Tuomiokirkon terassilla kolmatta kertaa kahden vuorokauden sisällä ja vaihdan taas kuulumisia ihanan ystävän kanssa. Tuntuu melkein vanhalta normaalilta.

Keskustan jälkeen viemme tavarat hotelli Kakolaan, jonne olemme varanneet viimeisen yön. Hotelli on juuri niin näyttävä kuin mitä kuvittelimmekin, ja pienet yksityiskohdat katossa roikkuvista kettingeistä drinkkien nimiin on mietitty viimeisen päälle. Ennen hotelliin jäämistä ajamme kuitenkin vielä Ruissaloon uimaan. Viileä merivesi tekee niin hyvää.

Syömme illallista Kakolan terassilla. Sen jälkeen pelkästään pötköttelemme hotellihuoneessa ja nautimme kylpyammeesta, uskomattoman pehmeistä sängyistä ja ilmastoinnista.

Juuri ennen nukkumaanmenoa Pikkuveljelle tulee mieleen Hennesillä näkemänsä ranneke, jota mies ei antanut hänen ostaa. Viimeisiksi sanoikseen ennen nukahtamista viisivuotias ilmoittaa vihaavansa meitä molempia. Perus.


Perjantai 16.7.

Pikkuveli muistaa rannekkeen vielä aamulla. Syömme aamupalan hotelli Kakolassa, pakkaamme tavarat ja suuntaamme aamupäiväksi keskustaan. Käyn Maanantainmarketissa sekä muutamassa Hansakorttelin liikkeessä, ja Pikkuveli käy ostamassa himoitsemansa rannekkeen omilla rahoillaan. Vähän ennen puoltapäivää olemme taas liikenteessä. Olemme kuulleet, että pikkusiskollani on tarjolla syntymäpäiväkakkua, joten kaarramme kotiin Jyväskylään ehdottomasti Järvenpään kautta.


torstai 15. heinäkuuta 2021

Kerrostalosta, lapsista ja maailmasta, johon on pakko mahtua ääntä.


Kahdeksankymmentäluvun lopulla Keskuskatu kaksikymmentäkahdeksan oli täynnä lapsia. Talon etupihalla oli lastenpyöriä ja hyppynaruja, takapihan hietikkoon piirretty milloin ruutu hyppelyä varten, milloin tervapata. Leikkikaveri löytyi melkein jokaisen oven takaa, joskus jopa useampi, sillä kaksi naapurin lapsiperhettä jakoi yhdessä alakerran kolmion rakentaessaan omakotitalojaan toisaalle. Usein juoksimme yhtenä isona, likaisena lapsijoukkona koko porukka eri-ikäisiä ja erinäköisiä lapsia. Soittelimme naapurin mummon ovikelloa, kun halusimme rapsuttaa kahta perhoskoiraa ja saada ehkä karkin, jonka naapurin pappa joka kerta taikoi kädestään, ja huusimme äitiä ikkunaan, kun oli jotain asiaa. Usein meidät kyllä varmasti jo kuuli äänestä, sen verran paljon meitä talon lapsia oli. Kun halusi leikkikaverin, tarvitsi vain kipaista lähimmälle ovelle. 

Koko ajan ennen muuttoamme toiseen kerrostaloon muistan yhtenä isona, meluisana kaaoksena, jossa raikui nauru, itku, ilo ja joskus ärräpäät ja maistui elämä. Naapureista kaikki tunsivat toisensa läpikotaisin niin hyvässä kuin pahassakin ja ovikelloja soiteltiin milloin lainattavien jauhojen milloin majanrakennusseuran perässä. Silti suurin osa tuntui viihtyvän juuri siitä syystä.

Talvisin talon piha muuttui isoksi pulkkamäeksi, jota juoksimme porukalla ylös ja laskimme liukureillamme ja pulkillamme alas. Kun ilo ja mekkala olivat ylimmillään, tiesimme, että kohta saisimme kuulla kunniamme. Vastapäisessä talossa asuneella vanhemmalla naisella oli tapana seisoa ikkunassaan katselemassa meidän lasten laskemista ja huutaa meitä olemaan hiljempaa. Monesti kuulimme vain äänen ja näimme naisesta ainoastaan heilahtavan verhon. Kutsuimme naista äykkytädiksi.

Ajattelen tuota lapsijoukkoa nykyään melko usein. Sillä siinä missä minä jaoin kotitalon yhdessä aika monen muun kanssa, ovat meidän poikamme olleet muutamaa yksittäistä kuukautta lukuun ottamatta aina talojensa ainoita lapsia. Talvella meidän lumilinnamme on pihan ainut ja kesällä hiekalla pelaavat jalkapalloa vain me. Siinä missä me aikoinaan juoksimme naapurin lasten kanssa portaita alas samalla kaiteita pitkin liukuen, yritämme me poikien kanssa kivuta kolmanteen kerrokseen mahdollisimman äänettömästi.

Kun talossa on vain kaksi lasta, ne kaikki elämän äänet tulevat nimittäin meiltä. Alkuvuodesta alakerran naapuri toivoi, ettei meiltä enää kuuluisi juoksuaskelia, hän kun oli siirtynyt tekemään etätöitä kotoa käsin. Vuorotyötä tekevä naapuri taas harmistui leikin äänistä, ne kun kaikuivat silloin, kun olisi pitänyt saada päivällä nukuttua. Heinäkuinen vesisota pihanurmella suututti kolmannen naapurin, joka oli sitä mieltä, että pihalla ei saisi huutaa. Tämä taas suivaannutti neljännen, jonka mielestä leikkiminen yhteisellä pihalla on ihan sallittua kun taas lapsille rähjääminen piilosta parvekkeen oven takaa sen sijaan ei. 

Olen asunut kerrostaloissa koko elämäni, ystävystynyt sen lapsijoukon jälkeen taloyhtiön saunassa, moikannut aina jokaista rapussa vastaan tullutta, osannut järjestää juhlat niin, ettei se ole rikkonut naapurisopua edes opiskeluaikoina ja vaihtanut aina kuulumiset naapurien kanssa. Koskaan aiemmin ole tuntenut, etten oikein mahdu joukkoon.

Näin kolmekymmentä vuotta myöhemmin ja kahden äänekkään pojan äitinä toisaalta myös ymmärrän naapuria kahdeksankymmentäluvun lopulta: meidän kymmenpäinen, remuava lapsilaumamme piti takuulla kovaa mekkalaa, joka jatkui päivästä toiseen - ja meidän poikamme tekevät sitä varmasti myös. Silti en voi olla ajattelematta, että jos maailmaan on pakko mahtua ääntä, niin mieluiten riemunkiljahduksia vesisodassa tai huutoja pihan rankkarikisan ratkettua silloin, kun Iltasoittokaan ei ole vielä soinut.

maanantai 12. heinäkuuta 2021

Alex Schulman: Unohda minut.

"Hiljaisuus jatkuu pitempään kuin missään sosiaalisessa tilanteessa olisi normaalia. Pitkitän hiljaisuutta nähdäkseni kauanko se kestää. Sekuntien välillä on valtava etäisyys. Katson häntä, kun hän istuu kumartuneena lautasensa ylle. Hän näyttää unohtaneen että istun häntä vastapäätä.

     Tuo hiljaisuus.

     Siitä kaikki alkoi. Vaikka meteli olikin lapsuudessani pelottavaa, se oli myös selkeää. Kiukunpuuskissa, huudoissa ja uhkauksissa oli jotain kristallinkirkasta, johon osasi heti suhtautua. Hiljaisuus oli toisenlaista, se oli epämääräistä ja kaameaa. Ensimmäinen merkki yhteyden rikkoutumisesta."


 

Alex Schulman: Unohda minut (Glöm mig, 2016. suom. Raija Rintamäki)

Nemo, 183 sivua.


Kun lapset ennen mökkireissulle lähtöä jaettiin autoihin, halusivat kaikki kolme poikaa, Niklas, Alex ja Calle, äidin kyytiin. Äidin Volvossa tuoksui nahka ja huulipuna, ohittaessaan äiti piti kättä Alexin rinnalla kuin suojellakseen, ja tavallinen automatka saattoi yllättäen muuttua seikkailuksi. Sellainen äiti oli: tienpientareella syötyjä keksisuklaita, Peikkoäidin kehtolaulua ja silityksiä, joihin oli turvallista nukahtaa. Hellyttelynimiä ja lempeitä sanoja. 

Kunnes yhtäkkiä ei enää ollutkaan: joskus Alexin viisivuotispäivän jälkeen tuttu äiti lipui pois, ei enää nähnyt Alexia, vaikka katsoikin kohti. Matkalla olohuoneesta keittiöön äiti ottaa tukea käytävän seinästä, vaatekomerosta löytyy kasa tyhjiä viinipulloja ja äidin huoneen ovi on yhä useammin kiinni. "Äiti on vähän huonona", sanoo isä ja tarkoittaa, että nyt on hiivittävä niin, etteivät lattialankut natise. Kun lapset taas jaetaan autoihin, ei kukaan haluaisi äidin kyytiin, ei vaikka isä yhä edelleen on samanlainen kuski kuin aina ennenkin.

"Unohda minut", kirjoittaa äiti yölliseen tekstiviestiinsä kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Taas kerran hän kääntää katseensa, sulkee oven, kieltäytyy näkemästä Alexia - ja rikkoo samalla jotain. Vasta kun äiti tekee saman lapsenlapsilleen, tietää Alex, että jonkin on muututtava. Ensimmäistä kertaa hän asettaa rajat, äidilleen ja itselleen.

Ennen kuolemaansa yli kolmekymmentä vuotta alkoholismista kärsinyt äiti ehtii olla raittiina pari vuotta.

 

"Kumma juttu silti. Äiti loi lapsuutensa uudestaan rakentamalla sen fyysiset puitteet. Minä luon lapsuuteni uudestaan kuvailemalla sitä sanoin. Toimimme eri tavoin, mutta olemme samalla asialla.

     Minkä takia teemme niin? Mikä meitä yhdistää? Kaipuu saada kokea uudestaan jotain, mikä tapahtui kauan sitten? Ehkä meille molemmille on yhteistä, että jokin meni rikki elämämme alussa. Tärkeät ihmissuhteet eivät toimineet, eikä niitä pystynyt enää myöhemmin korjaamaan. Nämä ainaiset matkamme ovat meidän tapamme singahtaa takaisin romahdusta edeltäneeseen aikaan. Matkaamme elämämme ainoaan aikaan, jolloin olimme eheitä, sillä siellä tunnemme olomme turvalliseksi.

     Näin kuuluu valoisa selitys."

 

Unohda minut on Alex Schulmanin kertomus lapsuudestaan sekä suhteestaan alkoholisoituneeseen äitiinsä. Itse Alex Schulman on määritellyt kirjansa rakkauskertomukseksi. Rakkaus äitiin välittyy tekstin joka luvusta. Välillä se on sokea, usein kärsii, antaa anteeksi liiankin monta kertaa eikä silti  milloinkaan hylkää. Halu tulla nähdyksi ja hyväksytyksi ja saada äidinrakkautta ei katoa, oli lapsi sitten neljä tai neljäkymmentä.

Äidin juominen ja turvaton lapsuus varjostavat Alexin elämää vielä aikuisenakin. Tahtomattaankin hän toistaa lapsena oppimiaan käytösmalleja: yhä edelleen Alex on se sama poika, joka mitään kenellekään kertomatta kuljetti äidin vaatekomerosta löytämänsä viinipullot kauppaan sitä mukaan, kun niitä sinne kertyi, ja jonka tärkein tehtävä on edelleen varmistaa, että äidin juominen pysyy salaisuutena. Että kukaan ei saa tietää.

Unohda minut on alle kaksisataasivuinen kirja, joka toimii parhaiten mahdollisimman paljon yhteen menoon ahmittuna ja niin, että sen päästää ihon alle.

 

"Taidamme pelätä kumpikin. Olemme varovaisia. Älkää olko meille liian ankaria. Antakaa meille vain vähän aikaa.

     Me kumpikin haluamme sitä.

     Haluamme todella.

     Olemme saaneet mahdollisuuden aloittaa alusta, ja aiomme käyttää sen. Tunnemme lähestyvämme toisiamme. Nyt on aika.

     Tämä on vuosi nolla.

     Elämämme alkaa nyt."


perjantai 9. heinäkuuta 2021

Banksystä, Serlachius-museosta ja reissaamisesta reissaamisen vuoksi.

 

Vaikka meidän kesälomiimme kuuluukin aina matkustelu, olen lopulta nähnyt Suomea yllättävän vähän. Lapsuudessa matkustimme aina kesäisin mummoloihin Kuhmoon: linja-auton ikkunasta Pielavesi vaihtui Sukevaksi ja lopulta Kajaaniksi, mutta meidän määränpäämme oli aina sama.  Kesät Kuhmossa maistuivat mummon mansikkamehulta ja mummun suolasieniltä, aamupalapöytään nostettiin rönttösiä tai mummun leipomosta hakemaa vastapaistettua ranskanleipää ja siskonpeti tehtiin niin, että tilaa oli myös serkuille. Kuhmon lisäksi teimme yleensä myös reissun Helsinkiin. Niihinkin lomiin kuuluivat aina sedät, tädit ja serkut, Linnanmäki tai Korkeasaari sekä sukulaisten lattioille vieriviereen levitetyt patjat. Silloin kun matkustimme, matkustimme aina jonkun luokse - ja kaikki muu kuten museot, uimarannat, taidenäyttelyt ja Kaesan torikahvilan karjalanpiirakat tulivat aina sen jälkeen.

Pelkän reissaamisen vuoksi emme juuri matkustaneet - ja jostain syystä en ole oikein osannut aloittaa sitä aikuisenakaan. Helsingissä käymme toki edelleen joka kesä, kierrämme Linnanmäen ja Korkeasaaren, ja lomalla ajamme koka viikko jompaankumpaan mummolaan. Mutta siinä missä olen kyllä päätynyt ystävien perässä Mikkeliin tai Kuopioon, en oikeastaan edelleenkään ikinä matkusta kotimaassa ilman, että määränpäässä odottaa joku tuttu. Olen käynyt Roomassa mutten Oulussa, asunut Berliinissä mutten ikinä nähnyt Lappia ja lentänyt kolmesti Lontooseen, vaikken koskaan ole ajanut tunnin päässä olevaan Mänttään. Tähän asti.

Tänä kesänä Mänttään oli tosin päästävä: sen tutun sijaan perillä odottivat tällä kertaa Banksy ja A visual protest. Me varasimme liput kesäkuun lopulle jo toukokuussa, mutta koronarajoitusten helpotettua näyttelyyn on mahdollista päästä nyt myös ilman ennakkovarausta - jos siis on valmis jonottamaan. Vierailuaika näyttelyyn on tunti, mikä meillä kyllä meni helposti, vaikka olimme liikkeellä lasten kanssa: esillä oli yli sata Banksyn eri kokoelmista lainattua teosta levynkansista julisteisiin ja postikortteihin sekä paljon tietoa Banksyn lisäksi myös katutaiteesta ylipäätään, joten Banksyn taiteeseen kannattaa syventyä ihan kunnolla. Koska Banksy ja kaupallisuus eivät sovi edes samaan lauseeseen, ei näyttelyyn ole ollenkaan pääsymaksua. Samasta syystä tänä kesänä myös muihin Serlachius-museoihin pääsee sisälle ilmaiseksi Banksy-näyttelyn ajan.

Banksyn jälkeen kiersimme myös kaksi muuta Göstan näyttelyä, kävimme katsomassa Kartanon klassikot, söimme salaattilounaan ja jäätelöt kesäkahvila Autereen Tuvan puutarhassa, kokeilimme poikien kanssa itse Banksyn sabluunatekniikkaa ja kiertelimme lopuksi vielä Göstaa ympäröivässä puistossa sekä viereisellä saarella. Kotiin Jyväskylään ajoi reilussa tunnissa ja tuli mieleen, että kieltämättä tuon saman matkan olisi voinut ajaa jo aiemmin, ihan ilman Banksyakin. Tai ketään tuttua.

Ensi viikolla suuntaamme muuten toiseen kohteeseen, jossa aiemmin olen käynyt vain pikaisesti opiskeluaikoina ystävän luona, mutta jossa tällä kertaa olisi tarkoitus tutustua ainakin yhteen linnaan, yhteen hotelliksi muutettuun vankilaan ja yhteen saareen, jolla on uskomattoman surullinen historia. Joko arvaatte, mihin olemme menossa?

maanantai 5. heinäkuuta 2021

Evie Wyld: Me olemme susia.

"Kujansuulla on pieni valkoinen teltta ja naisten kenkä sen vieressä. Näen kengän vain vilaukselta poliisivartion tummansinisten jalkojen lomasta, mutta kenkä on ympyröity valkoisella liidulla ja sen vieressä on paperilappu, jossa on numero 3. Se voi tarkoittaa mitä tahansa. Kyse voi olla autokolarista.

     Kenkä on ruskea ja pyöreäkärkinen. Kanta on puinen palikka. Kanta on kopissut naisen kävellessä. Sitten kopina on vaiennut. Taivas alkaa tummua rannalla; Bass Rockilla näkyy vielä kaistale aurinkoa. Valo on kultaista ja keltaista ja se tekee surulliseksi.

     Talossa suljen oven perässäni enkä riisu takkiani enkä ota edes laukkua olalta. Olen väsynyt. Kävelen keittiöön sytyttämättä valoja ja istun sen jälkeen keittiön tuolilla ja katselen kosteusläikkää seinän ja katon rajalla ajattelematta mitään, mitä pystyisin pukemaan sanoiksi."

 

 

Evie Wyld: Me olemme susia (The Bass Rock, 2020. suom. Aleksi Milonoff)

Tammi, 423 sivua.

 

Viviane on jättänyt taakseen sen version itsestään, joka ei vastannut puhelimeen, ei käynyt töissä, ei noussut sängystä ennen kahtatoista ja vietti lopulta kaksi viikkoa huoneessa, jonne ei saanut tuoda mitään ruokailuvälineitä (ei edes teelusikoita). Kahdeksan tunnin ajomatkan päässä Lontoosta aallot lyövät Bass Rockin saarta vasten. Sekä Christopher-setä että Viviane teeskentelevät, ettei Vivianen saamassa työssä isoäidin talon tyhjentäjänä ja talonvahtina ole missään määrin kyse hyväntekeväisyydestä. Muistoja täynnä olevassa talossa Viviane yrittää löytää jotain, jonka perustalle rakentaa omaa elämäänsä.

Vuosia aiemmin Ruth saapuu samaan taloon tuoreena morsiamena. Sopeutuminen sisäänpäinlämpiävään skotlantilaiseen pikkukylään, äitipuoleksi ja kotirouvaksi ei kuitenkaan ole helppoa - ei etenkään, kun hän kantaa sisällään surua kuolleesta veljestään ja toivetta omasta lapsesta. Vuosien päästä Ruth vaeltaa yhä valtavassa talossaan, sanoo kerta toisensa jälkeen "no niin" yrittäessään vaikuttaa selvemmältä kuin on, rapsuttaa yhtä monista Booey-koiristaan ja yrittää mahduttaa maalauksiinsa kaiken, mitä rannalla näkee.

 

"Ruth ajatteli hiekkadyyneille vievää polkua, tuulta, mustia tervamöykkyjä, jotka tarttuivat kenkiin kävelyllä, neuleensa hihoja, joista tuli märkiä ja hiekkaisia, kun hän kurkotteli vuorovesilammikoihin. Taloa, joka huokaisi hiljaa kun hän tuli kotiin, näki ja haistoi sen. Vaaran tuntua vedessä. Bettyn keittiönpöytää ja sen historiaa. Tupakkahetkiä takapihalla. Ehkä talo oli livahtanut hänen luihinsa ja muuttunut kodiksi hänen huomaamattaan."

 

Lisäksi on Sarah, vasta tyttö, joka pakenee metsään syytettynä noituudesta. Ja ne kaikki muut, jotka hävisivät, katosivat, piiloutuivat komeroon tai pimeyteen - ne lukemattomat muut naiset, meidän siskomme, naapurimme, äitimme, tyttöystävämme. On golfmailoja, jolla voi pelaamisen sijaan antaa myös opetuksen sekä metsiä, joiden läpi ei olisi kannattanut oikaista. Matkalaukkuja, jonne päätyy uuden elämän aloittamiseen valittujen vaatteiden sijaan itse sekä punakyntisiä sormia, jotka myöhemmin pilkistävät vetoketjun raosta. Hetkiä, jolloin helpottaa ajatella, että pää ja vartalot ovat toisistaan erillisiä ja se, mitä tapahtuu vartalolle, tapahtuu jollekin toiselle. 

Bass Rockin majakan valo pyyhkäisee tyhjän huoneen läpi, aivan kuin aave, ja sitten taas katoaa. Susimies on jossain lähellä; sen tuntee levottomuudesta, selittämättömästä koti-ikävästä.


"Tyttö kompuroi pois polulta, eläin hänessä yrittää piiloutua kuolleiden lehtien ja sananjalkojen sekaan, mustaan märkään maahan, ja poika pysähtyy, huomaa tytön vaalean käden hohtavan pimeässä ja hyökkää heti, eikä tytöltä tule huutoa, hän vain toivoo ettei kukaan saa tietää, hänen ei olisi pitänyt nojata ystäväänsä vasten, hänen ei olisi pitänyt juoda siideriä, hänen ei olisi pitänyt myöhästyä, hänen ei olisi pitänyt oikaista metsän läpi; poika painaa peukalonsa hänen kaulansa pehmeään kuoppaan kuin yrittäisi lävistää appelsiinin paksun kuoren."

 

Vaikka Me olemme susia kertookin kolmen eri aikakauden naisen tarinat, on kirjan keskeisin aihe silti naisiin kohdistuva henkinen ja fyysinen väkivalta sekä alistaminen. Vuorovesi nousee ja laskee, sodat alkavat ja loppuvat, mutta väkivalta on jo pysyy, korkeintaan muuttaa muotoaan, löytää uusia aseita. "Miehet voivat tehdä vaikka mitä ikävää ja jatkaa sitten kuin se kuuluisi elämään", toteaa kodinhoitaja Betty Ruthille. Eikä tämä ole pelkästään Ruthin totuus - se on myös Vivianen, Sarahin ja sadan muun totuus. "Tyttö noitui minut", aloittaa Sarahin paon metsään, nyt samaan johtaa lyhyt hame, katse, jonka tulkitsee jonakin muuna kuin pelkkänä ystävällisyytenä. Yhä edelleen me olemme susia, yhä edelleen meitä jahdataan.

Toisaalta Evie Wylden kirjassa nainen ei ole naiselle susi vaan se, joka tarjoaa olkapään ja nenäliinan, kaataa lasiin portviiniä ja tarvittaessa auttaa piilottamaan nuijan. Jos on pakko taistella, ei tarvitse kuitenkaan taistella yksin.

Synkästä aiheestaan huolimatta - tai ehkä nimenomaan juuri siksi - Me olemme susia on hurjan hieno kirja, joka menee välittömästi ihon alle. Ihan helppo lukukokemus ei ole, sillä raskaan aiheen lisäksi kirja on täynnä pieniä, tarinoita toisiinsa sitovia linkkejä ja yksityiskohtia, joita kaikkia ei varmastikaan edes pysty huomaamaan. Evie Wyld kuitenkin palkitsee vaivannäön. Varmasti yksi kesän (vuoden) parhaita kirjoja, jos ei paras.

 

"Ruth nousi istumaan kuullessaan jonkun lähestyvän. Hän pelkäsi, että tulija löytäisi hänet Peterin työhuoneesta ja näkisi viskipullon pöydällä. Ääni kuitenkin vaimeni, ja koottuaan itsensä ja pantuaan kaiken paikoilleen Ruth meni katsomaan poikia ja Bernadettea ja näki, että he puuhasivat yhä omiaan salissa ja että Betty vatkasi munia isossa kulhossa keittiössä kuin mitään ei olisi tapahtunut, kuin yhtäkään lasta ei olisi väijytty, kuin yksikään mies ei olisi särkynyt."

torstai 1. heinäkuuta 2021

Kuukauden vege: appelsiinikanaa Like Chicken Bitesilla.


Heinäkuun vegenä kokataan vegaanista kanaa. Alkuperäinen ohje löytyy Like meatin sivuilta, mutta muokkasin sitä hieman oman jääkaapin sisällön mukaan. Annoksesta riittää kahdelle nälkäiselle aikuiselle tai pienemmälle perheelle.


 APPELSIINIKANAA LIKE CHICKEN BITESILLA

1 pkt Like Chicken Bites

oliiviöljyä

2 rkl vehnäjauhoja

suolaa

mustapippuria

chiliä

2 appelsiinin mehu ja kuori

3 rkl appelsiinimarmeladia

2 rkl valkoviinietikkaa

2 rkl soijakastiketta

2 valkosipulinkynttä

pala tuoretta inkivääriä

tuore chili

kevätsipulia


Sekoita kulhossa vehnäjauhot, suola ja mustapippuri. Pyöritä Like Chicken Bites seoksen joukkoon.

Paista Like Chicken Biteseja pannulla öljyssä, kunnes ne saavat vähän väriä. Mausta chilillä.

Lisää valkosipulit ja raastettu inkivääri ja paista vielä muutama minuutti.

Lisää loput ainekset, sekoita ja anna tekeytyä pannulla kymmenisen minuuttia. Koristele tuoreella chilillä ja kevätsipulilla.

Tarjoile riisin kanssa.


Jotain muuta riisin kanssa?

Kokeile vaikka

kukkakaalikormaa

tai 

vegaanista tikka masalaa