perjantai 29. kesäkuuta 2018

Yhdeksän vinkkiä onnistuneeseen Prahan-lomaan.


YHDEKSÄN VINKKIÄ ONNISTUNEESEEN PRAHAN-LOMAAN:


1) Trdlo 
Paikallinen herkku, jonka tuoksu leijailee joka toisella kadulla: trdlo on tikun ympärille paistettu kanelipulla, jonka saa halutessaan suklaalla kuorrutettuna, nutella-täytteellä, kermavaahtoversiona tai täytettynä jäätelöllä tai marjoilla. Ihan uskomattoman hyvää - ja ihan uskomattoman tuhtia.


2) Prahan puistot
Ehdoton Praha-vinkki niille, jotka ovat kaupungissa kauemmin tai ovat jo aiemmin kiertäneet pakolliset nähtävyyden astronomisesta kellosta Kaarlensiltaan: pakkaa mukaan hyvä kirja tai piknik-ainekset ja vietä päivä jossain kaupungin monista puistoista. Kaarlensillan toiselta puolelta löytyvältä Petrínin kukkulalta avautuu, sieltäkin, huikeat näkymät kaupungin ylle, etenkin jos jaksaa kavuta 300 askelmaa Rozhledna-näköalatorniin. Myös Lethá-puistossa kaupunkia pääsee ihailemaan ylhäältä käsin, ja lisäksi puistosta löytyy useita olutterasseja sekä 1800-luvun lopulta asti toiminut ravintola. Jos haluaa ihailla kaupunkia toiselta puolelta Vltavaa, kannattaa nousta Vysehradin puiston muurille. Myös leikkipuistoja Prahassa tuntui olevan muutaman kadunkulman välein, joten kaupunki sopii lomakohteeksi varmasti myös lapsiperheille.  


3) Kaarlensilta
1300- ja 1400-lukujen taitteessa rakennettu silta, jonne kuuluisat patsaat - kolmekymmentä eri pyhimystä -  nousivat 1700-luvun vaihteessa. Erityisesti sunnuntaina silta on aivan täynnä niin turisteja kuin katusoittajia, korukauppiaita, karikatyristeja ja muotokuvamaalareitakin - ja siitäkin huolimatta sillalla on ihan pakko käydä, edes kerran.


4) John Lennon wall
Kaarlensillan takaa löytyvä muurinpätkä, jonne ensimmäiset John Lennon -aiheiset kirjoitukset ilmestyivät heti laulajan kuoleman jälkeen vuonna 1980. Pitkään muuriin ilmestyneet kirjoitukset ja graffitit pestiin automaattisesti pois, mutta nykyään seinään voi vapaasti kirjoittaa - mielellään jotain Lennonia tietenkin. Aivan täynnä turisteja ja selfieiden ottajia mutta kuitenkin tietynlainen must see -kohde, jossa on ihan oma tunnelmansa. All you need is love


5) Prahan linna
Kukkulalle kiipeäminen kapeita katuja pitkin todella kannattaa: huipulta, jonne linna on rakennettu, aukeaa aivan huikeat näkymät Vltava-joelle ja yli koko kaupungin. Ylhäällä voi juoda frappucinon varmasti Euroopan parhaalla paikalla sijaitsevassa Starbuck'sissa. 


6) Marina ristorante
Italialainen ravintola laivalla Vltava-joen varrella, vain muutama sata metriä Kaarlensillalta. Marina ristorante löytyy listattuna useammasta blogista ja matkaoppaasta, eikä ihme: ravintolan tunnelma on laadukas mutta samalla rento ja hintataso silti selvästi alle sen, mihin Suomessa on tottunut. 


7) Hotelli U Semíka
Pieni ja sympaattinen perheomisteinen hotelli Vysheradin linnan muurien alla. Hotelli sijaitsee 1800-luvun lopulla rakennetussa talossa ja se on remontoitu ajan henkeä kunnioittaen. Hinta-laatusuhteeltaan erinomainen: kolmen hengen huone buffet-aamiaisineen maksoi yöltä reilusti alle satasen.


8) Pienet yksityiskohdat
Punatiilikatot, vanhankaupungin katukyltit ja talonnumerot, Tanssiva talo, mukulakivikatujen viemärinkannet, katusoittajan esittämä Hallelujah, John Lennon wallin kirjoitukset, lukot siltojen kaiteissa, Kaarlensillan pyhimyspatsaiden yksityiskohdat ja Captain Candyn jätti-irtokarkit.



9) Paikallinen opas
Local friend -palvelun sijaan saatiin yhdeksi Praha-päiväksi seuraksi meidän kaupungissa viimeiset kaksi vuotta asunut serkkumme Joonas, joka on siitä mahtava tyyppi, että vaikka edellisestä tapaamisesta on jo useampi vuosi, jatkuu juttu ja se sellainen röhönauru, joka saa viinin roiskumaan nenästä, siitä, mihin se viimeksi jäi.


keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

Jennifer E. Smith: Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea

 "Tuntuu melkein kuin he olisivat aivan kahdestaan - ei kapteenia, ei miehistöä, ei torkkuvia matkustajia lentokoneen täydeltä -, ja Hadley vetää syvään henkeä ja kallistaa päätään kohti Oliveria. Samassa toisen vessan ovi lennähtää auki, luonnottoman kirkas valo luo keilan heidän ylleen ja ulos astuu pieni poika, jonka toisen punaisen kengän pohjasta roikkuu pala vessapaperia. Ja niin hetki katoaa kuin tuhka tuuleen."


Jennifer E. Smith: Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea (The Statistical Probability of Love at First Sight, 2012. suom. Joel Kontro)
Otava, 203 sivua.



Moni asia olisi voinut mennä toisinkin, tietenkin: Jos Hadley ei olisikaan unohtanut kirjaansa, ei hänen olisi tarvinnut juosta takaisin sisälle ja he olisivat päässeet lähtemään lentokentälle aiemmin. Jos lentokentälle johtavalla moottoriteillä ei olisikaan ollut ruuhkaa ja jos hän olisikin juossut lähtöportille vähän nopeammin. Lopulta Hadley kuitenkin myöhästyy lennoltaan neljä minuuttia, vaivaiset neljä minuuttia, jotka muuttavat kaiken.

Ihmiset, jotka tapaavat toisena lentokentällä, ihastuvat seitsemänkymmentäkaksi prosenttia todennäköisemmin toisiinsa kuin ne, jotka tapaavat jossakin muualla, tietää Oliver. Hadleyn kiirehtiessä turhaan lähtöportille hän istuu jo JFK:n lentoasemalla odottamassa sitä seuraavaa Lontoon-konetta eikä huomaa, kuinka hänen tomusokerilla kuorrutetusta donitsistaan varisee sokeria hänen siniselle paidalleen. Hadley saa paikan Oliverin lennolta, ja koska sattuma tuntuu olevan heidän puolellaan, päätyvät he istumaan vierekkäin koko seitsemäntuntisen lennon ajaksi. Heathrow'n tungoksessa Hadley kuitenkin kadottaa Oliverin, jonka kanssa ei ole ehtinyt vaihtaa edes puhelinnumeroita. Yhden ihmisen löytäminen yli kahdeksan miljoonan ihmisen Lontoosta on kuitenkin tilastollisestikin mahdoton tehtävä - vai onko?

"Muuan mies kävelee tännepäin hattu kädessään. Nainen seuraa häntä järkyttävän pitkävartisissa saappaissa. Joku poika vilistää videopeli kädessään. Äiti itkevän lapsen kanssa. Mies, jonka viikset ovat kuin harjakset. Vanha pariskunta, jolla on samanlaiset villapaidat. Sinipaitainen poika, jonka paidassa ei ole ainuttakaan donitsimurua. 
    On niin monia tapoja, joilla kaikki olisi voinut päättyä toisin. 
   Kuvittele, jos se olisi ollut joku, Hadley ajattelee, ja ajatus saa hänen sydämensä sävähtämään.
    Mutta tässä he ovat." 

Tuskin spoilaan kovin pahasti, jos paljastan, että ei ole. Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea on kuin klassistakin klassisempi romanttinen draamakomedia, joka tarjoaa matkan varrella sopivan määrän pieniä yllätyksiä mutta joka suuriman osan ajasta noudattaa sitä kaikkein perinteisintä poika tapaa tytön -juonikuviota - koska juuri sitä me haluammekin.

Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea on Jennifer E. Smithin kolmas kirja mutta ensimmäinen suomennettu. Ensisijaisesti se on luultavasti nuorten aikuisten kirja, mutta toimii toki vähän vanhemmillekin. Toisaalta: ihan niin kuin John Greenen romaanien kanssa, myös Jennifer E. Smithiin ja salaperäiseen Oliveriin olisin kyllä rakastunut vielä totaalisemmin joskus kahdeksantoista vuotta aiemmin.

Tilastollisesta todennäköisyydestä tulee jo heti takakannen perusteella mieleen (aivan ihana toim. huom.) romanttinen komedia A lot like love - jopa siinä määrin, että päädyn googlailemaan, turhaan, josko kirja kuitenkin olisi toiminut pohjana leffalle tai toisinpäin. Mutta jos pidät A lot like lovesta, Sliding doorsista, kuumasta kaakaosta ja vaahtokarkeista, lentoasemista, onnellisista lopuista, tähtien alla tanssimisesta sekä yhdistelmästä Ben & Jerry's -purkki sekä lusikka, on tämä ehdottomasti sinun kesäkirjasi.

"'Mihin olet matkalla?' Hadley kysyy, kun he asettuvat jonon jatkoksi.
  'Lontooseen minäkin.'
  'Oikeastiko? Mikä paikka sinulla on?'
 Poika ottaa farkkujensa takataskusta kulmasta revenneen ja keskeltä taitellun lentolipun. 'Kahdeksantoista C.'
  Minulla on kahdeksantoista A', Hadley sanoo ja poika hymyilee.
  'Läheltä piti.'"

maanantai 25. kesäkuuta 2018

Muutama kuva juhannukselta ja FOMO.


Olen varmasti jo useamman kerran kertonut blogissa, kuinka vierastan tiettyjä juhlapyhiä, joina on jotenkin pakko tehdä jotain erityistä - tai tiettyä - ihan vain koska kaikki muutkin ja koska kalenterissa niin lukee. Tiedättehän? Vapuksi pitää olla lastenjuhlat, brunssi ja ylioppilaslakki, uudeksivuodeksi illanistujaiset kaveriporukalla ja kimallemekko, juhannukseksi mieluiten mökki paljuineen sillä samalla porukalla, kukkaseppele ja lopuksi Instagram-kelpoinen auringonlaskuhetki kuoharilasi kädessä. Siksi viime vuosina on ollut erityisen helpottavaa tajuta, että suurin osa noista vaatimuksista ja odotuksista on ihan vain minun omassa päässäni: vaikka kalenterissa lukisikin juhannus, ei sen takia tarvitse tehdä yhtään mitään. Ehkä juuri siksi olen viimeisen viiden vuoden aikana oppinut pitämään myös pitkään inhoamastani vapusta ja alkanut ihan odottaa juhannusta. Niistä pakollisista perinteistä napsimme nykyään ne, mistä oikeasti pidämme, ja jos emme jonakin vuonna halua noteerata vaikka uuttavuotta sen kummemmin, voimme yhtä hyvin syödä makaronilaatikkoa ja mennä nukkumaan kymmenen jälkeen.

Ja itse asiassa tänä vuonna päätettiin uhmata kalenteria ihan kunnolla: kelin takia siirsimme koko juhannusta. Perjantain sateessa ja puuskittaisessa tuulessa kääriydyttiin ihan vain sisätiloihin, unohdettiin grillaus ja kokko ja katsottiin sen sijaan urakalla jalkapalloa, saunottiin ja luettiin sekä mummolasta löytyneitä vanhoja Aku Ankkoja että dekkaria. Vaikka Instagram-feedini täyttyikin illan mittaan kokoista, kukkaseppeleistä, skumppapulloista ja lopulta niistä auringonlaskuista, en tuntenut tippaakaan FOMOa, vaikka meillä olikin käytännössä ihan tavallinen mummolaperjantai. Tuntui oikeastaan kivalta ihan vain vaan olla, vähän extremeltä jopa.

Lauantaina, sateen ja tuulen rauhoituttua, sytytimme sitten vihdoin grillin ja sen jälkeen illalla myös kokon. Oli puusauna, makkaran paisto ja myöhemmin illalla poikien jo mentyä nukkumaan kävelimme miehen kanssa vielä kahdestaan iltauinnille. Lämpömittari näytti kahtatoista ja lammen vesi oli ehkä muutaman asteen lämpimämpää, mutta niin vain talviturkki jäi sille reissulle. Oikeastaan se perinteinenkin juhannus tuntui aika kivalta.

Juhannuskukat keräsin tosin tyynyn alle molemmiksi öiksi. Joidenkin asioiden kanssa kun kannattaa pelata vähän varman päälle.

torstai 21. kesäkuuta 2018

Praha sneak peek.


Kun opiskeluaikoina olimme siskon kanssa kolme päivää Pariisissa, ei kukaan - ainakaan kumpikaan meistä - ollut vielä kuullutkaan kännykkään saatavasta askelmittarisovelluksesta saati omistanut sellaista puhelinta, johon sen olisi edes saanut. Siksipä aina iltaisin hotellihuoneessa levitimme auki kaupungin kartan ja laskimme pitkän koruni avulla, kuinka paljon olimme kunakin päivänä kävelleet. Vaikka kuljimmekin välillä metrolla, löytyi aina vielä yksi pikkukuja, joka oli kuljettava loppuun, yksi ravintola ihan tuossa kulman takana ja yhdet portaat, joiden päästä aukeaisi vielä vähän parempi näkymä - ja ihan laskemattakin, jo pelkkiä väsyneistä jaloista päätellen, olisi voinut sanoa, että päivittäin kilometrejä kertyi helposti yli kymmenen.

Että vaikka nämä kaupunkilomat ovatkin aina virkistystä mielelle, niin kropassa ne kyllä tuntuvat: vaikka Prahassakin oli tarkoitus mennä pitkälti rauhassa kaupunkia fiilistellen, näytti kännykän askelmittari iltaisin aina jotain viidentoista ja kahdenkymmenen tuhannen väliltä. Kun neljän reissupäivän ja keskiviikon kahdentoista tunnin matkustamisen jälkeen vihdoin astuin kynnyksen yli kotiin ja rutistelemaan siellä odottelevia poikia, tuntui mukulakivillä kuljeskelu kropassa sen verran, että jätin lentolaukkuni koko yksi siihen, mihin sen kotiin tullessani laskin - minä, maailman pedantein ihminen, joka aina yleensä matkalta palatessani puran heti laukut ja järjestän tavarat paikalleen, ihan joka kerta.

Siksi Prahan-matkaan ja kuviin palataan blogissa kunnolla vasta ensi viikolla: juuri nyt tarvitsen jotain ihan muuta. Pitää pestä ne aamulla lentolaukustani tyhjentämäni aurinkorasvaiset ja ryppyiset paidat ja hameet ja pakata sitten viikonloppukassiin joogahousut, huppari ja villasukat maalla vietettävää juhannusviikonloppua varten. Muuten keskityn seuraavat päivät hyvään dekkariin, tikanheittoon ja ennen kaikkea noiden kolmen ihan uskomattoman paljon ikävöimäni miehen halailuun ja suukotteluun. Kaiken spesiaalin, ravintola-annosten, viinin ja trdlojen jälkeen kaipaan taas vaihteeksi kumisaappaat jaloissa lompsuttelua, ruohon tuoksua, pyykin viikkailua kaappiin ja ystävien kanssa tehtyjä puistotreffejä, jotka venyvät koko iltapäivän pituisiksi kyläilyiksi.


Lisää Praha-kuvia siis juhannuksen jälkeen. Ja sitä ennen: 
Oikein rentouttavaa ja rauhallista juhannusta kaikille!

keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää.

"Jopa kasvojeni se puoli, joka olisi tehnyt minusta friikkisirkuksen vetonaulan - niiden arpeutunut puoli - on parempi kuin se vaihtoehto, että olisin menehtynyt tulipalossa. En palanut tuhkaksi. Nousin liekeistä kuin pieni feeniks-lintu. Tunnustelin arpiani, silitin niiden muhkuroita. En palanut, äiti, sanoin mielessäni. Kävelin tulen läpi ja selvisin hengissä.
   Sydämessäni on aivan yhtä paksuja ja rumia arpia kuin kasvoissani. Tiedän sen. Toivon että jäljellä on myös vahingoittumatonta kudosta, kohta jonka läpi rakkaus pääsee sisään ja ulos. Toivon niin."


Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää (Eleanor Oliphant is Completely Fine, 2017. suom. Sari Karhulahti)
WSOY, 431 sivua.


Kolmekymppisen Eleanorin elämä kulkee samaa tuttua ja säntillistä kaavaa, päivästä toiseen. Kohta vuosikymmenen ajan Eleanor on joka arkiaamu kulkenut saman työmatkan samalle työpaikalle ja istunut saman työpisteen ääreen. Työhaastatteluun saapuessaan Eleanorilla oli musta silmä, pari aukkoa hammasrivissä ja murtunut käsivarsi, joten ehkä pomo vaistosi näkevänsä edessään työntekijän, joka ei ikinä jäisi äitiyslomalle, tarvitsisi vapaata häämatkaa varten tai pyrkisi pois alipalkatusta rutiininomaisesta työstään. Tai ehkä pomon vain kävi Eleanoria sääliksi.

Töihin puoli yhdeksäksi, tunnin lounastauolla päivän sanomalehti sekä sanaristikon täyttäminen toimiston taukohuoneessa, kotiin puoli kuudelta. Illalla ruuaksi pastaa ja pestoa - yksi kattila ja yksi lautanen. Keskiviikkoisin soittaa äiti, aina samaan aikaan, ja sosiaalityöntekijä käy puolen vuoden välein. Perjantaisin kotiin Tescon kautta, josta mukaan valikoituu valmispizza, pullo viiniä ja kaksi isoa pulloa votkaa. Kun votkan jakaa tarkasti, riittää se koko viikonlopuksi niin, ettei koskaan ole kunnolla humalassa muttei ihan selväkään. Maanantaiaamuun on aina pitkä aika.

Oikeastaan Eleanorille ei kuulu ollenkaan hyvää.

"Päänahan hieronta kampaamossa, viime talvena ottamani influenssarokote: minuun koskevat ainoastaan ne, joille maksan siitä, ja heillä on melkein aina suojahansikkaat kädessä. Kerron vain faktoja. Nämä tosiasiat eivät ole muille mieluisaa kuultavaa, enkä mahda sille mitään. Jos joku kysyy kuulumisia, täytyy vastata: 'Kaikki on hyvin.' Ei saa kertoa, että itki itsensä uneen edellisenä iltana, koska ei ollut puhunut kenellekään kahteen päivään. Täytyy sanoa: ' Kaikki on hyvin.'"

Sitten eräänä tavallisena päivänä Eleanor sattuu työkaverinsa Raymondin kanssa paikalle, kun heille tuntematon eläkeläismies saa sairaskohtauksen keskellä katua. Siitä saa alkunsa tapahtumasarja, joka rikkoo, vihdoinkin, myös Eleanorin huolella rakennetun rutiininomaisen maailman.

"Minulle valkeni, että elämäni oli epäonnistunut. Katastrofi. Sen ei pitäisi olla tällaista. Kenenkään elämän ei pitäisi. Ongelmallista oli se, etten yksinkertaisesti keksinyt, miten voisin korjata tilanteen. Äidin tapa elää oli väärä, sen tiesin. Kukaan ei kuitenkaan ollut opettanut minulle oikeaa tapaa, ja vaikka olin yrittänyt vuosien varrella kaikkeni, minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, miten saisin parannuksen aikaan. En osannut koota minuuteni palapeliä."

Kirjan minäkertoja Eleanor on, kaikessa traagisuudessaan, virkistävän erilainen, täydellisen rakastettava, aito ja kaikkine outoine piirteineenkin ihan uskomattoman samaistuttava päähenkilö. Hän ei tunnu mitenkään ymmärtävän ihmisten tarvetta turhaan sosiaaliseen kanssakäymiseen, ei oikein osaa olla seurassa, sanoo asiat liian usein liian suoraan, tarkoittamatta kuitenkaan mitään pahaa, jumiutuu - ja on monessa mielessä kovin tyypillinen asperger-tapaus, vaikkei sitä kirjassa suoraan sanotakaan. Samalla Eleanor tuntuu olevan sekä menneisyytensä että dominoivan äitinsä riivaama, jotenkin vielä rikkinäisempi kuin mitä ensisilmäykseltä olisi voinut kuvitella. Oikeastaan heti kirjan alussa Eleanorista tulee mieleen toinen rakastamani fiktiivinen hahmo, Sillan Saga Norén nimittäin.

Reilun neljänsadan sivun aikana ehdimme tehdä Eleanorin kanssa ensin sinunkaupat ja sitten ystävystyä ihan kunnolla, niin että kirjan lopussa on jopa vähän hakea fiilis.

Eleanorille kuuluu ihan hyvää on samalla sekä surullinen että hauska, koskettava ja koominen, ja ilmestyessään vuonna 2017 se oli Britanniassa vuoden menestynein esikoisromaani. Takakannen perusteella kirja saattaa vaikuttaa chic litiltä, mutta tekstin näennäisen kevyt tyyli kätkee allensa monta tummempaa sävyä. Silti lopussa on aina toivoa: koskaan, vaikka mitä tapahtuisi, ei ole liian myöhäistä.

"Olimme olleet poissa tunnin, kun pääsimme takaisin, joten hyvästelimme toisemme lyhyesti ja palasimme sitten työn ääreen. Olin ollut By Designissa yhdeksän vuotta, ja olin ollut ensimmäistä kertaa lounaalla seuralaisen kanssa ja jättänyt päivän sanaristikon täyttämättä. Merkillistä kyllä ristikko ei vaivannut minua lainkaan. Ehkä täyttäisin sen illalla. Ehkä vain panisin sanomalehden keräyslaatikkoon ja sillä hyvä. Kuten Raymond oli osoittanut, maailmassa oli loputtomasti mahdollisuuksia."

maanantai 18. kesäkuuta 2018

Jyväskylän helmet: Harjun näkötorni.


Tammikuun lopulla aloitin blogissa uuden postaussarjan Jyväskylän helmet. Oikeastaan tähän oli kaksi syytä: Jo pidemmän aikaan blogini luetuimpia ja eniten sekä kommentteja että klikkauksia keränneitä postauksia olivat olleet jotenkin Jyväskylään ja jyväskyläläisyyteen liittyneet tekstit esimerkiksi lempikahviloistani ja parhaista lounaspaikoista, pikkurahavinkeistä kesä-Jyväskylään tai ihan vaan kaupungin ihanimmista piireistä Yläkaupungin yllä leijuvasta pizzantuoksusta aina siihen Kuokkalan sillan alla vuodesta toiseen keinuvaan mieheen. Toisaalta myös kirjoitan Jyväskylästä enemmän kuin mielelläni, en pelkästään kotikaupunkirakkaudesta vaan ennen kaikkea siksi, että mielestäni Helsingin lisäksi blogeissa saisi näkyä enemmän muitakin Suomen kaupunkeja. 

Kuluneen viiden kuukauden aikana olenkin sitten kiertänyt kaupungin suosikkipaikkoja, minun Jyväskylän helmiäni, ihan tarkoituksella ja vähän enemmän ajan kanssa. Olen jutellut kahvikupin ääressä useamman ihan uskomattoman intohimoisen yksityisyrittäjän kanssa, päässyt kurkistamaan, miten kirjaston takaa löytyvät graffitit on tuotu vanhaan rehtoraattiin remontoidun hostellihuoneen seinälle, pelannut kaksi upouutta pakohuonepeliä ja oppinut, että teelajeja on muitakin kuin vain ne perinteiset musta, vihreä ja valkoinen. Kevään aikana ihan ensimmäisessä osassa esittelemäni AarreStore on ehtinyt sulkea ovensa ja toukokuussa pääsin kohottamaan kuohuviinilasillisen Aarteen Ainon uuden liikkeen, Koto Designmarketin avajaisissa. Kuluneen kevään aikana olen puhunut minulle ennestään tuntemattomien ihmisten kanssa rohkaudesta ja unelmista ja toisaalta myös siitä, että välillä rohkeutta onkin se, ettei hyppääkään. Jos jo tammikuussa olin ihan fiiliksissä kotikaupungistani, olen sitä nyt vielä enemmän.

Vaikka moni mainitsemisen arvoinen paikka on vielä esittelemättä, päättyy sarja kuitenkin tähän kahdeksanteen osaan, ainakin toistaiseksi. Viimeiseksi vien teidät mukanani Harjun huipulle, Vesilinnan näkötorniin.


MIKÄ? 
Vuonna 1953 valmistunut Vesilinna on yhdistetty vesi- ja näkötornin Jyväskylän kattojen yläpuolella, Harjun laella. Sen torni ulottuu 34 metrin korkeuteen, ja rakennuksen yläosasta löytyy Harjun kello, joka näyttää aikaa neljään ilmansuuntaan. Näkötornin kanssa samassa rakennuksessa sijaitsevat myös Vesilinnan ravintola sekä Keski-Suomen luontomuseo. Sekä museoon että näkötorniin on ilmainen sisäänpääsy. 


MITÄ? 
Vesilinnan näkötornista levittäytyy yksi Jyväskylän parhaista näkymistä yli keskustan useiden kilometrien päähän, kaikkiin ilmansuuntiin. Harjun ympäristöstä löydät myös kaupungin keskeisimmät lenkkipolut sekä frisbeegolf-radan ja kun katsot oikein tarkkaan, voit huomata, että täällä jopa muutamilla puilla on korvat. Kesäiltoina mukaan kannattaa pakata myös piknikviltti, kertakäyttölasit ja pullo punaviiniä ja etsiä Harjun portailta hyvä paikka auringonlaskun ihailua varten.


MISSÄ?
Näkötornin löydät Harjun huipulta osoitteesta Ihantolantie 5. Keskustasta päin tultaessa näkötorniin kannattaa kiivetä Harjun portaita, alkuperäiseltä nimeltään Neron portaita, pitkin.


MILLLOIN?
Vesilinnan näkötorniin pääsee aina Vesilinnan ravintolan tai Keski-Suomen luontomuseon aukio-oloaikoina. Vesilinnan ravintola on auki maanantaista perjantaihin klo 11-23 ja lauantaisin klo 12-23 ja luontomuseo tiistaista perjantaihin klo 11-18 sekä lauantaista sunnuntaihin klo 12-17.


ERITYISTÄ? 
Iltasoitto, Aulis Raitalan Laulu synnyinseudulle, on kaikunut Harjun tornista vuodesta 1976 alkaen. Nykyisin laulu kuullaan kesä-, heinä- ja elokuussa aina iltakahdeksalta, ja se kiirii Harjulta yli kaupungin keskustan ja yläkaupungin aina Tourulaan asti. Adventista loppiaiseen Harjulta on vuodesta 2000 alkaen soitettu Joulun kelloja aina iltakuudelta.


MIKSI? 
Jyväskylän helmien ensimmäisessä osassa lupasin lounaspaikkojen ja ihanimpien putiikkien lisäksi viedä teidät sinne, minne kiipeän niinä hetkinä, kun elämä tuntuu kaikkein raskaimmalta. Silloinen poikaystäväni ja nykyinen mieheni vei minut Harjun näkötorniin kerran silloin, kun olin juuri aloittanut täysin olemattomalla valmistautumisajalla ihan uuden työn, jossa tunsin aivan käsittämätöntä riittämättömyyttä, ja sen jälkeen olen vuosien aikana kavunnut Vesilinnan huipulle aina tarpeen tullen.  Kun Kaupunginkirkko on yhtäkkiä ihan pieni ja edessä metsää ja järviä kilometrien päähän, asettuvat asiat uusiin mittasuhteisiin ihan muutenkin.



Aiempiin Jyväskylän helmiin pääset kurkistamaan tästä: