#onkopakkojaksaa

 

Joitain vuosia sitten varasin lääkärille ajan verikokeisiin, koska olin niin väsynyt ja kärsin pahasta unettomuudesta. Vastaanottohuoneeseen pääsyä odotellessani kaivoin laukusta esiin mukana kantamani sanakokeet ja aloin korjata. "Tuotako tuo aina on?" kysyi lääkäri, joka oli yllättäen tullut ulos huoneestaan. En oikein osannut vastata siihen mitään. Verikokeissa ei näkynyt mitään, tietenkään, mutta lääkäri olisi halunnut kirjoittaa minulle sairaslomaa työuupumuksen takia. Kieltäydyin, tietenkin, sillä oli tulossa vielä ne seuraavat sanakokeet, seuraavalle viikolle oli tietokoneluokkakin varattuna ja sijaistunnit olisivat kaatuneet kollegoiden pidettäviksi. Lisäksi pätkätyöläisenä ja uutena opettajana, jonka työsuhde oli taas keväällä katkolla, ei voinut väsyä. Ei vaan voinut.

Tuohon pisteeseen en enää ikinä joudu, päätin silloin.

Mutta sitten vaihdoin taas työpaikkaa ja olin jälleen kerran se uusi, jonka piti todistaa pätevyytensä. Joka lukuvuosi on hetkiä, jolloin tuntuu, etten ihan tosissani enää jaksa. 

Juuri siitä syystä olen viime vuosina pyrkinyt ihan systemaattisesti vähentämään tekemistä ja keskittymään olennaiseen. En enää keksi pyörää uudelleen joka vuosi, jos se vain suinkin on mahdollista. Kehittelen uutta materiaalia vanhan pohjalta ja joskus, on taas on tullut sekä kymmenen uutta kirjaa että yksi kokonaan uusi luokkataso, menen pitkälti sillä, mitä kustantaja sattuu tarjoamaan. Pidän vapaita viikonloppuja enkä avaa työkirjoja kotona silloin, kun lapset ovat hereillä. Yritän oppia hyväksymään, että ihan hyvä on joskus se, mikä riittää.

Silti olen vasta matkalla, korkeintaan puolivälissä. 

Kun silloin vuosia sitten ihan varovasti mainitsin työkaverille, etten ollut oikeastaan nukkunut kunnolla - tai juurikaan - moneen viikkoon, kertoi kollega heränneensä edellisyönä itsekin murehtimaan, kuinka oikein selviää senjouluisesta arviointirumbasta. Kaikista surullisinta kun nimittäin on, että joka kerta väsymyksestä ääneen puhuessani olen löytänyt opettajanhuoneesta kohtalotoverin, joka myös on valvonut yö toisensa jälkeen miettien taksonomiataulukoita.

#onkopakkojaksaa on Lilyn lanseeraama kampanja, jossa työuupumuksesta saa puhua ääneen, myös me pätkätyöläiset.

Ihan tavallinen lauantai.

Mistä tietää, että syksy ja arki ovat alkaneet? No ainakin siitä, aamuyöstä herään lastenhuoneesta kuuluvaan yskintään. Myös vieressä nukkuva mies on flunssainen. Vähän ennen seitsemää kaksivuotias tassuttelee meidän väliimme. Mukana tulevat kaikki pehmolelut.

Makoilemme hetken ja puuhailemme sitten keittiössä. Leivon sämpylöitä edellisiltana valmiiksi tekemästäni taikinasta ja pilkon kasvissosekeiton ainekset, mies keittää puuron ja kahvin. Esikoinen kömpii valmiiseen aamupalapöytään puoli yhdeksältä.

Aamupalan jälkeen pesen koneellisen pyykkiä ja teen kasvissosekeiton valmiiksi. Kymmeneltä solmin kengännauhat ja lähden juoksulenkille ja esikoinen kipaisee samalla matkalla soittamaan kaverinsa ovikelloa. Pikkuveli menee isänsä kanssa etupihalle pesemään pyöräänsä, mistä kaksivuotias on haaveillut edellisillasta alkaen.

Juoksen reilun seitsemän kilometrin ja vajaan tunnin lenkin, ja olen pitkästä aikaa hyvin kulkeneesta juoksusta ihan fiiliksissä. Lenkin jälkeen pyörähdän kotona ja käyn sitten hakemassa kotiin myös esikoisen, joka on viettänyt kaverinsa kanssa puolitoista tuntia trampoliinilla hyppien. Syömme lounaaksi tekemääni linssi-kasvissosekeittoa ja sämpylöitä ja jälkiruuaksi lauantaikarkkeja. Ruuan jälkeen pojat katsovat olohuoneessa Totoroa ja me miehen kanssa yhden jakson Frendejä Netflixistä. Yhdeltä Pikkuveli menee päiväunille ja me muut köllöttelemme sohvalla ja sängyllä lueskellen kirjoja ja lehtiä, katsellen Netflixiä ja piirrellen. Suussa maistuu karkki, jaloissa tuntuu aamun treeni ja on juuri sellainen ihanan raukea lauantaifiilis, jota olen koko viikon kaivannut.

Päiväunien jälkeen mies lähtee poikien kanssa kirjastoon ja sieltä puistoon ja minä laitan muutaman lastenvaatteen myyntiin nettikirppikselle. Sitten pilkon valmiiksi illan tortilla-aineet ja paistan soijasuikaleet.

Syömme iltaruuaksi tortilloja. Sen jälkeen pojat rakentavat junaradan ja minä jatkan ikuisuusprojektiani häkkivaraston raivaamista. Seitsemän jälkeen yskäinen Pikkuveli alkaa väsähtää ja haluaa mennä nukkumaan jo puoli kahdeksalta. Sujahdamme seitsemänvuotiaan kanssa peiton alle ja aloitamme uudestaan alusta Harry Potterin ja viisasten kiven. Molempien poikien mentyä nukkumaan jatkamme miehen kanssa vielä The Fallia, syömme iltapalaa ja jaamme yhdessä kaapista löytyneen sipsipussin loput.

Elokuun alussa törmäsin Juliaihmisen blogissa tekstiin Kolmestaan tuntuu hyvältä ja oikeastaan vasta sen jälkeen olen tajunnut, kuinka paljon me lopulta teemme asioita koko perhe yhdessä, koko ajan. Postauksen jälkeen olen ystävien menoja ja tuloja ja harrastusten välisiä läpsystä vaihtoja seuratessa useamman kerran ajatellut, että pitäisi ehkä itsekin harrastaa jotain, minkä kirjata kalenteriin tietylle päivälle ja tiettyyn aikaan, houkutella edes joskus ystävä mukaan terassille, varata lapsenvahti ja järjestää treffit - niin kuin kaikki muutkin. Mutta sitten toisaalta hektisen työn ja välillä turhankin tarkasti aikataulutetun arjen jälkeen kaipaan juuri näitä ihan tavallisia lauantaipäiviä, jolloin olemme kotona kaikki neljä ja päivän kohokohta on sohvalla kotihousut jalassa katsotut Frendit.

Millainen on teidän ihan tavallinen lauantai?

Mistä haluaisit lukea?

Maanantaina avasin jälleen uuden koulun ja uuden luokkahuoneen oven, tapasin uudet oppilaat ja työkaverit ja olin uusien tilojen, käytänteiden, kirjojen, luokkatason ja luokan läppäreiden kanssa juuri niin pihalla kuin ennakkoon pelkäsinkin. Luultavasti blogikin elää nämä ensimmäiset työviikot jonkinlaista hiljaiseloa: kesällä lukemistani kirjoista olen toki jo kirjoittanut ennakkoon, mutta muuten illat - sen jälkeen kun olen saanut pojat rutisteltua ja nukkumaan - kuluvat lähiaikoina pitkälti kurssisuunnitelmia tehden ja uutta oppimateriaalia askarrellen ja ihmetellen. Kova stressi on tuonut, jälleen kerran, mukanaan myös aikamoisen writer's blockin. Tekisi mieli kirjoittaa, mutten oikein tiedä, mistä, ja sitten taas toisaalta tuntuu, ettei niistä hyvistäkään ideoista saa oikein kunnolla kiinni.

Ja sitten en oikein edes ole jaksanutkaan. Sillä vaikka koulu, oppilaat ja työkaverit ovat kaikki olleet ihan superkivoja, niin erityisesti tänä syksynä olen huomannut, kuinka väsynyt olen aloittamaan joka vuosi alusta.

Siksipä kysynkin nyt teiltä: mistä te oikein haluaisitte lukea? Kiinnostaako kirjajutut ollenkaan, entä reseptivinkit tai ekoilu? Matkustelu, työjutut tai ehkä hyvinvointi - tai lähinnä siihen pyrkiminen? Jyväskylä-vinkit, parisuhdepostaukset? Pitäisikö blogissa olla enemmän tavallista arkea, menoja ja tekemisiä vai kiinnostavatko kolumnityyppiset pohdinnat tai mielipidepostaukset enemmän? Kaipaako joku sisustusta, kaupallisuutta tai asuja ja onko jotain, mikä on jäänyt vaivaamaan niin, että siitä voisi kirjoittaa postauksen? Entä onko jotain, mitä blogissa on viime aikoina ollut liikaakin ja jonka voisi tulevaisuudessa jättää suosiolla vähemmälle?

Kertokaa te. 

Postaustoiveita, ideoita ja kysymyksiä voi jättää sekä kommenttiboksiin että suoraan blogin sähköpostiin tassakaupungissatuuleeaina@gmail.com.

Jan-Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus.

"Elämässä koittaa siis kaiketi jossain vaiheessa katastrofaalinen käänne, jolloin koko siihen asti tuttu maailma lakkaa olemasta. Hetki, joka muuttaa meidät eri ihmisiksi yhden sydämenlyönnin kuluessa. Se voi olla hetki, jona rakastettu tunnustaa löytäneensä jonkun toisen ja sanoo olevansa lähdössä. Tai päivä, jona hautaamme isämme tai äitimme tai parhaan ystävämme. Tai hetki, jona lääkäri kertoo meille pahanlaatuisesta aivokasvaimesta.

    Tai sitten nämä hetket ovat vain pidempikestoisten tapahtumasarjojen  dramaattisia päätöksiä, lopputuloksia jotka olisivat olleet arvattavissa, jos vain olisimme uskoneet enteisiin sen sijaan että jätimme ne omaan arvoonsa." 

Jan-Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus (Das Herzenhören, 2002. suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi)

Gummerus, 326 sivua.

Eräänä ihan tavallisena työpäivänä Julian isä, huippuasianajaja Tin Win ajaa JFK:n lentokentälle mutta sen sijaan, että lentäisi liiketapaamiseen Bostoniin, hän nousee Los Angelesin koneeseen, matkustaa sieltä seuraavalla lennolla Hongkongiin ja sieltä edelleen Bangkokiin, jonka lentokentän läheisyydestä eräs rakennusmies löytää hänen passinsa neljä viikkoa myöhemmin. "Wall Streetin vaikutusvaltainen lakimies katosi jälkeäkään jättämättä", New York Times kirjoittaa muutamaa päivää myöhemmin. Vaikka etsintöihin osallistuu poliisin lisäksi myös murharyhmä, päättyvät Tin Winin jäljet Bangkokiin; tuon tavallisen työaamun jälkeen Julia ei ole kuullut isästään enää mitään.

Sitten eräänä päivänä neljä vuotta myöhemmin Julia saa käsiinsä vuosikymmeniä vanhan rakkauskirjeen, jonka hänen isänsä on kirjoittanut tuntemattomalle burmalaisnaiselle, Mi Mille. "Kun hetki koittaa, minä palaan", isä kirjoittaa ja siltä istumalta Julia varaa itselleen lennon Hongkongin ja Bangkokin kautta Rangooniin, Burmaan.

"Hän kertoi nuorimmalle veljelleen tarinan linnunpesästä, mutta poika vain pilkkasi häntä. Kuinka ihmeessä hän saattoi uskoa, että kenenkään kuulo voisi olla niin tarkka? Joku oli todennäköisesti kertonut Tin Winille etukäteen, että pesässä oli yksi muna. Poika oli vain halunnut tehdä vaikutuksen Mi Miin.

    Siitä Mi Mi oli suuttunut - enemmän itselleen kuin veljelleen. Olisihan hänen pitänyt tajuta se. Oli olemassa asioita, joita tukevasti kahdella jalalla kulkevat ihmiset eivät mitenkään voineet ymmärtää. He kuvittelivat ihmisten näkevän silmillään. Uskoivat, että välimatkat taitettiin askeltamalla."

Mutta kuka Tin Win lopulta oli? Isä, joka ei ollut koskaan suostunut puhumaan elämänsä ensimmäisistä kahdestakymmenestä vuodesta, jotka vietti Burmassa, eikä päästänyt ketään lähelleen. Isä, joka ei koskaan huutanut, ei koskaan osallistunut isoihin juhliin  tai yrittänyt kuulua joukkoon, joka yhä vuosien jälkeenkin rakasti kotikaupungissaan New Yorkissa niitä paikkoja, joihin yleensä vain turistit eksyvät. Isä, joka kertoi burmalaisia tarinoita, eriskummallisia ja hämmentäviä, joskus julmia ja raakalaismaisiakin, ja niiden loppu oli harvoin onnellinen. Olipa kerran, hän aloitti, ja kertoi tarinan prinssistä, prinsessasta ja krokotiilistä, eläimistä jotka yhtäkkiä ryhtyivät laulamaan ja väkisin erotetuista rakastavaisista, joiden palavista ruumiista nousevat savupylväät nousivat taivasta kohti ja sitten, aivan yhtäkkiä, kietoutuivat toisiinsa niin kuin vain rakastavaiset voivat.

Julian äiti ei ikinä pitänyt tarinasta, vaan sanoi sen loppua liian surulliseksi. Isän mielestä tarinan loppu oli taas hyvinkin onnellinen. Niin valtava kuilu heidän välillään oli.

"Voiko sanoille puhjeta siivet? Voivatko ne liukua ilman halki kuin perhoset? Voivatko ne vangita meidät, kuljettaa meidät toiseen maailmaan? Voivatko ne avata sielumme viimeisenkin salaisen kammion? En tiedä, pystyvätkö pelkät sanat siihen, Julia, mutta teidän isällänne oli sinä päivänä ääni, jollaisen kuulee ehkä vain kerran elämässään."

Sendkerin kirjasta tulee kovasti mieleen alkuvuodesta lukemani Kyung-sook Shinin Pidä huolta äidistä, jossa korealaisnainen sisaruksineen etsii Soulin rautatieaseman tungoksessa kadonnutta äitiään - ja tajuaa etsinnän edetessä, ettei lopulta ollenkaan tuntenut naista nimeltä Park So-nyo, jota he kaikki olivat kutsuneet aina vain äidiksi. Pidä huolta äidistä -kirjaan verrattuna Sydämenlyönneissä ikuisuus on kuitenkin helpommin pureskeltava: vaikeita, vierasperäisiä nimiä on selvästi vähemmän ja kerronnaltaankin Sendkerin kirja on helpompi seurata, vaikka aika ja näkökulma siinäkin vaihtelevat. Samaa molemmissa kirjoissa on kuitenkin kiehtovat, eksoottiset maat ja kulttuurit tapoineen ja perinteineen sekä tuoksuineen, väreineen ja vuorten taakse laskevine aurinkoineen sekä se tietty haikeus ja luopuminen, mikä suurimpaankin rakkauteen aina sisältyy.

Jos Sydämenlyönneissä ikuisuus -kirjaa pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, olisi se lumoava. Sendkerin kirja on eräänlainen aikuisten satu, kaunis ja samalla äärettömän surullinen, jolle Burma tarjoaa mystisen, taianomaisen miljöönsä. Ja silti tarinassa on jotain hyvin universaalia, se suuri rakkaus nimitäin.

Lopulta en kuitenkaan oikein osaa päättää, onko Sydämenlyönneissä ikuisuus pelkästään laatudraamaa vai aavistuksen chic litiä. Onneksi ei tarvitsekaan. Ja yhden silti tiedän: tämä on koko kesän aikana lukemistani kirjoista se kaikkein kaunein ja tarina, joka lumosi mukaansa heti alussa.

Kuukauden vege: soijasuikale-couscoussalaatti.

Elokuun vegenä blogissa ideoimani ruokaisa soijasuikale-couscoussalaatti, joka on oikeasti myös ihan superhyvää.

SOIJASUIKALE-COUSCOUSSALAATTI

2,5 dl couscousia

vettä

3 dl soijasuikaleita

broilerimaustetta

sriracha-kastiketta

mustapippuria

suolaa

sitruunaa

 oliiviöljyä

kasvisliemikuutio

jääsalaattia

miniluumutomaatteja

kurkkua

puolikas paprika

2 kevätsipulia varsineen

fetaa

Keitä couscous valmiiksi ohjeen mukaan. Kiehauta ensin 2,5 dl vettä ja lisää joukkoon puolikas kasvisliemikuutio, ripaus suolaa ja couscous. Nosta kattila levyltä, peitä kannella ja anna couscousin turvota rauhassa viitisen minuuttia. Lisää 1 rkl oliiviöljyä ja puolikkaan sitruunan mehu ja sekoita suurimot puuhaarukalla irtonaisiksi.

Mittaa toiseen kattilaan 3 dl soijasuikaleita ja 6 dl vettä ja kiehauta. Lisää puolikas kasvisliemikuutio sekä suolaa ja keitä soijasuikaleita kymmenisen minuuttia välillä hämmennellen. Kun suikaleet ovat kypsiä, purista niistä ylimääräinen vesi pois siivilän avulla. Lisää pannulle oliiviöljyä, sriracha-kastiketta, mustapippuria sekä reilusti broilerimausteseosta ja paista soijasuikeleet rapeiksi.

Pese ja pilko salaatti sekä kasvikset. Lisää joukkoon couscous ja soijasuikaleet sekä fetajuusto. Tarjoile esimerkiksi paahdetun leivän kanssa.

Pikamuodista, hyvän mielen vaatekaapista sekä täydellisesti istuvasta harmaasta t-paidasta.

Heinäkuussa ostin itselleni täydellisen harmaan t-paidan. Itse asiassa olin etsinyt Sitä Oikeaa jo useamman kuukauden: rentoa, vaaleanharmaata t-paitaa, joka istuisi hyvin päälle mutta olisi toisaalta kuitenkin sen verran löysä, että se laskeutuisi nätisti myös niinä päivinä, kun stressaisi, turvottaisi ja lenkkeily olisi viime viikkoina jäänyt väliin. Kaapistani jo löytyvää täydellisen vaaleanharmaata t-paitaa olin mallaillut päälleni useamman kerran eteisen peilin edessä ja vaihtanut sitten johonkin muuhun; se kun oli auttamatta liian lyhyt. Tällä kertaa halusin pidemmän paidan, jota ei tarvitsisi nykiä, asetella tai muutenkaan miettiä sen enempää.

Hennesiltä sellainen onneksi löytyikin.

Pidin paitaa pari kertaa ja olin tyytyväinen, kunnes nostin syliini yhden jäätelöön kätensä tahmanneen kaksivuotiaan. Pesukoneesta täydellinen harmaa t-paitani tuli kymmenen senttiä kutistuneena. Pahaa aavistellen kaivoin kaapistani sen toisen harmaan paidan, sen liian lyhyen, ihan vaan vertailun vuoksi. Vasta siinä vaiheessa huomasin, että olin ostanut saman t-paidan kahteen kertaan. Se minun kaapistani jo löytynyt lyhyt harmaa paita kun oli sekin ollut alun perin täydellisesti istuva t-paita.

Harmitti, sekä rahan menetys että se, että taas kerran olin haksahtanut pikamuotiin, vaikka viime vuodet olen yrittänyt olla jotain ihan muuta: shoppaillut vain tarpeeseen, miettinyt useamman yön yli, korjannut revenneet lempifarkkuni ja pyrkinyt muutenkin kertakäyttökulutuksen sijaan rakentamaan hyvän mielen vaatekaappia, josta löytyisi minun näköistäni päällepantavaa vuodesta toiseen. Kun jo useamman vuoden olen toitottanut - onneksi yleensä varsin totuudenmukaisesti -, kuinka minun kaappiini ei tule enää yhtään seitsemän euron ja kahden pesukerran perustrikoota tai vaatteita, jotka hautautuvat yhden käyttökerran jälkeen hyllyn perukoille, ärsytti tietää, etten tulisi pitämään ostamaani Sitä Oikeaa enää muuten kuin kotipaitana, ihan niin kuin sitä toistakin harmaata t-paitaa. Oikeasti kun haluaisin hankkia vain niitä vuosikausien luottovaatteita kuten vaikka nuo Tukholman Zarasta ostamani revityt mustat farkut, jota olen viimeisen puolentoista vuoden aikana pitänyt joka toisessa blogikuvassani.

Sitten viikonloppuna törmäsin Ylen superhyvään artikkeliin Harva tietää halpavaatteen todellisen hinnan: Pikamuoti saastuttaa enemmän kuin lento- ja laivaliikenne, koska vaatteita ei tehdä kestämään enkä voinut kuin nyökytellä lukiessani, toki omatunto kolkutellen. Pikamuodin ja jatkuvasti vaihtuvien, tarkoituksella kertakäyttöisiksi tehtyjen mallistojen takia kun vaate- ja muotiteollisuudesta on tullut yksi maailman saastuttavimmista: nykyään sen hiilijalanjälki on jo suurempi kuin kansainvälisen lento- ja laivaliikenteen yhteensä. Samaan aikaan, kun kaupat mainostavat jälleen syysuutuuksiaan, viedään maailmassa joka sekunti yksi kuorma-autollinen käytettyjä vaatetekstiilejä joko kaatopaikalle tai poltettavaksi. Maailmanlaajuisesti saman kohtalon kokeen 73 prosenttia kaikista valmistetuista vaatteista.

Siksi tänä syksynä pyrin ihan oikeasti siihen hyvän mielen vaatekaappiin: sen lisäksi, että edelleen ostan vain tarpeeseen, yritän pitää myös huolta, että ostamani vaatteet ovat sellaisia, että niiden voi olettaa kestävän kaapissani vuodesta toiseen. Toivoisin voivani sanoa, että ostan jatkossa vain kotimaisia, eettisesti tuotettuja ja laadukkaita vaatteita ja ettei minua enää nähdä ruotsalaisissa ketjuliikkeissä, mutta valitettavasti niinkin tylsä argumentti kuin raha ei tätä mahdollista. Sen sijaan pyrin pitämään huolta, että ne yhdessä pesussa kutistuvat, jo kaupassa heikkolaatuisilta vaikuttavat vaatteet saavat minun osaltani jäädä kauppaan. Ja hei, te pääsette seuraamaan tätä prosessia: loppuvuodesta katsotaan, mitä olen ostanut itselleni ja miten olen hankintojen kanssa onnistunut.

Ja jos joku tietää, mistä löytäisi tuollaisen rennon vaaleanharmaan t-paidan, joka istuisi hyvin myös sen ensimmäisen pesun jälkeen, niin kertokaa ihmeessä. Se sieltä minun hyvän mielen vaatekaapistani nimittäin edelleen puuttuu.

Anna Gavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja.

"Koskaan ei voi liiaksi korostaa sitä, miten huimaa vauhtia mielen koneisto raksuttaa, kilkattaa ja kieppuu. Jo ennen kuin lausuin nuo kaksi tavua [ha] [loo], oli silmissäni ehtinyt vilistä joukko toinen toisistaan sairaalloisempia mielikuvia, ja kun tartuin puhelimeen, olin varma, että jotain vakavaa oli sattunut.

    Kauheita sekunnin tuhannesosia. Kauheita seismisiä järistyksiä. Särö, rako, repeämä, halkeama tai miksi sitä sitten halutaankin sanoa, mutta sellaisella hetkellä sydän haurastuu ikiajoiksi."

Anna Gavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja (Fendre l'armure, 2017. suom. Lotta Toivanen)

Gummerus, 247 sivua.

Alkuvuodesta klikkasin kirjastosta varaukseen kolme kirjaa. Ajatuksissa oli, että saisin ne käsiini pikku hiljaa pitkin kevättä, mutta kirjaston varausjono yllätti totaalisesti: lopulta odotin kaikkia kirjoja melkein neljä kuukautta. Sitten, luonnollisesti, kaikki kolme kirjaa tulivat kirjastoon noudettaviksi samaan aikaan ja kaikki kahden viikon pikalainoina. Kahdessa viikossa tein matkan Prahaan ja toisen maalle mummolaan ja luin joka välissä: autossa, lentokoneessa, iltapalapöydässä, aamupalapöydässä, puiston penkillä ja iltaisin, kun oikeasti olisi pitänyt mennä jo nukkumaan. Lopulta ehdin lukea loppuun kaikki odottamani kirjat - Nainen ikkunassa, Kaikki anteeksi ja Minä näen sinut -, mutta varsinaisesti en päässyt niistä missään vaiheessa nauttimaan. Lukemisesta oli tullut kahdeksi viikoksi suorittamista, ja viimeisen kirjan jälkeen ei tehnyt mieli tarttua vähään aikaan yhteenkään tarinaan.

Tähän saumaan Anna Gavaldan novellikokoelma sopi enemmän kuin hyvin. Vaikka en vielä jaksanut pureskella kokonaista romaania, jaksoin kuitenkin maistella novelleja tarina kerrallaan.

Anna Gavaldan novellikokoelmasta tulee heti alusta mieleen yksi lempisitaateistani, se sama, jonka Skamin Noora oli teipannut huoneensa seinälle: Everyone you meet is fighting a battle you know nothing about. Be kind. Always. On vuosi sitten auto-onnettomuudessa miehensä menettänyt kahden pienen lapsen alkoholisoitunut äiti sekä ainoan lapsensa menettänyt pariskunta, jonka suru on repinyt erilleen. On kyyninen vakuutustarkastaja, yksinäinen uraohjus sekä eläinkaupassa työskentelevä tyttö, joka niin kovasti toivoisi löytävänsä rakkauden. On säröjä ja halkeamia, sekä vastarakennettujen kerrostalojen seinissä että sydämissä. On satunnaisia kohtaamisia, klassikkoelokuvia, viinilasillisia - no mutta tietenkin, tämähän on Pariisi! -, kahvikupillisia, pakaraan tatuoituja Mulanin lohikäärmeitä sekä pieniä, arkisia hyviä tekoja, joilla niitä säröjä, vähitellen, saadaan paikattua.

Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja -kirja koostuu seitsemästä novellista. Vaikka novellit ovat täynnä surua, kirjoittaa Gavalda raskaista asioistakin todella kevyesti. Sillä aina on toivoa, aina.

"Minä nousin, vein pois viimeisen tyhjän pullon, laskin lasit ja kupit pesualtaaseen, hain omasta sängystäni päiväpeiton, palasin, suljin ikkunaluukut, vedin verhot, käänsin lämmityksen kovemmalle ja peittelin sinut. 

    Sammutin lampun ja lisäsin:

    'Jos olisin tiennyt, että rakastin miestäni niin paljon, olisin rakastanut häntä vieläkin enemmän.'

    Valoivatko nuo pimeässä kuiskatut sanat, tuo myllyyn kaadettu vesi sinuun rohkeutta?

    En tiedä. Aamulla sinä olit mennyt, enkä enää koskaan nähnyt sinua."

Siitäkään huolimatta en suosittelisi Gavaldan novellikokoelmaa kenelle tahansa. Anna Gavaldasta - ja ranskalaisesta nykykirjallisuudesta ylipäätään - nimittäin joko pitää tai sitten ei. Gavaldalle tunnusomaista on polveileva kieli, joka saa lauseet ja virkkeet jatkumaan riviltä toiselle ja niiden väliinkin. On oivalluksia, satiiria, pitkiä kuvauksia, äärimmäisen huoliteltua kirjakieltä ja seuraavassa lauseessa slangia, pieniä viisauksia, sanailua ja dialogia ja monologia monesti sivukaupalla - ja sitten yhtäkkiä taas jotain ihan muuta. Ehkä kirja onkin enemmän jonkinlainen välipala niille, jotka ovat lukeneet Gavaldan aiemmat romaanit ja odottelevat jo uutta. Sen lisäksi, että siinä on kaikki Gavaldan tekstien ominaispiirteet tällä kertaa novellimuodossa, Sotilaanelämässä törmään yhtäkkiä taas yhden kaikkien aikojen suosikkini, Viiniä keittiössä -kirjan Mathildeen ja tuntuu ihan kuin olisin sattumalta osunut samaan kahvilaan vanhan ystävän kanssa.

Ensimmäinen päivä koululaisen äitinä.

"Miksei sinne kouluun voi muka mennä vanhoissa vaatteissa?" kysyi seitsemänvuotias, kun ehdotin, että lähtisimme ostamaan uusia kouluvaatteita. Kun sitten joku päivä myöhemmin kävin läpi sen vaatekaappia, huomasin, että se oli ollut ihan oikeassa (ja tuntui sisäistäneen kestävän kehityksen ideologiankin jo minua paremmin): oikeastaan se tarvitse vain uudet verkkarit liikuntatunnille niiden lyhyeksi jääneiden tilalle sekä jumppakassin. Niiden lisäksi haettiin Harjun Paperista kissapenaali ja Tigerista kyniä, pyyhekumi ja kansio tärkeille papereille. Sisäkengiksikin se halusi vanhat Reinonsa, koska miksi ostaa uusia, ja uusi penaali ja keväällä saatu kesäläksyvihko pakattiin siihen samaan reppuun, joka ostettiin aikoinaan eskaria varten.

Välillä se muistuttaa minua niin paljon, että vähän pelottaa, että olenhan osannut - minä, vähän rikkinäinen - kasvattaa sille sellaiset siivet, että ne ihan oikeasti kantavat.

Viimeisen kesälomapäivän kunniaksi nappaamme mukaan esikoisen ystävän ja vietämme päivän Leo's Leikkimaassa. Tulevat ekaluokkalaiset valtaavat kahdestaan bussin takapenkin, höpöttelevät omia juttujaan ja juoksevat omille teilleen heti, kun rannekkeet on saatu kiinni. Voi kuinka toivonkaan, että tuo ystävyys säilyy samana vielä sittenkin, kun uuden luokan ryhmädynamiikka on lopullisesti muodostunut. Keskiviikkoiltana viikkaamme valmiiksi ensimmäisen koulupäivän vaatteet ja pakkaamme reppuun penaalin, laamakansion, juomapullon, Reinot ja sen kesäläksyvihkon, jota edellisenä päivänä pienessä paniikissa etsimme. Vähän jännittää, sanoo seitsemänvuotias, mutta nukahtaa kuitenkin alle viidessä minuutissa.

Aamulla seitsemänvuotias haluaisi jäädä vielä lomalle. Niin minäkin. En saa avata sen hupparia, sillä äiti, en mää miltään räppäriltä halua näyttää. Sen lippalakki on merisuolan ja auringon haalistama.

Kadunkulmassa tapaamme kaksi luokkakaveria, ihan niin kuin edellisenä päivänä jo sovittiin. Pojat testaavat koulun kiipeilytelineen ennen, kun asettuvat jonoon opettajan perään. Itku tulee, minulle tietenkin, kun ekaluokkalaiset katoavat koulun sisälle, jonossa opettajan perässä ja vanhemmille vilkuttaen. Myös Pikkuveli seisoo koulun pihassa selässään pikkuinen pöllöreppu, jonka se vaati saada ottaa mukaansa. Voi älä sinä vielä kasva isoksi, tekisi mieli sanoa sille.

Yhdeltä odottelemme koulun pihassa ekaluokkalaista, joka juoksee ovesta ulos suu messingillä. Ruoka on maistunut kahden lautasellisen verran ja ruokalassa seitsemänvuotias on saanut auttaa ihan vasta luokalle tullutta poikaa astioiden palautuksessa. Haemme kavereiden kanssa kaupasta jäätelöt koko porukalle ja siirrymme puistoon. Onneksi jotkut asiat eivät ole vielä muuttuneet.

Kotona pojat syövät välipalaa samalla, kun päällystän upouuden aapisen ja sen jälkeen ekaluokkalainen tekee ensimmäiset läksynsä keittiönpöydän ääressä minun pilkkoessani tortilla-aineksia. Kuuntelemme Kentiä ja vaikka saankin ensi vuonna vielä entistä pienemmät lomarahat ja syön ensi viikon lounaaksi pussinuudeleita, olen enemmän kuin tyytyväinen, että omat työni alkavat vasta puolentoista viikon kuluttua: vielä en ole kiireinen ja stressaantunut vaan saan nämä hetket, joina haen koululaisen yhdeltä, ehdimme ulkoilla yhdessä ja vaihdamme sitten keittiössä kuulumisia samalla, kun laitan ruokaa.

"Joko olette harjoitelleet koulumatkan kulkemista?" on meiltä kyselty pitkin kesää ja vähän kummeksuen olen vastannut, että ei tietenkään. Sillä tuossahan se koulu on, ihan muutaman kadun päässä, ja tarkoitus on, ettei se ainakaan vielä kulje sinne ikinä yksin. Ihan samasta syystä emme hankkineet sille vielä kännykkää, vaikka se montaa tuntui ihmetyttävänkin. Haluan, että se saa olla vielä edes joissain asioissa vähän pieni ja kaukana isompien lasten maailmasta.

I closed my eyes for a moment and suddenly a man stood where a boy used to be, kirjoitti entinen työkaverini toissaviikolla Facebookiin poikansa armeijakuvan viereen ja talletin sitaatin heti omiin arkistoihini. Sillä seitsemän vuotta, uskokaa tai älkää, on sekin pelkkä silmänräpäys.

Koti juuri sellaisena kuin se on.

Nappasin eilen jo useammassakin blogissa pyörineen haasteen esitellä ja kuvata koti ilman stailausta, tavaroiden siirtelyä tai siivousta - eli ilman niitä juttuja, joita blogikuvia varten yleensä tulee edes jossain määrin tehtyä. Tältä näytti siis meidän koti juuri sellaisena kuin se oli eilen sunnuntaina aamuyhdentoista aikaan, kun olimme heränneet kahdeksalta ja syöneet aamupalan, mies oli lueskellut sohvalla Urheilulehteä ja minä siivonnut keittiön ja laittanut sitten makaronilaatikon uuniin ja aamun piirrettyjen jälkeen pojat olivat rakentaneet lastenhuoneeseen majan ja lähteneet sitten miehen kanssa ulos pyöräilemään ja potkulautailemaan.

Itse asiassa, sen sijaan, että olisin halunnut piilottaa jonnekin tiskialtaassa olevat astiat tai suoristaa sohvatyynyt, teki mieli levitellä lattialle vähän leluja, kourallinen legoja ja muutama Aku Ankka - ihan vaan ettei kukaan luulisi, että kuitenkin siivosin. Tältä meillä kuitenkin yleensä näyttää: ei niin sotkuiselta, että keittiöstä lastenhuoneeseen päästäkseen pitäisi raivata polku lelujen, kenkien tai käytettyjen vaatteiden läpi, mutta kuitenkin siltä, että täällä me ihan oikeasti asumme. Kun neliöitä on vajaat kuusikymmentä, on pakkokin olla järjestelmällinen, sillä sotkuja ei voi piilottaa yläkertaan, kodinhoitohuoneeseen tai edes liukuoven taakse. Siksi yhden ison siivouspäivän sijaan siivoilemme vähän joka päivä, niin että viimeistään iltaisin keräämme lelut koreihin ja kirjat hyllyihin ja pitkin päivää potkin olohuoneeseen kulkeutuneita traktoreita ja pikkuautoja takaisin lastenhuoneeseen. Niin kauan, kuin olohuoneen lattia on täynnä leluja, en minä vain yksinkertaisesti osaa rentoutua.

Lisäksi minussa asuu pieni - tai oikeastaan vähän isompikin - siivousneurootikko, joka viikkaa farkut käytön jälkeen kaappiin eikä ikinä jättäisi puolikasta jogurttipurkkia keittiön pöydälle lojumaan. Jos olette aikoinaan katsoneet Frendejä ja muistatte Monican, tiedätte tyypin.

Suomi-loma on lepoa keholle.

Olin 21-vuotias, kun lensin lentokoneella ensimmäistä kertaa. Olin saanut kesätöitä Göteborgista ja huoneen kimppakämpästä Viktor Rydbergs gatanilta Taidemuseon takaa, aivan kävelymatkan päästä Lisebergin huvipuistosta ja kahden kuukauden Ruotsin-kesäni aikana ehdin töiden lisäksi ottaa aurinkoa saaristossa, kiertää kaikki kaupungin nähtävyydet, saada ihania, toivottavasti elinikäisiä ystäviä ja käydä myös päiväseltään Oslossa. Kun elokuun lopussa palasin kotiin, oli matkakuume iskenyt. Koko vuoden säästimme siskon kanssa opintotuistamme ja tekemistämme opettajan sijaisuuksista ja seuraavana keväänä matkustimme kahdestaan lomalle Pariisiin, jonka halusin nähdä seuraavaksi. 

Silti, kovasta kaukokaipuusta huolimatta, meni useampi vuosi, ennen kuin pääsin reissuun seuraavan kerran. Oli opintotuki, jonka kanssa jo arjessa sai laskea tarkkaan, ostaako ruokaa vai uudet farkut ja myöhemmin säästimme häitä ja asunnonhankintaa varten. Lama-ajan lapsena ei luonnollisestikaan matkustellut myöskään lapsena, jolloin kesäisin ajoimme bussilla mummolaan Kuhmoon ja serkkujen luokse Helsinkiin - ja jo ne reissut tekivät ison loven pankkitiliin. Oikeastaan olen löytänyt matkustelun ihanuuden vasta ihan viime vuosina, lasten syntymän jälkeen: esikoisen kanssa olemme käyneet kahdesti Lontoossa, kahdesti Tallinnassa, neljästi Tukholmassa, kerran Kreetalla, Barcelonassa ja Roomassa ja kahdesti Berliinissä, joista toinen reissu kesti puolikkaan kesän. 

Siksi olen seurannut vähän ristiriitaisin fiiliksin useammasta blogista viime viikkoina ilmestyneitä Suomi riittää -postauksia kotimaanmatkailusta, auringonlaskukuvia sekä tunnelmia saaristosta, tuntureilta, mökkilaiturilta, Hangosta ja Ypäjän silakkamarkkinoilta - niissä kun lähes poikkeuksetta siinä seuraavassa lauseessa aina kerrotaan, kuinka ennen tätä Suomi-kesää on ehditty käydä jo Balilla ja Thaimaassa, kaupunkilomailla ympäri Eurooppaa, sukellella Malediiveilla ja ajaa autolla koko Amerikan halki. Olisi niin ihana sanoa, että Suomi riittää minullekin ja olla lentämättä enää ikinä, mutta jo Euroopassa on vielä useampi paikka, jonka tosissani haluan nähdä - ja näyttää myös lapsilleni. Samalla maailmantuska muistuttaa olemassaolostaan tasaisin väliajoin ja kuiskuttelee, että jo näillä kerran-pari vuodessa tapahtuvilla Euroopan-lennoillani olen omalta osaltani vaikuttamassa ilmastonmuutokseen niin, ettei sitä paljon hummuksen syönnillä voi korvata.

Mutta sitten on onneksi nämä Suomi-lomat, jotka saavat minutkin hetkeksi toisiin ajatuksiin.

Siinä missä ulkomaanmatkat ovat virkistystä mielelle, on Suomi-loma ehdottomasti virkistystä keholle. Juuri näitä pysähtyneitä hetkiä nimittäin kaipaan, kun ihan kohta on taas kiire. On aamuja, joina yökkäri vaihdetaan suoraan uikkariin ja päiviä, jotka ovat täynnä sukulaisia, ystäviä, helteessä pöllyävää kuivaa hiekkaa ja mummolan kasvimaalta kerättyjä herkkuja - ihan niin kuin silloin kolmekymmentä vuotta sitten Kuhmossa. On mummolan kuumassa kammarissa kärpäsen surinassa nukuttuja päiväunia sekä sitten öitä, joina tulee mentyä nukkumaan ihan liian myöhään. On aamusauna ja aamu-uinti, iltasauna ja iltauinti, kolmenkymmenen asteen helle ja iholla tuoksuva Nivea. On suppailua, onkimista ja hyviä kirjoja, jotka jäävät lukematta, kun pitää päivittää ystävän kanssa vuoden kuulumiset. On grillissä paistuvaa lohta, kesäkurpitsaa, halloumia ja kanaa ja sitten kesän paras lounas, jonka päädyimme syömään Bistro Holviin sen jälkeen, kun olin autossa googlannut "Mikkeli lounas". Ja kun lasten mentyä nukkumaan katselemme ystävän kanssa auringonlaskua rantasaunan terassilla, on pakko päivitellä useampaan kertaan: on tämä muuten ihan älyttömän kaunis maa.

"Puhutaanko täällä Suomea?" kysyi seitsemänvuotias, kun ajoimme viime viikolla Mikkeliin ja muistin, että samaa se kysyi viimekin vuonna. Vaikka haluankin yhä silloin tällöin matkustaa myös kauas, niin onneksi aina ei edes tarvitse.